Evakkokertomuksia osa 5.

Kik: siellä työmaalla on musta mies!
raksamies!!

Minä:
ootko koskaan suuttunut sille siitä että se on musta?

Kik: :D kalle!!!! :D 
oot kauhee :DDD


Johdanto

Tervehdys rakkaat lukijat.

Tämä on viimeinen evakkokertomusten osa. Ajattelin että se on hyväksi kertoa näin jo johdannossa.

Näin meistä jokainen tulee ymmärtämään ysköksen.

Evakko loppui virallisesti perjantaina. Mutta koska vielä tänäänkin siellä roikkuivat johdot, uudet kodinkoneet kuten hella, jääkaappi ja pesukone puolestaan olivat olohuoneessa ja eteisessä laatikoissaan, puhumattakaan siitä että vielä sähkötkin olivat poikki, on minun todettava että taisin päästä ns. bonus-kierrokselle! Oh boy, oh boy, oh boy! 

Paluu joka tapahtuu silloin kun tapahtuu, on jotain mikä on katkeransuloista.

Suloista niiltä osin, että evakon loppuminen ja paluu sivistyksen pariin on ennen pitkään edessä.

Mutta katkeruus lepää siinä samassa seikassa, josta kirjoitin viime jaksossa, eli vaikka kämppä on nyt pistetty näennäisesti kuntoon, ei se ole todennäköisesti homeen osalta kunnossa.

Tämä merkitsee siis käytännössä sitä, että vaikka nyt keittiö raivattiin, kuten se olisi pitänyt raivata jo vuosia sitten - lienee se silti liian myöhäistä. Silloin siihen tehtiin minimaalinen remontti, kun olisi pitänyt tehdä vähintään yhtä suuri kuin nyt. Nyt taas Luoja yksin tietää mikä on lopputulos, ikävä kyllä minulla on hyvin kyyniset odotukset - sikäli kun nyt taloa kohtaan voi olla kyyninen.

Mutta ennen kun lähdemme viimeisen evakkokertomuksen kiehtovaan maailmaan, mainitsen pari asiaa johdannossa.

Ensinäkin, kuten jo kuten aiemmin olen kirjoittanut, on henkilöhahmo nimeltä Arthuros usein ollut mukana tapahtumissa jotka ovat ainakin jollakin tavoin olleet huomattavissa rooleissa.

Se taisi alkaa vuoden 2012 ensimmäisinä päivinä kun hän antoi minulle Swami Vivekanandan kirjasen nimeltä Jnana Yoga, ja sittemmin muistaisin lähes jo telepaattiselta tuntuneen kohtaamisen Mezzossa jossa keskustelimme musiikista ja "päätimme toinen toistemme lauseet" (olen pahoillani jos tuo kuulosti lähes homoseksuaaliselta, siitä ei ole kyse). Ja hieman ennen kun evakko alkoi, hän taas tuli minua vastaan lunta tunnelmallisesti tupruttavassa Hämeenpuistossa, tällöin kävimme mielenkiintoisen keskutelun jälleen, liittyen määrättyihin henkisen kehityksen seikkoihin, stressin välttämisiin ja alkavaan evakkoon.

Niin nyt viimeisenä virallisena evakkoviikonlopun sunnuntaina tapasin hänet keskustorilla, jälleen yhtä sattumalta, siten että hän jo kaukaa viittoili minulle ja minä en ollut tajuta kuka siellä oli tulossa. Mies oli lähes maanisessa tilassa, liekö ollut luomisvimmasta kyse (sellaisesta jossa surfataan euforian aallokolla), hän kun kuunteli bändinsä materiaalia. Kun kuulin sitä, yllätyin, se oli yllättävän raskasta kamaa, ikään kuin duurisointuista metallimusiikkia.

Nyt, joku voi kysyä että mitäs sitten tapahtui, ja minä sanon että asia ei ole vielä sulanut, joten en osaa tämän paremmin kertoa. Se jää nähtäväksi. Kiitos.

Toinen juttu onkin sitten se, että tulevia julkaisuja tämän jälkeen on näillä näkymin evakon jälkeinen Radio Home Studion lähetys - ensimmäinen pariin kuukauteen - kuin myös Erikoisraportti, vielä toistaiseksi salatusta aiheesta.

Sitten, riippuen kämpän kunnosta ynnä muista muuttujista, voikin taas tulla blogimaailmaan hieman rauhoittumista, sillä minua odottavat suurenmoiset musikaaliset ja kirjalliset projektit kun pääsen takaisin. Jos Luoja suo, niin inspiraatio jonka olen tästä evakosta huolimatta onnistunut löytämään, on ja pysyy. Ja että tietysti remontti on kääntynyt edukseni. Luulen että luomisen tuskasta tulee turhan kirjaimellista, jos remontti on vain tuhonnut koko kämpän ilmatilan.

Mutta nyt, aloittakaamme.

Jo perinteeksi muodostunut leffa-arvostelulla.

(Lopussa vielä bonus!)

Cinematic acid insane!

Oli jälleen vuorossa leffaviikonloppu.

Tällä kertaa leffana oli, ei niin järin vaativa Hannu & Kerttu: Noitajahti.

Kun saavuin leffaan, huomasin että kansainvälinen filmifestivaali oli käynnissä, ja lähes rupesin pohtimaan että missä Raimo? No, häntä ei näkynyt, mutta kun saavuin juuri silloin teatteriin kun varaus oli raukeamassa, sain huomata että oli olemassa kaksi jonoa. Hippien määrästä ei ollut vaikea päätellä, että kumpi oli filmifestarien osanottajille.

Leffa ei ollut mikään järin vaativa, sillä halusin aivot naulaan tyyppistä viihdettä, enkä suinkaan mitään syväluotaavaa draamaa, joka pysyy ensimmäisessä kohtauksessaan ensimmäiset puoltoistatuntia. Leffa jonka jokaista liikettä ja sen esittämää ihmiskohtaloa analysoitaisi.

3D-action sen sijaan oli jotain mikä sopi hyvin tilanteeseeni. Viikonloppuna aina pitää nollata jollain tavalla, ja etenkin kun asuntotilanne on mikä on, oli tässä tiedossa kevyesti otettava kokemus poikineen.

Eräs mikä iski heti, oli leffan alussa oleva "puupiirrosanimaatio".Deathtimen kuvituksessa on käytetty alusta alkaen tuon tekniikan piirrustuksia, ja pitää sanoa että kuka ne on tehnyt tähän leffaan, saa kyllä paikan bändin kuvittajaksi. Ne olivat suorastaan inspiroivia!

Itse leffa taas sisälsi mukavaa steampunk-henkistä asekikkailua, joka ei suinkaan ollut mitään mikä olisi ollut tämän leffan yksinomaisuutta, vaan joka toi oman mielikuvitusta kutkuttavan lisänsä. Oli se sitten kuularuisku mallia konekivääri, tai lamautin - molemmat toimivat, monella tasolla. Myöskin leffassa esiintyneet grimoiret, eli loitsukirjat ynnä muut sellaiset symboleineen olivat mieleeni, aivan kuten myöskin aikansa sanomalehdet niiden leikkeet. Erittäin kevyt surrealismin inahdushan siinä aina on, kun leffa sekoittaa epärealistisesti eri aikoja, esineitä, olioita, ideoita ja ilmiöitä.

Leffa oli myös pakattu täyteen naiskauneutta, ja sen norjalainen ohjaaja, Tommy Wirkola, oli ollut siitä pointikas, että oli antanut monille eurooppalaisille näyttelijöille mahdollisuuden. Mitä tuli naiskauneuteen, niin sen sanon että Famke Janssen oli naispahiksen roolissaan kyllä niin seksikäs kun vaan voi olla, ja sikäli kun hänen ikänsä (arvaa mikä se on) arvioi 20 vuodella väärin, on sanottava että tuota naista ei olla turhaan valittu maailman seksikkäimpien joukkoon. Ja mitä tulee naisiin leffassa, niin tässähän oli mukana myöskin suomalainen Pihla Viitala, joka veti roolinsa hyvin - itse asiassa niin hyvin myös kielen suhteen, että pitää nostaa hattua. Myös hänestä kun puhutaan, puhutaan hyvin seksikäästä naisesta. Jotenkin suomalaisen näyttelijän noinkin vaivaton osallistuminen amerikkalaiseen action-leffaan on jopa hämmästyttävää; etenkin kun on tottunut siihen mitä esim. Salkkarit tarjoavat.

Leffa kesti sellaisen puoltoistatuntisen verran. Sen enempää ei pituutta tarvittu, tämä lienee joku uusi action-pätkien trendi, että ne tehdään nopeiksi ja kokolailla suoraan asiaan meneviksi, ja hyvä niin. Kun vertaa sitä edelliskerran Die Hard:in osaan 5, on sanottava että näistä kahdesta tämä kyllä oli parempi, tämä ikään kuin tiesi paikkansa alusta loppuun, kun taas DH5 jäi pyörimään kuin se kuuluisa papu emättimeen.

Jos taas allegorioita haluaa etsiä, niin leikittelin elokuvan ajan ajatuksella siitä, että noidat ovat feministien allegoria, ja nuo heitä jahtaavat sisarukset ovat Fundamentti (sen maskuliininen ja feminiininen periaate), joihin näiden taika (propaganda&al) ei pure, mutta jotka pelastavat lapset näiden ihmiskunnan vihollisten parista. Noitia kuvattiin olevan erilaisia, kuten käärmenoitia, rämenoitia, metsänoitia, jolloin ajattelin että feministin nimi voisi olla "akateeminen noita". Noidan tunnusmerkeiksi lueteltiin se, että lahoaminen ja mätäneminen alkaa heti, mitä enemmän noituus ja pahuus tuohon naiseen imeytyy, sen näkee hampaista, ihosta ynnä muusta sellaisesta. No, feministien nutturat, mollamaijamalliset hameet ja rumat sukkahousut tuosta enää vaan puuttuvat. Tai ne hirveän näköiseksi leikatut lyhyet rekkalesbokampaukset, jollainen eräällä leffan noidalla oli - sillä joka etsi matelijoita kaatuneen puun kannon sisältä, ja joka koitti lyödä kirveellä lapselta pään irti. Miesfeministiä taas edustaa peikot. He hakevat häkeissä lapsia, joita sitten nämä fem..noidat voivat syödä ja uhrata verikuun sapatteinaan, saadakseen himoitsemaansa valtaa. Huomattavaa onkin, että se rekkalesbonoita kohteli erityisen huonosti tätä Edward nimistä hyväsydämistä peikkoa, kutsuen tätä mm. saastaiseksi otukseksi - mutta niinhän miesfeministitkin kilpailevat siitä kuka saa ensimmäisenä paikan päänoidan kengän alta. Se kuitenkin mainittakoon, että mitä tulee Fundamenttiin ja siihen miten tämän Edwardin kävi, niin paljastamatta juonta, kerron vain että varmasti Fundamenttikin on tarjonnut tien parannukseen ja uuteen toivoon myös miesfeministeille.

Plussaksi myös laskin sen, että tällä kertaa minun 3D-lasini toimivat. Kerran aiemmin ne ovat toimineet melko moitteettomasti. Judge Dreddia katsomassa ollessani eivät ihan niin hyvin.

Leffan jälkeen päätin mennä vielä syömään yöpalaa.

Olin saanut siihen inspiraation Tamperelaisen jutusta joka koski parhainta lihistä. Yllätyksekseni eräällä kantapaikallani, sillä josta olen luultavasti kirjoittanut täässäkin asianyhteydessä (käyn siellä lenkkeillessäni kahvilla), oli kaupungin paras lihapiirakka. Syy miksi yllätyin, oli siinä etten tiennyt että siellä edes myydään tätä ruokaa.

En kuitenkaan käynyt tuolla nimenomaisella grillillä, vaan menin toiselle vähintään yhtä legendaariselle grillille, eli Vaakon Nakille. 

Kun saavuin paikalle, soi autostereoissani legendaarisen ZZ Topin parhain albumi eli Rhythmeen, joka on myös muuten paras koskaan tehdyistä albumeista. Sen äänimaailma on kerrassaan uskomaton, ja teki minuun hyvin lähtemättömät vaikutukset, mitä tulee oikeaan kitarasoundiin. Soitto albumilla on samaan aikaan tuhtia, väljää ja silti tiukkaa. Kappale joka soi oli Black Fly.

Ja kuinkas ollakaan, oli grillillä mustiin pukeutunut blondi, nätit kasvot ja huulessa lävistys. Hyvin lempeä. Kun olin hänen takanaan jonossa, ja yritin kurkkia hänen olkansa ylitse nähdäkseni hintoja, hän kääntyi hymyillen ja kysyi että mitä minä oikein teen. Kerroin ongelmastani, ja hän sanoi että voi auttaa minua. Mutta vaikka hän miten yritti, ei se auttanut sillä kosteus oli väärällä puolella.

Ostin annoksen nimeltä Kivimies. Se oli erinomainen palanpainike, jonka nautin poliisityyliin käynissä olevassa Prellussa. Maitoa join päälle kuin isot miehet! Ja tietysti myös sauhuttelin, tai pitäisikö sanoa: höyryttelin "kuubalaista sikaria". Siitä tuli kieltämättä melko miellyttävä jälkitunnelma.

Ei ollut muuten huono idea pitää väliviikonloppua viihteestä. Pakkasta oli todellakin aika hyvin, ja huomattavaa olikin että Tampereen keskustassa sitä oli -14 astetta. Mutta Sontalahden keskustassa -21. Sen luulisi kertovan jotain!

Kahvi & al.

Menin eräänä iltana kahvilaan, ja vaikka siellä ei ollut suosikkibaristaani, sitä neitokaista jota autoin mahtavilla miehisillä voimillani sen sokeriastian kanssa (ihan tosta noin vaan), oli siellä  kuitenkin lomareissulta tullut eräs toinen barista, josta en oikein tiedä mitä mieltä olen. Pidän siitä miten se lähtee aina minun hullutuksiini mukaan, eikä se toki pahalta näytä. Jostain syystä minulle tuli siinä kuitenkin fiilis, että nyt voisi tehdä pieni random act of kindness terää; huomasin että sitten viime kerran tällä kahvityöläisellä, jossa on luontaista pirteyttä ja iloluontoisuutta, oli nyt myös huomattava rusketus ja bling blingiä siellä ja vähän täälläkin. Muistelin, että viimeksi hän oli innoissaan sanonut kassalla, minun edessäni olevalle ulkomaalaiselle, että on lähdössä Dubaihin, ja tämä ulkomaalainen vilkaisi minua sen näköisenä että "mitäs vittua täällä on tekeillä?". Joten kahvia ostaessani mainitsin vakuuttuneena tälle tummapaahtoiselle tirriäiselle: "Oletpas sinä ruskettunut!" Mikä tuntui miellyttäneen häntä, koska hän ehkä itseltäänkin huomaamatta teki pienen tuuletusliikkeen, ja kiljahti riemullisesti siitä miten tämä seikka tuli huomatuksi. Vastasin lakoniseen tapaan: "No kai nyt vähemmästäkin. Me muut olemme kuoritun omenan värisiä tähän aikaan vuodesta." Tämän jälkeen palvelu tuntui sujuvan, enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti, kuin tanssi. Sellainen ilo on parhaimmillaan tarttuvaa. Ja vielä kun kävin hakemassa kahvilleni seuraksi sitruunavettä, tapitti minua tiskin takana tuo tummapaahtoinen nätti naurisnaama, ja hymyili siinä määrin että jos olisin ollut siinä vielä kauan, olisi häneltä loppunut päästä nahka. Eikä sellaista olisi kyllä kukaan uskonut. Eikä siinä mitään, kyllähän sellainen lämmittää, ihan kuten sekin että paikkoja oli vielä vapaana ja luettavaksi sain tuoreimman Soundin - jossa oli mm. iso juttu CMX:stä. Nautin jokaisesta hetkestä.

Kirjallisuus

Ensimmäisessä osassa kerroin niistä lukemattomista kirjoista joiden kanssa tänne tulin.

Nyt palaan niihin, mutta en aio pitää pitkällistä esitelmää.

Ainoa keskeneräiseksi jäänyt kirja on Célinen kirja. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä että olen lukenut sitä vain noin kaksi lukua päivässä, yleensä silloin kun menen nukkumaan.

Mistä tulikin tähän väliin yksi juttu mieleen.

Se liittyy löytöön jonka tein Mezzossa kirjain poistomyynti, eli lafkan omilla" "hulluilla päivillä". En ehtinyt shoppailemaan kuin viimeiseksi tunniksi, huomaten että koska olin tankannut matkalla, ei minulla juuri ollut enää käteistä jäljellä. Suunnilleen reilu pari euroa siellä taisi olla. Eikä näissä poistohepnaadeissa varmasti kävisi kortit, ei edes kirjastokortti, sillä eihän se muutoin olisi poistomyynti, eihän? - Mikä naseva tuikkaus tähän väliin beibet!

Nyt, ilokseni silti huomasin että aikuisten kirjan sai juuri tuolla parilla eurolla, joten jos nyt vaihtoehdot eivät tönisi toisiaan porstuassa, niin ei ihan tarvitsisi tyhjin käsin lähteä. Ja voi sitä ilon määrää, sillä vaikka kaikki kiinnostava oli kokolailla tuohon mennessä kaupattu, sattui kuitenkin niin, että romaanien seasta löytyi pitkäaikaisen suosikkikirjailijani, Charles Bukowskin, viimeiseksi jäänyt romaani nimeltä Pulp.

Lähtiessäni kirjastosta, oli ulkona "vetänyt valkoiseksi" joka paikan, suomalaista kevään tuloa sano! Päätin kuitenkin palkita itseni hyvällä kupillisella kahvia, sillä olenhan taas herätellyt kahvilointia, mikä voi olla tavattoman virkistävää ihmislajin uroksellekin. Pahimman pyrytyksen odotin pirssissä, ja luin kirjaa, jolloin yllätyksekseni huomasin että se alkaa siten että pääosalta, joka on etsivä, tulee seksikäs nainen tilaamaan tehtävä jossa pitäisi etsiä kirjailija Céline - se sama, jonka kirjaa olen lukenut evakossa! Merkillistä.

Mutta nyt takaisin näihin kirjasiin.

Mitä siis näihin muihin kirjoihin tulee, niin pitää sanoa että olen hyvin tyytyväinen siihen mitä valitsin.

Pentti Saarikosken kirjan olin lukenut aiemminkin, mutta olin unohtanut niin paljon siitä, että uusinta tuli erinomaiseen paikkaan. Kirja oli erittäin nautinnollista tekstiä, kuten Saarikosken proosan on tapana olla, hyvin persoonallista ja lohdullista. Kirjan en olisi suonut loppuvan.

Kirja ilmiöstä nimeltä Flow on tietokirjallisuutta, ja todellakin pitkästä aikaa tietokirja joka on kuin puuttuva pala tutkimuksiini. Ja jos et olisikaan tehnyt tutkimuksia mikro- ja makrokosmoksen luonteesta (psykologiasta ja ontologiasta) niin tämä kirja on todella olennainen osa sivistystä, sillä se kertoo eräästä onnellisuuden kannalta merkittävimmästä ilmiöstä, ja se on Flow.

Meister Echartin kirja oli kauan odotettu, ja kuten edellinenkin kirja, oli se jotain mikä oli jo kauan "vainonnut " minua, sillä jos erinäisissä yhteyksissä törmäsin Flow-ilmiöön, niin vähintään yhtä usein törmäsin echartilaisiin juttuihin ja lähteisiin, mutta en ollut koskaan silti päässyt lukemaan hänen materiaaliaan. Ja se on sitten sitä sarjaa, josta voin suoraan sanoa että se on hyvin vaikeaselkoista. Siitä ei päästä mihinkään, ei vaikka nyt jotain tunnen filosofiasta ja mystiikasta, on kyllä tämä maisteri niin oma lukunsa että vaikka muistiinpanoja teen tästä opuksesta, on silti sanottava että tämä vaatii kyllä vähintään sen toisen lukemiskerran. Nimittäin sen verran reippaasti hän etenee saarnoissaan, että jää väkisinkin miettimään "miten hän päätyi tuohon johtopäätökseen", kun taas välillä huudahdat hengessäsi "(h)eureka!"

Välissä kävin myös kirjakaupassa jossa olin taide- musiikki ja mystiikkaosastoilla. Jälkimmäisellä luin aitoa mm. Mustaa Raamattua. Sen käännös oli väkevästi kirjoitettu, wanhalla suomella. Luulen että aika moni yllättyy sen sisällöstä, se kun ei suinkaan ollut mitään narsistisen naturalistista lavey-pelleilyä, vaan kyse oli 6. ja 7. nimetyistä Mooseksen kirjoista! Taitaa olla, että myös tuo kirja pitää sisällään sen opetuksen, että se joka pyrkii manaamaan Tuhon Enkelit tekemään selvää vihamiehestään, sopii itse olla synnitön, sillä muutoin nuo voimat, valtaistuimet, periaatteet ja vallat käyvät hänen itsensä kimppuun? Kommentaarin mukaan jokaisessa uskonsuunnassa on dynamista, mutta suurin ilmoitus ja voima on kristillisyydessä ja sen ilmoituksessa. Mutta että suurin este ihmisen oman voiman löytämiseksi, myös kristinuskossa, ovat uskonoppineet ja he jotka kivettävät tuon voiman uskonnoksi. Se, miten kiinteästi tuo kommentaari kuului alkuperäiseen sisältöön, en ole varma. Varsinainen sisältö on valkoista tekstiä, merkkejä ja symboleja mustalla pohjalla.

Bonus: And every little thing is alright

"Oh man feels so nice, it was a long cold night, but then the sun came out".

On totta että usein pienistä onnen murenista tulee lopulta aika hyvä kokonaisfiilis. Otetaan vaikka evakon loppumisen aattopäivä. Kävin nimittäin keskustassa, "shoppailemassa" (Alkossa, soitinkaupassa, lippumyymälässä - you know there rest, and you're going to hear some more, am I rite?), palauttelemassa kirjasia kirjastoon ja tapaamassa erästä kaveria.

Ennen kun menimme kahville kaverin kanssa, vaihtamaan kuulumisia, päätin käydä soidinliikkeessä katsomassa josko hakisin skebaan uudet kielet. Ja kuinkas ollakaan, juuri sen merkin kielet joita olin hakemassa olivat erikoisalennuksessa: 3 pakettia 2 hinnalla (entinen DLX-music ja nykyinen Musacorner, käy hyödyntämässä)! Luonnollisesti lähdin sieltä kolmen paketillisen kanssa Ernie (big) BALL:seja (vahvuus: 13-56 eli ns. Mies-setti).

Kahvilassa tapasin siis kaveria nimeltä Miguelos Miguelos Miguelos pitkästä aikaa. Kumma kyllä mutta olen tutustunut uusiin ihmisiin evakosta huolimatta, ihan tosta noin vaan, mutta kavereita olen tavannut vain vähän. Myös tutuksi tullut henkilöhahmo, Beiberista (aka. Kaupungin Kaunein Barista) oli paikalla, muttei ollut tällä kertaa tiskin takana myymässä, ja tekemässä virvoittavia juomasekoituksia meille simaluppasuille ja haliötököille. Vaan kun hain kahvin, hän huomasi minut ja tuli näköpiiriin tervehtimään minua, väläyttäen taas sen kuohuttavan hymynsä (definitely felt like a king bee; sugar ain't that sweet, boiii!) jonka ekaa kertaa nähdessäni tunsin perhosia vatsassa (mieti nyt itse, että odottelet vuoroasi jonossa, ja ihmettelet hengessäsi miten jollakin voi olla niin virheettömät piirteet kasvoissaan, ja sitten varoittamatta: BLING!) Olin edellisenä päivänä törmännyt outoon "aforismiin", jonka mukaan "odottamaton hymy pelastaa päivän". Ja sen saimme huomata me molemmat.

Siinä kaverin kanssa kahvitellessa oli puolestaan mukana sellainen bonus, että koska kaveri asuu suunnilleen keskustassa, hän antoi minulle saamansa lahjakortin, jolla voin parkkeerata 2 tunniksi ilmaiseksi uuteen P-Hämppiin. Itse kun hän ei sitä luonnollisestikaan tarvinnut. Kuka on etsinyt keskustasta parkkipaikkaa, puolestaan tietää että tuo tulee aina tarpeeseen.

Kahviteltuamme lähdimme sitten miehissä Alkoon. Mukaani jäi pullo kuohuviiniä, cavaa, joka on tehty perinteisellä tavalla ja jota suositellaan nautittavaksi erityisen kylmänä. (Seuraavana päivänä menisin kuin menisinkin turmeltumatonta death metallia jauhavan Torture Killerin keikalle - siitä myöhemmin lisää)

Kun pysähdyin vielä paikallisessa kahvipaikassani, hakiessani kämpältä posteja. Siellä sain saamallani alennuskortilla kahvin -50% hintaan, ja myyjätär kaatoi sen vielä isoon kuppiin. Sitten keskustelimme tilanteestani, ja siitä minkälainen murheenkryyni tuo kämppä on ollut, hän sanoi että jos muutan siitä, että toivottavasti en muuta tältä alueelta jolloin lakkaisin käymästä. Minä sanoin että minä muutan tänne (paikkaan jossa olin kahvilla). Myyjätär nauroi, ja oli selvästi mielissään siitä mitä sanoin. Ei se mitään, niin minäkin olin.

"Sugar cane.
Imperial cane.
Domino cane.
Yes, I can."

Evakkokertomuksia osa 4.

"There's a wilderness I know 
in that wilderness I grow"

Johdanto

Näillä näkymin tämä on joko viimeinen, tai toiseksi viimeinen evakkokertomus.

Todennäköisemmin jälkimmäinen.

Pitää heti alkuun sanoa, että kyllä vituttaa.

Noin, nyt se on sanottu.

Meinaan, jos siinä ei ole vielä kyllin kestämistä että pitää täällä pöndelandiassa täristä päreen valossa, niin näemmä kyllä sillekin asiantilalle saadaan näemmä mahdollisuuksien mukaan ns. "piste iin päälle".

Sakot

Vai mikä todennäköisyys siinä on, että lähestyt kaupungista tullen "pimeää puolta", aikaan jolloin pimeys on jo kaikkialla, ja voit havaita lähestyessäsi lumisia erämaita, hiljaisia mutta erinomaisia puita, ja katuvalojen lohdutonta poissaoloa, että eräässä tienristeyksessä on poliisiauto parkissa? (Poliisit olivat kokolailla samassa paikassa kytiksessä, kuin ne poliisit, joille eräs jo edesmennyt wanha kaverini oli huutanut autosta, nähtyään nämä tonkimassa jotain maastosta, että: "Kattos, sinivuokot poimii sinivuokkoja!").

Kyllä nauratti, kun huomasin ensin pahaenteisen kyltin maijan katolla, ja sitten punasiniset valot.

Se oli jälleen naispoliisi joka asioi kanssani, nuori, varmaan minua nuorempi tai ehkä juuri saman ikäinen.

Virkaintoinen ja kompensoiva, jossa vahingossa ilmeni tiettyä lempeyttä. Kirjoitti pyöreää käsialaa, joka viittaa tunteellisuuteen, ja on yleinen naisilla. Oli naimisissa, mutta kukapa naispoliisi ei olisi. En tiedä oliko se naisellinen vaisto, vai valtatrippi, mutta minusta tuntui että se myös nalkutti minulle. Mutta koska olen joskus saanut sakot siitä että olen vastustanut kiinniottoa (ei sentään pidätystä), päätin pitää pääni kiinni.

Mietin vieläkin hänen kysymystä, kun rouva konstaapeli tuli Prellulleni, ja kysyi tiedänkö mikä on rajoitus.

Vastasin etten muista, en oikeastikaan muistanut sillä tuo oli sikäli pirullinen alue, että siinä on pääsääntöisesti 80 rajoitus, mutta se muuttuu hetkelliseksi 60-70 km/h. Arvatenkin minä ajoin 80 km/h, väärässä paikassa ja väärään aikaan (itse asiassa kohta oli siis sellainen, että siinä oli 60-rajoitus yhden suikaleen verran, ja minä tietysti laskettelin sitä alas ylinopeutta - laskettelin kirjaimellisesti sillä tuo suikale päättyi loivaan alamäkeen).  Mutta mitä tuohon kysymykseen tuli, niin olisiko siihen ollut oikeaa vastausta? Jos olisin sanonut tietäväni, niin silloin olisin ajanut tietoisesti ylinopeutta, tai jos olisin vastanut väärän luvun, olisi siitäkin saatu aikaan sättimistä. Nyt kun vastasin etten tiedä, sanottiin minulle ettei se tiedä hyvää ylinopeutta ajatellen - oh give me a break!

Mennessäni nukkumaan ainoa asia mikä minua nauratti oli se, että mieleeni juolahti että naispoliisien kuuluisi käyttää mustia kireitä nahka-asuja, myös kiiltävä PVC kelpaa.

Home Sick Home

Toinen synkeähkö havainto lepää, mutta varsin epämukavasti ja levottomalla tavalla, sen havainnon päällä että asunto rupeaa olemaan valmis. Mutta valitettavasti sen homeinen sisäilma ei ole muuttunut. Haju on poistunut, mutta oireilu niissä tiloissa ei.

Ja nyt jos siellä ei haise, on asia loppuun käsitelty. Eihän nyt asunto jossa on uusi keittiö, ja kylppäri, voi olla mitään vikaa! Mutta minä kysyn että mihin se home sieltä olisi kadonnut? Ikkunoita ei ole avattu koko aikana. Remontti on urakka, jossa hoidetaan koko talo, joten noin tonnin arvoinen hometarkastus tuskin hoidetaan vain hyvästä tahdosta. Asia kun on niin, että etenkin purettaessa home leviää, ja itiöt myrkkyineen viihtyvät erinomaisesti myös kuivilla pinnoilla. Nyt tilanne on vielä se että kun ovea on pidetty auki, on keittiössä ollut homepesä laskeutunut muuallekin asuntoon ja kaikki on saastuneet.

Näin ollen minulla ei ole kotia mihin mennä kun evakko on ohitse.

Samalla tätä ylläpitävät tahot tekevät täydellisen rikoksen, sillä jos hajun ollessa ongelmana se kiellettiin tai ainkain painettiin villaisella, vaikka jokainen saattoi havaita sen. Niin nyt kun hajua ei enää havaita, on se enää vain minun ongelmani, ja sadistista mielihyvää kokien voidaan jokainen valitukseni kumota ja syyttää siitä uhria.

Tietysti jos jokin positiivinen yllätys, kuten asunnon täydellinen desinfiointi voitaisi tehdä onnistuneesti, olisi homma pulkassa. Mutta kuten tiedetään, niin yleensä ne keinot tunnetaan melko huonoiksi.

No, c'est la vie, muut tarinat ovatkin sitten ehkä hieman pirteämpiä.

Viihdettä Kullankaivajan Kanssa


Viime viikonloppuna olin onnistunut saamaan kyyditykset kaupungille, täältä lumikenttien ja ulvovien villieläinten maasta (yöllä voit kuulla kettujen soidinhuudot, äityliini oli nähnyt komean ilveksen tepastelemassa lumisella pellolla, mutta silloin tuli kiire kun metsässä tuli vastaan tuoretta karhun sontaan) - ja unohtanut siinä kiiressä puhelimeni tukikohtaan, joten kyyditykset piti sopia jännittävällä tavalla. Se kuitenkaan ei liity juuri mitenkään siihen mitä alan kertoa. Kiitos.

Olin päässyt siis juuri sisälle baariin (tämä tapahtui noin viikko sitten). Niin minuun iskee oitis katseensa sellainen blondi. Mikä on tietysti ihan luonnollista, sillä jos seksillä olisi pääkaupunki, olisin sen pormestari. Komea sellainen sano! Ja naiset, nuo tissikkäät pienet ystävämme, jotka usein myös tuoksuvat hyvälle, ovat tunnetusti persoja kaikelle hyvälle.

Olin myöskin jokseenkin puolivallaton, sillä aikamme toisiamme katseltuamme minä virnistin blondille, vähän kuten Einstein siinä kuvassa jossa näyttää kieltä. (Onkin selvää että tein niin, sillä voin tehdä niin. Kiitos oikein paljon!)

Käännyin pois hänestä, sillä ei minulla ole koko iltaa aikaa virnistellä, on vain tietty aika kun voit nauttia paikan huokeista alkoholivirvokkeista.

Pian se oli taas vieressäni. Tällä kertaa se sanoi:

"Sinä olet rahamiehen näköinen".

En muista mitä vastasin, vai vastasinko muuta kuin sen että katsoin häntä kysyen: "Ja pointti oli?"

Se voiteli minua.

Minä vaistosin sen.

Ja minulle tuli selväksi että kyse oli naislajityypistä nimeltä "gold digger in training", kun se meni varsinaiseen myyntipuheeseen jossa sen lompakko oli jäänyt kotiin jne jne ja nyt pitäisi tarjota.

En ole eläessäni tarjonnut naiselle drinkkiä baarissa, enkä näe syytäkään siihen jatkossakaan - tämän sanon täynnä ylpeyttä ja voimaa! Olen kyllä antanut kolikon kaksi pultsarille joka suoraan sanoi että kerjää rahaa jotta saisi pullon keskiolutta. Mutta naisille tarjoaminen ei ole oikein. Kuten Brother Marquis alkuperäisessä ja parhaassa 99 Problems:issa (Ice T:n biisi) tapaa räpättää:

"I got 99 problems and a bitch ain't one of themI don't trip on hos 'cause I don't need none of themPussy's the temptation, dick's the persuasionSo don't expect nuttin' 'cause I ain't offerin'I go hard on my bitches 'cause I'm never never soften"

Nielin pöyristymiseni ja naurahdin ettei tule kyllä diiliä.

Johon myös lisäsin aavistuksen nenäkkäästi, ja kuin pienelle tytölle selittäen: "Minä nimittäin tulin etsimään täältä rikkaita naisia, jotka sitten voivat elättää minut". Tämän tein ennen kun käännyin jo kokonaan tiskille. Olen mies.

Näin lopuksi vielä joko kevennys, tai vinkki jota et ehkä löydä niksipirkoista.

Paras tapa tappaa tuollainen nainen on se, että pistät sille päähän pannan josta menee pään eteen sellainen metrinen keppi. Pääasia etteivät kädet ylety sen päähän.

Tämän jälkeen kepin päähän laitetaan vähintään 20 € seteli. Sen jälkeen vain käännetään harakka oikeaan suuntaan, ja se lähtee taapertamaan setelin perässä, ja taapertaa niin kauan kunnes kupsahtaa.

Sen jälkeen se päästää sielun, vai onko tuollaisilla naisilla sielua? Haamun se siinä tapauksessa päästää. Se on muodoltaan "rukoilijasirkka". Ja se haamu menee asumaan läheiseen panttilainaamoon, ja henkilökuntaa vituttaa kun saa siivota ektoplasmaa kultaesineiden päältä.

(Huom. jos käytät esim. 50€ seteliä, siinä tapauksessa prosessi etenee paljon nopeampaa, sillä tässä tapauksessa tuo naikkonen ryhtyy jo juoksemaan, transsissa ja silmissä €-kuvat. 100€ niin siltä on tunnissa kanttu vei!)

Mutta kuriositeettina vielä tuosta illasta sanottakoon, että minulle kyllä tarjottiin. Se taisi olla random act of kindness-tyylinen teko. Minä nimittäin jutustelin erään täysin tuntemattoman tyypin kanssa, ja se vain heitti että tarjoaa minulle juoman. Mies tarjosi, minä otin ja mies meni pois.


Kevättä Kahviloissa ja Teillä

Huomaa että kevät on tulossa. Ja että aurinko taisi paistaa ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella yli tunnin kerralla. Vähäisempi, muttei lainkaan merkityksettömämpi huomio, on että tiet ovat sillä tavoin kuivat ettei kevät voi olla enää kaukana. Melkein jo näin itseni Prellun puikoissa, paahtamassa johonkin päin Suomea, ilman mitään tietoa siitä missä yövyn. Tai takaisin kohti Mansesteria, leudossa tuulessa, kuunnellen jotain levylle polttamaani podcastia tai nettiradiolähetystä (nauraen sille, ja kuullen jotain nyansseja joita ei muissa tiloissa voi huomata). Mutta on myös muuta, sen huomasin.

Olin keskustassa käymässä asioilla, ja päätin jälleen käydä eräässä pienessä kantakahvilassani. Siellä oli eräs rouva jolla oli paljon asiaa noin parikymppiselle, asiallisen oloiselle ja melko leveää oulun murretta vääntäneelle nuorelle miehelle. Sen verran sosiaalinen se täti oli, että ehti jo ennen lähtöään ojentaa minulle lehden luettavaksi ja toivoa hyviä jatkoja myös minulle. Vaikka lähtöä piti tehdä pitkään ja hartaasti, siinä samalla rouva piti kättään minun hartialla ja välillä silittelikin minua - ihan tosta noin vaan! Näytin siinä varmaan hetken aikaa ihan samalta kuin Kummeleista Timo Kahilainen, siinä Valintojen maailma-sketsissä "urologi - Tom Finland". Asiallinen nuori mies vastaili tyylilleen uskollisesti, asiallisesti ja velvollisuudentuntoisesti. Mutta lopulta meistä jokainen pulisi siellä, kuin kohteliaat japanialaiset kunnianarvoiselle vieraalle:"Oh te ensin, ei kun te, oi te olette niin hyvä, ei kun te itse olette niin oivallinen! Kiitos, anteeksi, ah tämä on ihanaa!". Kun sitten se sosiaalinen ja minua lähes sensuellisti kosketellut täti oli poistunut takavasemmalle, me katsoimme asiallisen nuoren miehen kanssa toisiamme vähäsen hämillään, mutta olimme yhtä mieltä että ainahan tälläinen anomaliteetti virkistää päivää. Minä siitä suorastaan yllyin, ja kun jäin sinne myyjättären kanssa, ja totesin: "Kappas. Sainkin yhdellä kertaa heti monta uutta kaveria". Ja pian mekin jo lepertelimme small talkia kuin pikkuvauvat, jotka makoilevat pehmeällä plyyshia muistuttavalla lakanalla - tovi päiväunilta heräämisen jälkeen, kesäkuussa. Kuulemma viimeksi kun siellä oli päässyt epäsuomalainen sosiaalisuus valloilleen, oli ollut presidentinvaalit jolloin äänensävy oli noussut ihan uusiin sfääreihin. Minä sanoin että asiaa ei varmaankaan helpottanut, että niille jo entuudestaan kiihtyneille politiikan asiantuntijoille juotettiin kahvia. Siihen tämä sievä, hiuksiltaan palmikoitu, barista sanoi että hänen piti silloin salassa vaihtaa kahvin tilalle kofeiinitonta. Tai ääritapauksessa ripotella joukkoon murskattuja rauhoittavia, sanoin, ja otin hörpyn kahvistani.

Kuumaa Kahvia 3

Olen tehnyt myös päivän hyvän työn, joka oli todellinen win-win-diili (eikö sellainen ole onnea?). Se tapahtui kun kävin vaihteeksi shoppailemassa (Alkossa), ja arvelin että moisen rupeaman jälkeen kupponen kahvipaketin hintaista kahvia, jossain kivassa kahvilassa, olisi juuri oikea ratkaisu. No, se oli. Nimittäin sattumalta juuri se feminiiniä energiaa suorastaan hehkuva, hyvin kaunis barista oli vuorossa, mikä oli vain plussaa.

Mutta kliimaksi sattui kun hän tuli ihan paikkani takana olleelle "maitosokerilusikkaetalsaarekkeelle" tekemään täydennyksiä. Juuri kun olin tekemässä lähtöä. Huomasin takkia äheltäessäni, että tällä hurmaavalla baristalla oli ongelmia suuren sokerisirottimen kanssa. Kysyin: "Onko tiukassa?" Beiberista vastasi, sillä sen lähes tyttömäisen selkeällä äänellä, että no on. Samalla hän katsoi ylöspäin minuun, ja onnistui kyllä näyttämään taas niin maan söpöltä siinä keikistellessään. Jolloin hymyilin, ja otin itsevarmaan tapaani sirottimen suuriin ja väkeviin käsiini, ja rusautin sen auki. Ojentaen sen sitten hänelle takaisin *like a boss*. Ja koska se kävi minulta hyvin helposti, sanoi hän, hieman kuin nolostuen: "ja eikä edes ollut (kireässä)". Johon sanoin arvovaltaisesti, että no nyt talossa onkin tosimies. Johon hän myöntyi hymyillen, ja kiitti, jolloin jatkoin sanoen "..ja enkä peri kuin 10% palkastasi, sillä minä hoidin täällä sinun töitä". Johon ms. sugar sweet brunette sanoi mielissään että "et sen enempää?!" johon sanoin olevani myös hyvin reilu mies. Toivottelimme vielä, pörisevinä kuin mehiläiset kukkasessa, viikonloput ja minä lähtiessäni mietin että mitä olisi tapahtunut jos en olisikaan saanut sitä auki? "Tässä on selvästi valmistusvika. Tätä ei edes voi saada auki!" olisin sanonut, ja lisännyt: "parempi että otan tämän nyt mukaan. Ja hävitän."

Kaverit

Luciano Rypsiborsatto sai taas aikaan kohtauksen, tällä kertaa sellaisen josta sitä ei jouduttu sättimään. Se nimittäin ilman mitään ennakkovaroitusta tuli luokseni, ja sillä oli suussaan minun pipo ja toinen hanska - ne joita käytän aina kun vien sitä lenkille. Se oli pistänyt mieleensä jopa paikan missä pidän niitä, ja käynyt poimimassa ne sieltä, aikeinaan viestiä että nyt olisi aika lähteä lenkille. Olin hyvin ylpeä siitä!

Tapasin sattumalta myös wanhaa kunnon Arvidiakin. Mies oli kaupassa, ja luulen että kyse oli siitä että manasin hänet paikalle. Nimittäin kuuntelin tänään Black Label Societya. Jokainen voi koittaa sitä itse, että pistää missä tahansa baarissa tulemaan B.L.S:sia, jolloin viimeistään biisin puolessavälin huomaat baarin vessan oven aukenevan, ja sieltä kävelee hieman hölmistyneenä Arvi Ja kun häneltä kysyy että oliko hän täällä jo, vastaa hän ettei muistanut ainakaan tänne tulleensa.

Lopetus

Tämän kertaiset kertomukset päätän toiveikkaaseen, ja taattua laatua olevaan Eelsin uuden albumin singleen, ja sen musiikkivideoon, nimeltä Peach Blossom.

Nyt, tämähän on kulttibändi, ja Mr E on nero joka on tehnyt sen jälleen. Itse biisi sopii erinomaisesti tähän videoon joka on juuri sopivan naiivi ja jopa humoristinen, mutta silti siinä on ehta ote. Soundit myös iskivät heti. Tämä on toisinsanoen jälleen sellainen biisi jota kuuntelen jatkuvalla syötöllä, kunnes väsyn. Ja sitten kun olen taas saanut uutta puhtia, kuuntelen tätä jälleen repeatilla.

Pidän myös tavasta kuinka se muistuttaa tuosta minun kahvilareissusta, ja siellä tapahtuneesta urotyöstä, sekä tietysti kaupungin kauneimmasta baristasta. Niin videon tyttö, kuin hänkin ovat hymyileviä, söpöjä ja kauniita brunetteja, jotka ajavat miehen aistit teräviksi ja saavat hänen vatsansa pohjalle perhosia tavalla jota hän ei muista kokeneensa miesmuistiin. Kevät.

Evakkokertomuksia osa 3.

This is Where the Hills Have Eyes.

Johdanto

Terveisiä taas täältä maakunnasta, sinne kotivastaanottimienne ääreen.

Näin pikkulauantain kunniaksi, mikäpä olisikaan mukavampaa kun hetkeksi paeta arkea allekirjoittaneen seikkailuihin ja pohdintoihin, antaa itsensä eksyä haaveisiin ja roikkua jokaisessa sanassa?

Olemme jo ehtineet peräti kolmanteen osaan tätä kirjoitus-sarjaa, ja loppua ei ainakaan toistaiseksi ole näkymässä.

Ja onhan meillä nyt jo trilogian vahvuus kasassa!

Tässä vaiheessa on jo puolet tästä evakkotuomiosta lusittu, ja jokainen päivä on lähempänä paluuta - jos Luoja suo, sillä päämajani on hyvin ongelmallinen. Nimittäin keittiössä on ollut homeongelma. Ja mitä nyt on tehty, on että 2/3 on pistetty uusiksi, ja keittiö on näistä eräs huone. Haju on jo hävitetty, mutta se ei ole tae mistään. Olen saanut hengitysoireita siellä silti, mutta toisaalta niin sain myöskin rappukäytävässä, joten kyse on pölystä - mutta voi olla muustakin. Homemyrkyt tunnetusti on yhtä myrkyllisiä, tai myrkyllisempiä kuin varsinaiset homeet. Eikä asunnon saaminen - edes vuokra-asunnon tapauksessa - ole yhtään sen helpompaa näinä aikoina. Ehkä pitäisi adoptoida 17 vuotias aasialainen tyttölapsi? (Lapsen kanssa asunnon saa kait kaikkein helpoiten)

Samoin, olen saanut ilmoituksen siitä että minulle on tullut paketti.

En vain muista tilanneeni mitään pakettia, joten suhtautumiseni on automaattisesti pessimistinen ja vainoharhainen.

Viimeksi kun suhtauduin niin ihan vastaavaan pakettiin, meinasin lähettää sen takaisin.

Päätin kuitenkin ottaa selvää mitä siellä oli sisällä, niin selvisi että siellä oli tuliterä pleikkari!

Vaan nyt menkäämme aiheisiimme. Aloitamme viimeisimmän Bruce Willisin leffan arvostelusta.

A Good Day to Die Hard

Viihdeviikonloppujen jälkeinen viikonloppu meni rauhallisen raukeissa merkeissä. Ne perinteiset, Radio Nostalgia, herkuttelut ja eCigarillo - kaikki olivat mukana. Olin tullut siihen tulokseen, että jos täältä pääsee kahtena viikonloppuna peräkkäin käymään bright light, big cityn yöelämässä, niin ei kannata koetella onneaan liiaksi. Siispä kävin elokuvissa. A Good Day To Die Hard oli valintani. Ja pitää ikävä kyllä sanoa, että vaikka olisinkin halunnut pitää tuosta(kin) Die Hardista, niin en edes kohteliaisuudesta jaksanut siitä tykätä. Nyt, jos joku lukee Wikipedian artikkelin niin hän voi huomata, että juonipaljastuksia sisältävä synopsis on lyhyempi kuin yhdessäkään muussa elokuvassa (ainakin näin lonkkatuntumalta), ja käytännössä sama kuin elokuvan kuvaus sen esittelytekstissä. Tämä ei ole ollut artikkelin kirjoittajan laiskuutta, vaan ei siitä vaan voi kirjoittaa muuta. Leffa kyllä onnistui olemaan actionia, mutta kyllä siinä vaiheessa kun lähes alussa on räiskintä- ja kaahailukohtaus jonka aikana miettii:"tämä voisi olla helposti 15 minuuttia lyhyempi", ei se lupaa hyvää, vaikka ehkä voisikin luulla. Kyllä nyt edes siteeksi voisi olla nokkelia välikohtauksia, sankarillisia one linereita ja juonenrakentelua, mutta kovin ohkaiseksi se departmentti jäi. Sitä ammuskelua ja kaahailua oli oikeasti niin paljon että porukka katseli kellojaan, tarkisteli kännyköitä, kun taas osa kävi vessassa tai muuten vaan yhisi paikoillaan. Tuon leffan jälkeen ei tullut sellaista inspiroitunutta tunnetta, että kun ajeli takaisin niin koko loppuilta olisi mennyt sitä sulatellessa. Siitä tuli sellainen "illan toissijainen toimintaleffa, joka nyt tuli katsottua nuokkuen koiranunta"-fiilis. Me emme pidä tälläisestä emmehän? Emme.

Söin kuitenkin leffan aikana melkein levyllisen, Suomeen vihdoinkin rantautunutta, maukasta Milka-suklaata. Se on sitä ruskeaa kultaa jota televisiossa mainostetaan violetin lehmän voimin.

Lehmästä ja actionista tulikin mieleeni eräs viime viikon action-pläjäys, joka sattui täällä pöndelandiassa.

Country 'n' Action

Elämä maalla ei ole läheskään aina yllätyksetöntä, vaikkakin se pääsääntöisesti muistuttaa seisovaa tilaa. Nimittäin, kun eräänä päivänä päätin lähteä käymään virkistäytymässä Tampereen viehättävässä keskustassa, sain matkalla - maaseudun päässä, totta kai, kokea vähintäänkin kuvaan sopivan välikohtauksen.

Näin nimittäin taajaman "keskustan" lähettyvillä kaksi karannutta lehmää.  Tilanteesta teki kutkuttavan se, että näin ne autosta, jolloin siis lehmät olivat ajoradan välittömässä läheisyydessä Niistä toinen juoksi yhdistettyä pyörä- ja kävelytietä pitkin karkuun, mutta toinen oli jäänyt jumiin hankeen. Lehmä oli lumivalkea itsekin. Mutta koska pakokaverusten yhteisenä sopimuksena oli ilmeisesti ollut, ettei siskoa jätetä, pysähtyi pyörätiellä juossut lehmä ja jäi katsomaan kaveriaan. Tässä vaiheessa olin jo käytännössä parkkeeraanut Prellun keskelle tietä - kiirettä ei ollut. Tukeva mies puolestaan rämpi hangessa valkoisen lehmän kanssa, ja minä en arvannut lähteä juuri mihinkään suuntaan, vaan jäin katsomaan jännittävää takaa-ajokohtausta.

Kunnon kaupunkilaistuneen nuoren miehen tavoin kaivoin esiin kännykän, ja ehdin ottamaankin pari kuvaa tapahtuneesta  - en tosin mitään järin korkealaatuisia, eikä varmaan Seiskakaan niistä paljoa maksaisi, mutta sellaisia joista jää mukava muisto. En tosin saa niitä tähän yhteyteen, sillä en kirjoita tätä omalta koneelta, eikä tule kysymykseenkään että saisin ne siirrettyä tälle koneelle puhelimeltani.

Jäin miettimään mikä oli lehmien alkuperäisenä suunnitelmana?

Ehkä viimeistään kirkonkylälle päästyään joku lipevä setä olisi tullut viettelemään heidät, tarjonnut heille palkintosonniaan, joka olisi ollut kirkonkylän suuren tehtaan porteilla, lähellä tehtaan teurastomoa jo odottamassa seuralaisia linjalle. No, välillä näinkin päin, sillä normaalisti ne ovat naiset jotka johdattelevat miehiä kuin sonneja teuraalle. Yleensä sonni ei tajua mihin häntä viedään, ennen kun jo on liian myöhäistä. Mutta jatkaakseni vielä lehmien karkumatkasta, mainittakoon että niiden päästyä tehtaan suojiin, olisi minä &/ lukijat voineet arvuteella, medium-sisäfilettämme mutustellen: "Kuinkakohan niille lehmille kävi?"

Tälläisiä minä näin ja pohdin. Pian lehmä-episodin jälkeen kurvailinkin vajaan 5 km matkan tietä pitkin jossa mentiin pöndelandian omaa "kuka väistää ensin kisaa", kun rallikuskien ajotavoilla varustetut vastaantulijat ajelivat minua vastaan puolitoista kaistaisella tiellä -  repsikkanaan korsettiin puettu sika, auton katolle sidottu heinäpaali ja auton nokalla olevasta karjapuskurista saattoi erottaa lihaa ja karvoja

Kahvilakulttuuria

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, olen pyrkinyt herättelemään henkilökohtaista kahviakulttuuria taas eloon.

Se meinaa sitä että käyn tietyissä kantapaikoissa, ja aina aika ajoin kokeilen jotain uusia.

Tällä kertaa minulla on kaksi tarinaa aiheesta.

Hattutäti ja kupponen kahvia

Viikolla, sillä viikolla ennen kun menin leffaan, kävin jälleen kahvilla. Kokeilin vaihteeksi erästä viime vuonna löytämääni paikkaa (jälleen yksi asia josta haluaisin pitää, mutta josta en ole oikein koskaan päässyt jyvälle, maulle). Se on hienossa Tampereen "wanhan kaupungin" osassa, ja siellä on aina tietty seesteinen ja rauhallinen ilmapiiri. Kuitenkin erilainen kuin maaseudun vastaava, joten rejuvenoitunut efekti oli silti mahdollinen.

Mutta mitä kävikään?

Kahvila oli tapansa mukaan täynnä. Siellä täällä toki oli paikkoja, mutta jos nyt ei halunnut ryykätä ihmisten pöytiin, sai mennä paikkaan joka oli lähellä ovea - siten että ovi avautui kätevästi suoraan tuolisi selkänojaan.

Se oli ensimmäinen asia jonka huomasin minun tulevasta nurkkauksestani kun saavuin sinne arvokkaan kahvikuppini kanssa. Vaiko se että sen lähettyvillä olleessa hyllyssä oli Anton Tsehovin kirja: Turha Voitto?

En kiellä etteikö minusta tuntunut pöyristyttävältä miten yksi iso pöytä oli peitetty hatuilla. Mutta tämä oli vasta alkua.

Syylliseksi paljastui täti joka oli kait jonkinsorttinen "hattuterapeutti".

Siinä hän asetteli teatterirekvisiitalta näyttäviä hattuja erinäisten naisten päihin, ja analysoi heidän silmiensä ja kasvojensa tyyppejä.

Toisessa nurkassa oli kissimirrinaisia, minä puolestani keikuin omalla tuulikaappipaikallani, jonka lähettyvillä oli pääsääntöisesti jo kypsyneempiä ihmislajin naaraita.

Hattutäti kertoi myös että oli ollut pienenä siskoksista se tummin, pienin ja kovaäänisin. Kimeä oli se sana. En tiedä nyökyttelinkö päätäni vaistomaisesti.

Välissä hattutäti haukkui miehensä tolvanaksi, sillä hän ilmeisesti oli saanut miehestään vihdoinkin koulutettua sellaisen kuin aina sanoi haluavansa, mutta nyt kun mies oli toiveiden mukainen, sanoi hän häntä "tukeutujaksi". Tämä siksi että mies haki ja kuljetti naista aina eri paikkoihin, kulkien tämän perässä aina kun he olivat ulkona, ja jäi takaviistoon kytikseen kun nainen pysähtyi - miehestä oli kuulemma tullut "hänen lapsensa". Pahin rikos koskaan, sillä eikö nainen rankaise katkerimmin miestä jolta saa sen mitä haluaa?

Se sai minut miettimään tapausta joka sattui baarijonossa. Siellä eräs nainen sanoi että hänellä on miestään ikävä, mutta käytti sanamuotoa: "Sitä luuseria". Tämä johtui siitä että mies oli tavallinen raksaduunari, ja täten naisen suhde häneen mitä ilmeisemmin oli viharakkaus-suhde, sillä jos mies rakastuu ihmiseen, rakastuu nainen siihen mikä ihmistä ympäröi tai korottaa jossain sosiaalisessa konstruktiossa korkeampaan asemaan.

Mietin myös samalla sitä, että jos minun naiseni koskaan jäisi kiinni tuollaisesta, minä lähtisin niin että hippulat vinkuisi. Mies joka pysyy epäkunnioittavassa suhteessa on kuin jonossa giljotiinille, jonossa josta hänellä on vapaus lähteä milloin tahansa takavasemmalle.

Mutta eräs asia mistä olin samaa mieltä, ainakin noin kuriositeetin kannalta oli hänen kertomuksensa jotka perustuivat kahden ilmiön selittämiseen: 1. se mitä etsit, etsii sinua 2. se miltä sinusta itsestäsi tuntuu, sen viestin saavat myös muut sinulta alitajuisesti.

Miehestään hän sanoi - lieventävänä asianhaarana, että oli ilmeisesti juuri etsinyt kyseisen kaltaista miestä, ja se löysi hänet.

Tarinansa taas periaatteen numero 2. esimerkeistä olivat pitkällisiä, joten otan oman esimerkkini - joka oli sopusoinnussa niiden kanssa - esille.

Olen kirjoittanut siitä tässä blogissa.

Vuosi 2012 oli melko rauhatonta aikaa sikäli, että erittäin usein baari-iltoina jouduin suukopuun, ellen lähes baaritappeluun. Se oli myös aikaa jolloin negatiiviset ajatukset ja tunteet olivat tehneet paluunsa, olin välillä aika vihainen.

Mutta täysin vuoden lopulla, kun menin taas ns. keskustunteeseen. Eli tarvitsemattomuuden tilaan, hieman kuten meditaatioon jossa vain tyhjensin mieleni ja en erityisesti ajatellut mitään, vaan olin liikkeissäni niin kepeä kuin tälläinen mies vain voi olla - ja varma. Niin huomasin että huomio oli pääsääntöisesti melko positiivista, huomasinpa äkkiä olevani loppuillasta erään neitokaisen kanssa yökerhon rauhallisemmassa nurkassa tekemässä tuttavuutta. Tämä nainen kun tunsi että haluaa tutustua minuun ehdottomasti paremmin - eikä hän ollut ainoa jolla oli myöntyväisiä tuntemuksia minuun.

Kuvailemaani olin kokeillut joskus aiemminkin, ja mikä merkittävintä, oli Arthuros - josta on tullut outo sekoitus henkilökohtaista profeettaa ja oraakkelin sekoitusta minulle* - oli kuvaillut myös näistä energeettisistä asioista kiinnostuneena, miten oli katsonut esitelmän jossa kerrottiin että paras tapa miehen kulkea tuollaisessa ympäristössä, maskuliinisuudenkin vuoksi jo, on juuri tuo miten minä sen tein!

Tällöin yleisluontoiseksi ohjeeksi voitaisi antaa, että jos lähtee viihteelle, on mielen syytä olla pikemminkin kepeä, kuin raskautettu ei-viihteellisillä asioilla.

* Tuntuu että siitä saakka kun hän antoi minulle 1.1.2012 Swami Vivekanandan kirjan Jnana Yoga, on hän tapaamisillamme onnistunut ottamaan puheeksi aiheita, ongelmia ja ratkaisuja joista osa on ollut mielessäni, joko harkinnassa, pohdinnassa tai muuten vain. Edellä mainittu on yksi, ja eräs toinen jossa hän lähes sanoi ajatukseni etukäteen oli se kun keskustelimme musiikista ja sen kirjoittamisesta!

Kuumaa kahvia osa 2.

Nautin kahvia, eräässä toisessa kantapaikassani (en siinä missä on se huippuluokan brunetti, tämä on ihan toinen pytinki).

Sain kahvin puoleen hintaan.

Se taas johtui mukanani olleesta lapusta, jota näytin tiskillä.

Luulin sitä ensiksi joksikin kertakäyttökupongiksi, mutta se olikin todellinen etukortti.

En ole ihan varma miksi sen sain, mutta sen antoi minulle pieni ja hyvin sievä blondiini, joka on siis eräs paikan myyjätär, sanoen hymyillen: Koska käyt täällä sen verran usein, niin saat tämän. 

Eli se annetaan ansiokkaasta ostamisesta, mutta minä en itse asiassa ollut käynyt ihan niin paljoa, koska evakko ynnä muut sellaiset.

Tällä nimenomaisella kortin neitseenkorkkauskerralla hän tuli hymyilemään minulle tiskin taakse, samalla kun ostin kortilla hänen kolleegioltaan kahvia. Sanoin että no nyt minä käytän tätä antamaasi korttia. Blondiini oli tästä hyvin otettu, tohkeissaan ja söpö.

Se on hänen luonto. Kaunis luonto.

Mutta se tämän kertaisesta raportaasista.

On tullut aika jälleen lopettaa.

Tämän kappaleen olen löytänyt ihan hiljattain. Se sopii niin hyvin näille lumierämaille, ja on myöskin erittäin kaunis musiikkiesitys, loistavalta bändiltä, etten voisi päättää tämän kertaista kirjoitusta millään muulla tavalla.

PROTIP: Oikeastaan tämä ei ole edes vinkki, vaan ehto tämän kappaleen kuulemiselle: säädä tämän biisin laatu reilusti vain HD:lle. 1080p. Sillä niin huonosti eivät ole asiat, että tämän luokan musiikkia pitäisi kuunnella tuhnuisesti alá 240p. Kiitos.



PS. Koen vielä kertomisen arvoiseksi sen, että löysin eräästä Pentti Saarikosken kirjasta jota olen pitänyt evakkolukemistonani, Centrumin hintalapun. Kyseessä on wanha, ja jo nyt olemassaolosta poistettu tavaratalo jossa isäukkoni oli töissä vuosina kun allekirjoittanut ei ollut kait edes pilkkeenä silmäkulmassa. Kirja oli tullut ulos kun olin ollut noin yhden vuoden olemassaolon kartalla.

Evakkokertomuksia osa 2.

Johdanto

Tervetuloa jälleen evakkokirjoitusten pariin.

Kuten einsteinit ja sherlockit voivat huomata, niin olen nimennyt tämän tagin "Huutavan Ääni Korvessa" alaisuuteen, ja poistanut erikoisraporttiluokituksen, ihan jo sen vuoksi ettei erikoisraportteja selailevilla tulisi nipullista tekstejä vastaan joiden keskinäinen (aihe-)eroavaisuus on sangen minimaallista. Vaikka tietenkään en tiedä että miten monta näitä on määrä pistää vielä ulos, niin kyllähän nämä kaksi kirjoitusta on jo eräänlainen sarja. Vaikka niukemmanlainen.

Tätä kirjoittaessa voin todeta sen huojentavan seikan, että olen kokonaisen kuukauden nyt lusinut tätä evakkoani, ja tästä eteenpäin päiviä on jokaisen aamun myötä edessä vähemmän, kuin takana.

Ja vaikka tämä tuntuu olevan keskellä pimeää ja pysähtynyttä aikaa ja paikkaa, on silti jotain asioita päässyt tapahtumaan, ja mikseikös niistä nyt tulisi kerrotuksi.

Ennen kun menemme aihepiireihin, niin kerron tähän keksimäni aforismin:

Maalaiset voivat pitää kaupunkiasumista kylmänä ja etäisenä, ehkä siksi että lämpöä se sisäänpäinlämpiäminenkin on.

Musiikki

"Congratulations on an awesome cover, we've watched and really enjoyed it (Deathtime: I Wanna Be Your Dog [Iggy Pop and the Stooges Cover]). Thank you for sharing it. Your talent is extremely promising!" 

Oh yeah! Kylläpäs vuoden alkuun on Deathtime saanutkin oikein kunnon voitelua, ja kyllähän se sen kestää. Tuo oli kutsu erääseen muusikoiden verkostoon, jossa on erikoistuttu artistien esittämiin covereihin. Kai sitä pitää mennä, jos oikein noin nätisti tullaan pyytämään; saa porukka kunnollista ja täysin turmeltumatonta death metallia.

Kaiken kaikkiaan moinen kysyntä on lupaavaa myös tulevaa Covered In Blood 2. - jatko-osaa ajatellen ajatellen. Vähäsen vaan syyhyää sormet päästä sitä viimeistelemään, mutta poltetta saadaan pidätellä vielä sen kuukauden verran mitä tätä lusimista on jäljellä. (Lisäksi on sanottava, että se minuun yhteyttä ottanut naarasfani, joka myös kovasti ilmaisi pitävänsä minun promokuvista, olikin melkoinen rotunainen itse. Näyttämissään posetuksissa hän näyttää myös sen, että vaikka Deathtime antaakin kylmää kyytiä, vetää se puoleensa jotain hyvin kuumaa. Kiitos.)

Itse uusien biisien kirjoittamisesta minulla olisi vaikka mitä sanottavaa, mutta vielä ei ole sen aika. Sen kuitenkin nyt mainitsen, että loppu- ja tämän vuoden olen pääsääntöisesti kuunnellut bändejä/levyjä kuten Black Sabbath, Smashing Pumpkins, Soundgarden, Kyuss, Judge Dreddin soundtrack, Megadeth ja tietysti vielä ne Radio Nostalgian klassikot joka viikonloppu (sähkösavuketta nauttien). Se, miten paljon näiden wanhojen ja uudempienkin suosikkien on tullut vaikutettua uuteen materiaaliin (jota tosin on vuodelta 2011 saakka, Brutalin sessiot kun erkaantuivat silloisesta esimuodostaan eli Exogenesis-sessioista, jotka on jälleen herätetty eloon), selviää viimeistään kun materiaali on purkitettu.

Soundgardenista on sanottava se, että bändihän julkaisi uuden albumin hiljattain (King Animal). Olen kuunnellut sitä pääsääntöisesti aina kun olen ajellut kaupunkiin, joten ihan täydellistä sisäänajoa en sano siihen saaneeni. Pidän sitä kuitenkin hyvänä ja mielenkiintoisena albumina, jossa on kuultavissa mikä bändi siinä soittaa. Se ei kuitenkaan ole Superunknown voittanut, mutta ei ole kyllä mikään muukaan Soundgardenin levy. Minulla olevassa rajoitetussa painoksessa on muutama bonusbiisi mukana, demoja. Erinomainen bonus. Olen aina pitänyt demoversioista, niissä on jotain alkuvoimaista ja jotain minkä pohjalta tarkkailla kuinka tapahtuu taiteellista kehitystä - tai paremminkin, kuinka on tapahtunut, Metallican vain tiedän antaneen biisiensä demoja etukäteen kuultaviksi. Tässä tapauksessa vaan teknologia on jo niin kehittynyttä, etten usko että monikaan voisi näitä bonuksia edes demoiksi tunnistaa. Ainakaan jos ei ole kuullut alkuperäisiä versioita, jotka ovat vielä tuotetumpia. Ei hifissä mitään vikaa tietenkään ole, enkä ala tämän albumin tuotantoa mollaamaan, mutta sen sanon että itse pidin joistakin albumin demojen soundeista melkein enemmänkin kuin varsinaisten albumiversioiden vastaavista. Toisaalta, kyllähän eräs mitä tärkein The Black Keysin avainelementti (tiätsä? ) on heidän soundimaailmansa, joten ei ihme jos ajattelen asian näin.

Eläinkunnan tuotteet

Mutta sitten synkempiin uutisiin. Nimittäin täällä maaseutulassa se karvainen pikku-ukko aiheutti sopimattomalla käytöksellään skandaalin. Sillä oli sellainen boogie päällä, että se siinä sivussa perstaklasi äityliinin 35 vuotta vanhan kaktuksen alas pöydältä. Uteliaana luonteena se kääntyi nopeasti nuuhkimaan purnukan palasia: "Mikäs se tuolla tavalla poksahtaa ja pistelee".

Oscarin se melkein olisi ansainnut sen tyynestä viattoman naaman näyttelemisestään, kun vimmastunut äityliini torui sitä. Rudolf von Karvaperse kuunteli korvat höröllään, tassut toisensa päällä kuin politiikolla lehdistötilaisuudessa ja päätä hieman kallistellen. "Vihjaatko että minulla on jotain osaa tähän valitettavaan tapaukseen? Etkö ole kuullut että nimenomaan kaktukset tekevät itsemurhia hyppäämällä?!". Puhuttelun jälkeen, kääntyi se katsomaan minua; "Miksi sinä paljastit että se olin minä?"-ilmeellä.

Ehti kulumaan pari päivää, niin oli vuorossa seuraava ruukku. Syyllinen oli taas sama. Tällä kertaa se myös sai aimo läksytyksen äityliiniltä, mutta pelasti tilanteen keventämällä sitä: aikansa korvat luimussa, ja tassut toinen toisensa päällä moittimista kuunneltuaa, pääsi tältä rypsiporsaalta kunnon röyhtäsy. Koko porukka ratkesi nauramaan. Noin sekunnin mittaisen miettimistauon päätteeksi.

Se, että onko tämä eläin koira, on jotain mistä en ole ihan varma, vaan voi olla että se on sekoitus norppaa, gorillaa ja sikaa. Kun se kuorsaa sohvallaan, tai jossain strategisessa paikassa (eräs niistä on vieressäni koneella, missä se vahtii ja nukkuu koiranunta), on siinä jyrinässä jotain idyllistä. Hieman toisenlaista ääntä lähtee puolestaan silloin kun joku kylän narttu on juoksulla, ja Yrmy ulvoo rinta pystyssä ja suoraa kurkkua kosiolauluaan - mutta se on kokonaan toinen tarina se.

Entäs sitten ne uutiset tappajatalitinteistä?

Ja minä kun pidin sitä niin maan herttaisena ja söpönä, että kaupunkiasuntoni ikkunalaudalle aina aamuisin lensi "Einari Jazz K":ksi nimeänäni talitintti, joka kurkki ikkunasta ja tervehti minua. Laitoin sille joskus ruokaakin ikkunalaudalle. Mutta nyt viime päivien tapahtumat, myös se, että myöskin täällä maalla on ikkunalleni tullut (?) kurkistelemaan talitintti, voikin meinata tämän uutisen valossa sitä, että ne suunnittelevat minun syömistäni!

Ovelat paskiaiset, ovat seuranneet liikkeitäni!

Viina, naiset ja tanssi

Heräsin hiukset letitettynä eräänä sunnuntaina. Asiaan kuitenkin on rationaalistieteellinen selitys: eräs blondi, jonka mukaan hiukseni ovat 1. pitkät, 2. hyvinhoidetut 3. paksut, vaati päästä laittamaan hiukseni, ja minä kun olen niin höveli, annoin (sitäpaitsi se on me gusta-hetki, jos joku joko hieroo minua tai leikkii hiuksillani). Samalla juttelin Kain kanssa kuten arvovaltaiset herrasmiehet nyt tapaavat jutella. Kiitän myös tässä yhteydessä häntä maistuvasta drinkistä ja shotista, joista pääsemmekin seuraavaan kohtaukseen. En tiedä johtuiko se juomien voimasta, vaiko Kaitsun harvinaisen nopeista ja sulavista liikkeistä, mutta kun lähdimme siirtymään tiskiltä vaihtuivat miehet lennosta. Minä nimittäin seuraavaksi huomasin olevani pöydässä jossa oli shampanja/kuohuviinipulloja , ja kaksi minulle täysin tuntematonta miestä! "Et sinä ole Kaitsu!" teki mieleni huudahtaa, mutta koska tilanne oli suoraan Inglourious Basterdsin kohtauksessa jossa brittivakooja paljastuu natsien täyttämässä tavernassa, päätin että asia on syytä hoitaa sulavasti. Natsivertaus ei ole kaukainen, sillä etenkin pöydän toisessa päässä oleva tyyppi oli kuin suoraan gestapon kuulusteluhuoneesta, hitler-kampaus ja kaikki. No, koska olen luultavasti lähin mahdollinen vastine James Bondille, kaadettiinkin hänelle kohta lasillinen kuplajuomaa, ja vaikka tunnelma jatkuikin aavistuksen epämääräisenä, niin kyllähän siinä iltaa tuli istuttua. Minä istuin siinä, tyynenä kuin suolakurkku ja seilissä kuin kaappikello, mutta silti kuin olisi maailman luonnollisin asia että istun tässä pöydässä iltaa. Aivan kuin olisimme tunteneet entuudestaan.

Ja baariympäristöstä kun oli puhe, on sanottava että Ristonakki Rasia-tanssi toimii edelleenkin. Mutta ei siinä vielä kaikki, sen teho on tieteellisesti tutkittu!

Sen vain sanon, että tulevana viikonloppuna jätän baarikierroksen väliin. Nimittäin täältä ei järin helpolla kaupungille lähdetä, joten on syytä tyytyä onnekkaaseen kahden reissun putkeen ja koittaa uudestaan pienen tauon jälkeen.

Kuumaa kahvia

Olen huomannut, herätellessäni taas kahvilointia, että joko minulla on poikkeuksellinen vetovoima, tai sitten ilmeisesti taloudellinen tilanne on johtanut siihen, että myyjättäriä rohkaistaan hyvään asiakaspalveluun.

Jälkimmäinen syy ei ole mikään automaattinen olettama - tai on, sikäli että asiakaspalveluala on asiakaspalveluala, mutta se ei tarkoita sitä etteikö joskus tuollainen tuttavallisuus olisi merkki jostain muusta.

Sen sanon sillä kokemuksella minkä verran olen saanut yhteystietoja, treffejä ja jotain muutakin (jos tiedät mitä meinaan, ti-hii!).

Muistan miten eräs kaverini tapasi hieman kaunistellen sanoa muijalleen: "Emme voi mennä sinne paikkaan" sillä minä olisin hänen mukaansa "seurustellut" jokaisen myyjättären kanssa.

No, mitä voin sanoa, kuin että myyjättäretkin tarvitsevat lempeä?

Se mitä nyt siis olen havainnut on, että tässä eräässäkin uusvanhassa kantapaikassa, jossa olen käynyt menneinä vuosina niin ruokatunnilla, kuin satunnaisilla treffeillä tai muilla kahveilla, on pari melkoisen vetävää baristaa.

Toinen etenkin on tälläisen brunettien ystävän mieleen. On vaikea joskus ymmärtää kuinka naisella voi olla niin virheettömät kasvot, ja kuinka varmaankin vuosien tauon jälkeen joku saa pelkällä katseellaan aikaan minussa perhosia vatsassa-tunteen. No, tämä barista sai.

Onkin sanottava, että se kerta kun nautin siellä kuumaa juomaa, ja luin Soundia joka oli pullollaan kiintoisia juttuja (mm.iso juttu Soundagardenin paluusta) oli tuokiokuva, kuin suoraan Charles Bukowskin kirjoittamasta (ja Tom Waitsin esittämästä) runosta nimeltä Nirvana. Lähtiessäni tuo neitokainen, jolla on hänelle täydellisesti istuva nimikin, hymyili minulle muikeasti, aivan kuten hän tullessani alkoi hymyillä kainosti, heti kun näki minut. Siinä välissä kuulin kun hän puhui hieman tyttömäisellä äänellään tutuilleen, asiakkaille tai ulkomaalaisille asiakkaille, mutta sujuvalla englannilla.

And he sat at the counter with the others, and he ordered, the food arrived.And the meal was particularly good.And the coffee.
The waitress was unlike the women he had known.She was unaffected, and there was a natural humor which came from her.And the fry cook said crazy things.And the dishwasher in back laughed a good clean pleasant laugh.
And the young man watched the snow through the window.And he wanted to stay in that cafe forever.The curious feeling swam through him that everything was beautiful there.And it would always stay beautiful there.

En voi sanoa etteikö se olisi loistavaa vaihtelua kenen tahansa arkeen, etenkin hänen joka on tälläisessä sosiaalisessa ja emotionaalisessa eristyksessä kuin minä.

Tai sitten se on vain orastava kevät, joka saa feminiinit aistinautinnot hehkumaan?

Mutta nyt, on tullut aika laittaa tämä teksti pakettiin.

Ja mikäpä olisi parempi tapa kuin päättää se tälläiseen eksistentialistiseen, post-teollistumisen aikuiseen "rakkauslauluun", joka sai osakseen kiitosta. Etenkin kun puhe oli keväisistä, kahvia tarjoilevista muusista jotka virkistävät sinua paetessasi lumierämaita.

Kyse on siis seuraavasta:

Deathtime: I Wanna Be Your Dog [Iggy Pop and the Stooges cover]




PS. Tiedoksi kaikille uteliaille, niin en aio ryhtyä paavin seuraajaksi. Tällä kertaa. Kiitos.
PPS. Hyvää ystävänpäivää -  suosittelen että katsot nyt tämän.

Evakkokertomuksia osa 1.

Johdanto

Terveisiä täältä evakosta.

Minun olisi nyt tarkoituksenani kirjoittaa joko erikoisrapotti, tai jopa sarja erikoisraportteja, mitä tulee tähän evakkoaikakauteen. En tiedä, Luoja yksin tietää. Sen tiedän että ainakaan ensimmäinen viikko ei ollut turhan helppo, vaan paikottain kuin ahdistava deja vú.

En tiedä mitä terveisiä täältä välimatkojen päästä, keskeltä ei mitään, nyt tohtisi lähetellä, mutta sen sanon että täällä nyt ollaan sitten tovi. Ja kun tässä vaiheessa jo näin hirvittää, niin sitten kyllä kun tämä on lusittu, pistetään kädet ainakin olkapäitä myöden ristiin! Nyt, tänne kun tullaan, voi huomata matkalla tyhjentyneitä, hylättyjä taloja ja pihamaita. Kun katselee ikkunoista, näkee lumikenttiä kuin joitakin kylmiä, valkoisia ikuisen yön hiekkadyynejä - ne jatkuvat silmänkantamattomiin. Kitaraa ei varmaankaan sovi soittaa vahvarilla, ympäristön alkuasukkaat voivat häiriintyä. Tai muuten voi nähdä miten äänekäs joukko kulkee soihtujen ja talikoiden kanssa, rikkaimmat muskettien kanssa, ja huutavat: "Tätä se kylämme shamaani kiljukänneissään povasi; nyt se ulkopaikkakuntalainen on tullut kiroamaan tänne tulevan sadon noine menoineen!" Mutta neuvokkaana, ja samalla äärimmäisen seksikäänä miespääosana, otan väkijoukon haltuuni näyttämällä niille kännykkää ja sen maagisia toimintoja. Näin ne lähtevät joko karkuun, tai nimittävät minusta uuden kuninkaansa. Päämajani, eli kaupunkiasuntoni, on siis melko kirjaimellisesti paketissa, niiltä osin kuin se ei ole auki revittynä, joten sinne ei ole asiaa. Parina kertana olen käynyt tarkistamassa tilanteen, olen vain miettinyt että mihin ne minun postit menevät, vaikka voihan olla että niille on keksinyt joku käyttöä. Ehkä työmiehet aukovat kirjeitäni, lukevat niiden sisältöjä toisilleen ääneen, imitoiden putouksen sketsihahmoja, ja tietysti nauravat vedet silmissä. Tänne evakkoon puolestaan olen varannut kyllä mukaan yhtä sun toista, kuten graafiset vermeet ja ajatellut että aloittaisin taas ensimmäisen taiteellisen rakkauteni, eli piirtämisen, tai oikeastaan tässä tapauksessa maalauksen. Öljyvärit, vähän rihkamalta näyttävä paletti (ei sellainen massiivipuusta tehty mela, johon on sutattu maalia, joita siis näet elokuvissa) ja A3-koon maalausmateriaalia.

Piirsin jo luonnoksen tulevaa maalausta ajatellen. Sen työnimi on Emotional Winter. Pitää sanoa että tuntui joutavanpäiväisen hyvältä kyllä taas piirtää. Se oli ensimmäinen luomismuotoni, ja nyt vuosien tauon jälkeen sen pariin palaaminen tuntui yllättävän hyvältä. Piirtämisestä tuleva katharsis on hieman erilainen laatuaan kuin kirjoittamisesta ja musiikista. Tuon maalauksen ideana on käyttää psykologisia symboleita ja allegorioita, mutta siten ettei näkijän tarvitse niistä tietää mitään - hän ymmärtää kaiken luontaisesti! Hmm, seuraavaksi pitää hankkia baskeri ja kunnon röyhelöpaita. Hiukseni värjään valkeiksi ja palmikoin ne, niin että ne muistuttavat sellaista liituperuukkia, jotka olivat kovassa huudossa jokunen sata vuotta sitten. Jalkaan vedän niin kireät farkut, että roisit kylänmiehet voi kuittailla kyläkaupan kuistilta: "Onkos se taidehomo maalannut itselleen housutkin jalkaan, BAHahahahohohhoo" tai "Mistä sää oot saanut noi pensselit, munakarvakaupasta?!".

Kyytipojiksi hainkin kirjastosta seuraavat kirjaset: Pentti Saarikoski: Euroopan Reunalla, Loius-Ferdinand Céline: Niin Kauas Kuin Yötä Riittää ja inspiratsioonin teoriaksi Mihaly Csikszentmihalyi: Flow. Näillä pitää nyt tulla toimeen kuin omillaan.

Leffailta on pulkassa

Django Unchained. Quentin Tarantinon viimeisin tuli käytyä katsomassa ensimmäisenä evakkoviikonloppuna.

Katsomassapa hyvinkin.

En tiedä onko evakossa oleminen, vaiko se, että olemme menossa kohti kesää, tehnyt sen, mutta jostain syystä naiset näyttivät poikkeuksellisen hyviltä.

Samalla sain huomata että vetovoima oli tallella melko kirjaimellisesti. Sen saattoi huomata kun vastaani tuli sellainen klassinen tapaus blondia, jolla oli poikkeuksellisen hyvät rinnat. Sellaiset jotka on pallot, pingottuneina asianmukaisen topin alle. Kohdallani kuitenkin blondi jostain syystä horjahti, ja syöksyi suoraan tissi edellä minun rintakehääni. "Nainen, hillitse itsesi!" - etten sanoisi! Mutta nyt suurena huolena onkin, että onko tuo nainen tullut raskaaksi osuttuaan tuolla tavoin minun kehooni joka tiukuu maskuliniisuutta, kuin myskiä ja hunajaa!

Tuon sähköistävän välikohtauksen jälkeen olikin hyvä jatkaa Prellulle, jonka olin parkkeeranut aika lähelle ovea. Ja koska tulin sen verran voimieni tuntoon tuon välikohtauksen jälkeen, käänsin Prellun lähes paikallaan, sellaisella puoliympyräliikkeellä, taas menosuuntaan. 4WD-toiminto saattoi auttaa myös.

Seuraavaksi huomasin että ei turhaan P-Hämppi tullut kaupunkiin, vaan näemmä kaikki lähialueen paikat oli viety. Melkoinen tuuri kävi kun sain sen melko lähelle, eli keskustorin paikalle. Toiseksi näin mieltä lämmittävän ilmiön: illallisseurueet. Oli jotenkin lohdullista nähdä miten ravintoloissa oli näin paljon väkeä lauantaisena iltana, viettämässä hauskoja aikoja, syömässä hyvin, eläen ihmisiksi. Joten tunne siitä että kaikista ravintoloista kärrätään tietyn kellon lyömän jälkeen, ne viimeisetkin ravintolan rippeet pois, on ehkä syynä tähän ilahtumiseeni.

Odottaessa leffan alkua tapasin sattumalta myös Raimon ja Irman, joita en ensin ollut tunnistaa. Olin ajatellut etten joisi kahvia ennen leffaa, sillä turboahdetturakkoni ei turhia aikaile täyttymystensä kanssa, etenkään jos saa joko klassisia kusettajia, eli kahvia tai olutta - tai molempia! No, Raimo ystävällisenä miehenä tarjosi kahvit koko porukalle, ja minähän sitä sitten otin.

Pistin merkille mustahiuksisen tarjoilijattaren, sen miten hän hymyili todella leveästi ja miten hänellä oli tatuointi (joku teksti joka juoksi hihan alle - mikä teksti?) ja kuplaperse. Sen lisäksi että hän hymyili paljon, sain hänet parikin kertaa kiinni katselemasta minua tiskin takaa, ja en usko että se olisi haitannut minua. Sen vielä sanon tuosta naisesta, että hänen ihonsa oli hyvin valkea, ja ohuen näköinen. Jos siihen painaisi sormella, menisi sormi lävitse. Mutta tuollaisia tyttöjä kuuluukin painaa sormella jossa ei kasva kynsi.

Mutta tässä on homman nimi: Paikan kello oli pysähtynyt juuri siihen kohtaan, jolloin me tulimme sinne. Eli, kello oli varttia vaille yhdeksän. Me hyväuskoiset pienet höppänät lurpimme herkullista kahvia, jota tuo herttaisen suloinen tarjoilijatar meille toi, ja ihmettelimme miksi tuo hetki ei tuntunut loppuvan koskaan.

Kunnes Raimo tarkisti kellon, ja se oli 21:13. Ja näytös alkaisi 21:15.

Kyllä meitä silloin vietiin, voi nääs nääs nääs!

Mitä voin sanoa leffasta?

No, se oli pitkä, etenkin kun kahvi oli mennyt noin 15 minuutissa alas rakkooni, ja alkoi muuttua orastavaksi kusihädäksi. Kesto tuossa kuitenkin oli sen lähemmäksi kolme tuntia.

Leffasta ei puuttunut väkivaltaa, eikä etenkään raakuutta.

Leffa oli Tarantinoa, siitä ei ole epäilystäkään!

Kuitenkin tuollainen pala oli sen verran kova niellä, että en totta puhuen osaa sanoa siitä muuta kuin että se oli ihan jees.

Se ei suinkaan ollut sellainen kokemus minulle kuin Kill Bill ja Pulp Fiction - joista se autentisin Tarantino-kokemukseni muodostuu, vaikka sellaisia hetkiä kyllä olin kun tunsin voiman heijastuvan minuun valkokankaalta.

Muttei tämä myöskään ollut elokuva josta sanoisin että tämä olisi ollut "paskin leffan Tarantinolta koskaan".

Luulen että tämä on hieman sama kokemus kuin Inglourious Basterds. Se toimi kyllä, mutta sillä kesti aikansa sulaa ja se oli jo toisella näkemisellä huomattavasti tuttavallisempi kokemus.

Siitä tulikin mieleeni, että Raimo vei minun sanat kun hän sanoi Christoph Waltz olisi hänen uusi lempinäyttelijänsä. Minä ajattelin ihan samaa, ja pitää sanoa että ilahduin aidosti kun tunnistin tutun äänen jo elokuvan alussa. Mutta mietin että kuka se voisi olla?!

Pidin myös Leonardo DiCaprion roolista (?!).

Irmalle tämä oli ensimmäinen kokonaan näkemänsä Tarantinon leffa, en tiedä miten hän onnistui siinä, mutta onnistui kuitenkin.

Joku voikin kysyä, että miten Irmalle sitten kävi tarinassa, ja sanon sen että me miehet menimme auton etupenkille, pistin soimaan Pist.Onia (olin kuunnellut tulomatkalla Megadethin Youthanasia-albumia, joka oli kerta kaikkiaan upean kuuloinen pitkästä aikaa) ja koska nyt Raimo ja Irma ovat naimisissa, on Irma hänen omaisuuttaan, joten laitoimme hänet takapenkille. Siellä hän oli hiljaa ja kuuliaisena.

Intuitio on kummallinen juttu

(Tämä tapahtui juuri ennen evakkoa)

Päivä pari ennen kohtaamista, minulle tuli mieleen eräs nainen joka on varsin kelvollinen katsoa, ja kiinnostava mitä tulee hänen seuraansa. Tässä naisessa on kummallista välittömyyttä, ja avoimuutta, joka ei kuitenkaan oli töksäyttelevää vaan suorapuheisuutta.

Muistan miten joskus hän oli kahvilassa töissä, siinä jossa kävin. Kun hänen työpäivänsä loppui, hän tuli pöytääni ja oli ilmeisesti niin haltioissaan seurastani, että hänen bussinsa meni sillä välin - minä heitin hänet kotiin sen johdosta.

Toinen mieleenpainuva kerta oli se, kun tapasimme kaupungilla, ja hän ehdotti oitis että nyt me menemme kyllä oluelle. No, me menimme! Oli kylmä ja talvinen päivä, pölyinen lumi oli jäätävän tuulen puhaltamana jatkuvassa liikkeessä. Baari oli rento, kuin jokin lounge, ja sen työntekijä oli täysin sen mukainen.

Muistelin näitä asioita, ja muistlein miten tapasimme ensimmäistä kertaa (minä ajaudun aina silloin tällöin tälläisiin suuriin ja syväluotaaviin muisteloihin). Motiivi ei ollut järin korkealentoinen, lähinnä tämän naisen latinoperse sai aikaan reaktion jonka johdosta minä ja kaverini molemmat otimme selville tämän naisen numeron. Vielä tuolloin hän ei ollut ihan niin kukassaan kuin mitä hän oli myöhemmin.

Kun olin päivää ennen syntymäpäiviäni hakemassa ostoksia, aikana kun evakko oli juuri alkamassa ja kämppää piti raivata (asia jota siirsin jatkuvasti), tapahtui merkillisiä asioita; olin juuri valikoimassa selleriä, kun viereeni tuli pitkä, mustahiuksinen ja hyvältä näyttävä nainen. Vilkaisin häntä, mutta siirryin pian selleristä inkivääriin, enkä ajatellut asiaa sen kummemmin. Mutta kun lähdin lliikkeelle, kohtasi katseemme, ja se oli hän!

Tilanne oli oudon sähköinen.

Nainen katsoi minua ja tervehti, ja hän jatkoi katsomistani hieman kuin jossain raukeassa tuijotuksessa, eikä oikein kumpikaan osannut sanoa mitään.

Naisen mies tuli myös paikalle, joten vaihdoimme aika pinnalliset kuulumiset.

Mutta ehdin sitä ennen sanomaan miten olin saanut etiäisen hänestä.

En tiedä oliko hän saanut sen myös minusta, sillä hän näytti niin yllättyneeltä, ja erityisen hyvältä myös.

Tilanne jatkui venymällä, kunnes jokainen poistui hieman hämmästyneenä eri suuntiin.

Olisi kiva tietää, oliko hän yhtä yllättynyt tuon vuosien jälleennäkemisen johdosta kuin minä, siksi että kumpikin oli saanut etiäisen.

Loppukevennys

Seuraavan parin kuukauden ajan elämäni lienee hieman samanlaista kuin tässä videossa.

Onneksi kuitenkaan tuolla paikkakunnalla ei yleensä ole tälläisiä, eikä oikein muunkaanlaisia vapaita naisia tuomassa turhia odotuksia, ja noloja tilanteita.