RIP Chris Cornell ("With a broken neck lays my broken gift - Just like suicide")

Nyt on kulunut tasan viikko siitä, kun legenda Chriss Cornell kuoli. Joten, nyt on muistokirjoituksen aika - uskaltaudun sanomaan, että tämä on myös kaikkein kattavin liikkeellä olevista kirjoituksista, sisältäen aina kaikkea musiikista kuolinsyyn analysointiin ynnä omakohtaisiin muisteloihin.

Vaan, nyt asiaan.

Seuraava listaus on melko synkkä, mitä tulee grungen päämiehiin:

• Kurt Cobain - KUOLLUT
• Layne Staley - KUOLLUT
• Scott Weiland - KUOLLUT
• Chris Cornell - KUOLLUT
• Eddie Vedder - ELOSSA (vielä)

Se, kuoleeko grunge luojiensa mukana, vai kuoliko se jo heitä ennen, ei ole tämän muistokirjoituksen pointti. Tämän pointti on itseltään hengen riistänyt Chris Cornell, joka ainakin allekirjoittaneen suosikkiartisteihin lukeutui - tarkoituksena on, kuten sanottu, esittää tietopaketti samalla kun taitelijaa muistellaan niin yleisestikin omakohtaisestikin.

Voi sanoa, että Soundgardenia ei ole ilman Chrisia, ja juuri se on näistä hänen projekteistaan se, joka on kaikkein eniten mieleeni. Muistan vieläkin, miten ensimmäiset ostamani CD:t olivat Slashin debyytti, ja Soundgardenin Superunknown. Jälkimmäinen tuntui silloin joltain uudelta ja ihmeelliseltä, valmiilta kulttimateriaalilta. Ja edelleenkin se tuntuu kulttimateriaalilta, mutta vanhalta sellaiselta, sanalla sanoen klassikolta.

Chris Cornell itse oli henkilö, josta ei paljoa ainakaan allekirjoittanut tiedä, mutta minkä jokainen näkee ja sen myös "grungekirja" ("Kaikki rakastavat Seattlea") vahvisti: hän voitti geenilotossa niin ulkonäön kuin äänenkin suhteen, puhumattakaan taiteellisesta lahjakuudesta. Näiltä osin hän käytti talenttinsa oikein - silti kävi näin (kyseinen grungekirja osasi kertoa, että kun grunge ei vielä ollut suurta nannaa, veti Chris naisia puoleensa ulkonäöllään mikä toi oivaa sivutuloa genrelle) mikä tekee tästä erityisen vaikean asian ymmärtää. Kyllä, syitä on haettu, ja ne todennäköisimmin löytyvät samasta suunnasta kuin hänen taiteellisen inspiraationsa ammentaminen: mielen ongelmista. Se on monen neron lahjakuuden pimeä puoli, halusi sitä tai ei. Tuona kohtalokkaana yönä hän oli kertonut vaimolleen ottaneensa Atavan-lääkettä pillerin pari liikaa. Kyseinen lääke on ahdistuslääke, jonka ongelmat ovat tiedossa myös tämän kaltaisissa tapahtumissa. (Tässä tutkimusdataa kyseisistä aineista ja niiden yhteyksistä itsemurhiin - yhteys on olemassa). Tosin, kuten sanottua, pelkkä lääke tuskin oli tässä takana, vaan kuten Veikko Ennala sanoi, niin joillakin se sielunsäie on viritetty soimaan syntymästä asti mollisoinnussa; Cornellin kohdalla sillä luotiin uskomatonta taidetta ja kuolematonta runoutta yhdistettynä musiikkiin.

Tästä syystä erityisen mielenkiintoinen on tämä seuraava haastattelu. Mies kertoo miten omaa negatiivisen äänen päässään (ei kirjaimellista ääntä kuitenkaan) joka haukkuu häntä ja lyttää kaiken mitä hän tekee, tämä negatiivinen dialogi tai monologi on hyvin tunnettu esim. masentuneiden ja muiden vastaavien keskuudessa. Toinen hyytävä havainto haastattelussa on lisäksi siinä, kun hän vastaa kieltävästi kysymykseen "aiotko esiinty kuten Ozzy (Osbourne) vanhoilla päivilläsi". Nyt me tiedämme mitä hän sillä meinasi. (Tässä on myös vastaus koko hänen päihdeaddiktioonsa ja siihen liittyviin arvailuihin; hän oli päihteisiin menevä, sillä halusi turruttaa sen sisäisen syyn, mikä lopulta vei hänen henkensä. Hän ei kuollut päihteisiin, vaan oli päässyt niistä kuiville.)

Audioslave oli yksi hänen bändeistään, muiden projektien ohella, joskin allekirjoittaneen kohdalla vähemmän seurattu, mutta hänen arvostamansa kylläkin. Lempibiisiksi Audioslavelta voisi sanoa seuraava:

Hänen soolouraltaan mieleen muistuu tämä singlen B-puoli, joka toimi hänen ensimmäisen sooloalbuminsa, Euphoria Morning, avausraitana.

Mitä taas tulee Soundgardenin viimeisiin aikoihin, niin heidän viimeisin albuminsa, joka oli samalla comeback-levyte, tuli ulos 2012. Allekirjoittanut sai sen muistaakseen joululahjaksi, sillä hän muistelisi miten se tuli hänelle ajankohtaiseksi, eräänlaiseksi uuden ajan soundtracksi nimenomaan vuonna 2013 (se oli muutoksen aikaa, sillä silloin oli kuuluisa evakkovuosi, Deathtime meni Dysphoria EP:n myötä telakalle ja tästä huolimatta oli paljon kaikkea kiintoisaa ja lupaavaa edessä - joka päivässä oli oma outo tunnelmansa, joskus hyväkin - tämän ajan edesottamuksista voi lukea täältä: Huutavan ääni korvessa - sarja). Tuo oli aikaa kun albumi oli autosoitossa lähes jatkuvasti, ja hiljaksiin siitä alkoi löytyä omat lempparit. Se oli kelvollinen comeback-albumi, ei toki uusi Superunknown, mutta lupaava ja tyydyttävä kaikin puolin, jossa oli kovia yksittäisi hittejä - mikä hienointa, niin tänä informaation aikakautena myös kyseisen albumin demot sai nopeasti käsiinsä, ja niistä saattoi löytää jopa kilpailijoita lopullisille versioille.

Tässä parit poiminnat kyseiseltä albumilta. Liittyen niin omakohtaisiin suosikkeihin, kuin myöskin tähän tragediaan.

Ensiksi Black Saturday, jossa on näin jälkeenpäin miettien varsin enteellinen viittaus siihen, miten lopulta kävi (huomaa  myöskin maininta "äänistä"!). Kyseinen biisi on eräs allekirjoittaneen lemppareita koko albumilta.

Promise something 

Kill me right away 

If I start to get slow 

And don't remember 

How to separate 

The worm from the apple 

Don't wait til tomorrow 

Kill me right away 

If I start to listen 

To the voices 

Telling all the mouths 

What they need to swallow 

Do that for me 

It's the least that you can do 

Don't be afraid 

I would do the same for you 

Burn out any memory 

Of me ever breathing 

Until I'm born again 

Tuo sanoissa mainittu "hitaaksi käyminen" oli siitä mielenkiintoinen maininta, että hänen viimeisellä keikallaan, hän todellakin tuntui hitaalta - ei vain tosin hitaalta, mutta pohjattoman lohduttomalta ja epätoivoiselta. Tässä kappaleessa hän pyysikin tappamaan itsensä, kunnes hän tulee syntymään uudestaan, mainittujen ehtojen täyttyessä, mutta nyt hän tosin teki sen sitten itse.

Muutoin taas allekirjoittaneen lempiraita kyseiseltä albumilta on seuraava, joka oikeastaan on aika posiitivinen kappale:

Mitä taas tulee muihin albumeihin ja hänen lähtemisensä metodiin, hirttäytymiseen, ei tämä kappale Down On The Upside:lta jätä juurikaan tulkintojen varaa:

Vaan, menkäämme nyt hänen viimesiin hetkiin ja viimeiselle keikalle.

Tämä on hänen viimeiseltä keikaltaan, kappale nimeltä Burden In My Hand, joka myöskin on Down On The Upside:lta. Kappale on sikäli erityisen hieno, että sen sanat ovat supersynkät mutta musiikki iloista, kuin jossain makaaberissa kesäbiisissä. Kun taas tässä live-esiintymisessä hänen saattoi kuulla olevan pohjattoman epätoivoinen ja väsynyt, sitä esittäessään. (Ja kuten nimestä voi havaita, esiintyy tässä(kin) kappaleessa  Cornellin käyttämä "taakka"-teema.)

Edellämainittu Black Saturday-kappale muistuttaa muuten hieman hänen viimeiseksi jäänyttä kappalettaan, joka vaihdettiin viime hetkellä biisilistaan ("In My Time of Dying"). Kyseisessä kappaleessa lauletaan miten kaikki on ok hänen kuolemassaan, älkää surko nyt kun hän lähtee ja pyytää Herraa tulemaan puolivälissä taivasta vastaan, ja antamaan hänelle uudet siivet.

In my time of dying, I want nobody to mourn
All I want for you to do is take my body home
Well, well, well, so I can die easy
Jesus, going to make up
Jesus, going to make up my dying bed
Meet me, Jesus, meet me
Meet me in the middle of the air
If my wings should fail me, Lord
Please meet me with another pair

Tässä vielä koko viimeinen keikka taltioituna. On pakko sanoa, että tuota katsoessa ja kuunnellessa kävi selväksi, että mies on jo täysin finaalissa. Hänen äänensä lisäksi hänen silmissään on jotenkin niin epätoivoinen ja väsynyt, sammunut katse.

Lopuksi sitten vielä eräs allekirjoittaneen lempikappale bändin lempialbumilta. Laitoin tämän Facebookiin, toivomuksen kera, ettei tämä kappale olisi ollut Chrisin poistumisen syynä, ja niin siinä sitten  kävi, että se oli. Ja jos enteellisiä sanoituksia on nähty tähänkin saakka, ei tässäkään tapauksessa asiaan tule muutosta - tämä versio on vuoden 2014 remasteroitu versio, FB-postauksessani olin löytänyt harvinaisen huonolaatuisen version, joten olkoon tämä hyvitys moisesta:

With a broken neck lays my broken gift 

Just like suicide

Bit down on the bullet now
I had a taste so sour
I had to think of something sweet
Love's like suicide 

With eyes of blood
And bitter blue
How I feel for you
I feel for you

Kyseinen biisi on muuten Chrisin itsensä kirjoittama, ja se aluksi meinattiin jättää pois kokonaan, mutta onneksi se pääsi mukaan. Kyseinen kappale on kauneinta runoutta ja hienointa musiikkia. (Valitettavasti en löytänyt akustista versiota, mikä lienee se parhain tulkinta tästä kappaleesta.)

Kuriositeettina mainittakoon, että seuraavana päivänä Chris Cornellin kuolemasta, näin kun ikkunani ulkopuolella  hyppeli varis. Se nyt ei sikäli ole mitään ennenkuulematonta, mutta kun tämä Like Suicide kappale kertoi alunperin siitä, miten Cornellin ikkunaan oli lentänyt varis, ja hänen piti lopettaa se.

Ympyrä on nyt sulkeutunut.

There must be something else 

There must be something good 

Far away

Bonusmateriaali

10 unohtumatonta Chris Cornell-hetkeä

Megadeth Dave Mustainen johdolla muistaa Chris Cornellia ja samassa yhteydessä esitetään Outshined coverina.

Koomikko Bill Burr muistaa vainajaa

Joe Rogan käsittelee asiaa

PS. Ajattelin että voisin tehdä demo-liitteen tälle muistokirjoitukselle myöhemmin, jolla olisi siis parhaimpia demoja bändiltä. Tästä syystä jätin demonäytteet tästä kirjoituksesta pois, vaikka niissä onkin paljon ammennettavaa. Tai ehkä juuri siksi.

PPS. Tämän kirjoituksen myötä on julkaistu myös uusi tagi, eli RIP-tagi. Tämän alta tulee myös aiemmat blogissa julkaistut muistokirjoitukset tulemaan, kunhan ne allekirjoittanut jaksaa kaivella ja merkitä. Kiitos. 

Miltä kuulostaa yhden käden taputus? Tältä.

Johdannoksi pari sanaa: tämä itse tapahtuma on nyt julkaisun aikoihin noin kolmisen viikkoa vanha, mutta koska suullisena perimätietona kerrottuna se sai niin suuren suosion, ajattelin tallentaa sen Xeimian Chroniclesin kaanoniin. Lisäksi, voi hyvin sanoa, että olisi korkea aika herätellä tätä blogia hiljaksiin eloon hibernaatiotilastaan, sen alkuperäisformaattia kunnioittaen; voin luvata, että tämä klassikkoteksti jo nyt, ja tehty perinteitä kunnioittaen. Kiitos.

Kaikki alkoi siitä, kun olin matkalla illan päätteeksi kohti narikoita. Mukanani oli sellainen pitkä vaalea daami, jolla on olivat hiukset auki ja kiinni samaan aikaan. Tissit kuin munkit tiskissä, hölskyivät kun hän käveli, vaikka hän sentään oli hoikka. Saavuimme narikoille, kuten siihen aikaan on valomerkittyjen ihmisten tapana tehdä - vapaaehtoisesti, tai ei.

Asiat tuntuivat menevän hyvin tässä vaiheessa, omalla painollaan, voisi sanoa. Mutta kukapa olisi arvannut juonikäännettä, joka odotti meitä ihan pian.

On mahdotonta sanoa enää tässä vaiheessa, että mitä puhelin daamille, joka tapauksessa jotain aivan uskomatonta läppää - itse asiassa, taisin puhua itsestäni, joskin kolmannessa persoonassa, mikä saattoi hieman sekoittaa edellämme olevaa, mahdollisesti lääkkeensä ottamatta jättänyttä tai ihan liian monta niitä nauttinutta miestä.

- Minustako sinä puhut?!
- En.
- MINUSTAKO SINÄ PUHUIT?!
- En. Puhuin itsestäni (tässä vaiheessa oli tullut selväksi, että tuo mottipää tulisi uskomaan puhetta).

Sanailua jatkui vielä hetki, kunnes "hermo-heikki" oli saanut tarpeekseen ja tönäisi minua.
Tässä vaiheessa menin ns. risu-ukkomoodiin, ja tönäisin takaisin karjaisten:
- Älä ala tönimään minua, vitun hinttipoika"

Tässä vaiheessa, hetken sadasosan verran, tajusin että nyt tosiaan päästäisi huitomaan. Asian haastetasoa lisäsi se, että minun koko oikea käteni oli varattu; kainalossani oli tuoppi, lompakko oli kädessä ja sormienvälissä narikkalappu. Mutta armoa ei aneltu, vaan silä oli tultava toimeen millä saattoi, tässä tapauksessa vasemmalla kädellä.

Joten, ei muuta kuin aikidotuntien ja ninjaelokuvien kaikki opit käyttöön, lapa pystyyn ja taisteluun! Se, oliko kyseessä taito vaiko juopon tuuri, vaiko peräti jokin suurempi ei ole tiedossani, mutta edelläni jonottanut väkivaltainen hullu ei saanut minusta sen enempää otetta kuin myöskään iskuja perille - tai sitten en muista. Hyökkäysten ja vastustajan voiman ohjaaminen vasurilla siis onnistuu, joskaan mitään hirveän sitovia lukkoja tai muita sellaisia ei saa aikaiseksi, sillä niissä monesti toinen käsi on apuna. Eräässä vaiheessa yritin giljotiinikuristusta, mutta siitä pääsi vastustaja lipemään, kunnes lopussa sain päähäni alkaa käyttämään eräältä juopottelukaveriltani oppimaani "kyynärpää/bulldozer"-liikettä, jossa siis mennään kyynärpää edellä tai käsi horisontaalisesti vinossa kohti vastustajaa ja jyrätään tätä. Olin juuri jyräämässä, samalla kun toinen joutui ottamaan taka-askelia, kun eräs herrasmies nousi pöydästä ja hänen malliaan seurasi pari muuta, jotka tulivat väliin.

Tässä havaitsin pari merkillistä seikkaa: 1. ihmisillä kesti todella kauan että he tulivat väliin 2. juomani ei ollut juurikaan läikkynyt, vaan vedin sen naamariin taiston jälkeen! Kohta 2. tuokin mieleeni hauskan anekdootin, jonka pääosassa oli setäni. Mies oli ollut joskus mukana vanhempieni talon kunnostustalkoissa, ja yön laskeuduttua hän sai päähänsä mennä hieman "lainaamaan" edesmenneltä vaariltani yläkerrasta rommia. Setä oli jo matkalla rappusissa, rommit kainalossaan, kun hän kompastui rappusissa, kierien ne alas kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Perillä alakerrassa, pullo oli täysin ehjä! Voi siis sanoa, että tämä taito kulkee suvussa.

Juotuani oluen, ojensin tuoppia lattialle, jolloin väliin tullut tatuoitu herrasmies ojensi käden, ja otti sen vastaan nyökäten minulle kunnioittavaan tapaan.

Blondiini puolestaan kyseli, kauhuissaan, että "mitä tuossa juuri tapahtui?". Vastattuani asia ei muuttunut yhtään sen ymmärrettävämmäksi.