Evakkokertomuksia osa 3.

This is Where the Hills Have Eyes.

Johdanto

Terveisiä taas täältä maakunnasta, sinne kotivastaanottimienne ääreen.

Näin pikkulauantain kunniaksi, mikäpä olisikaan mukavampaa kun hetkeksi paeta arkea allekirjoittaneen seikkailuihin ja pohdintoihin, antaa itsensä eksyä haaveisiin ja roikkua jokaisessa sanassa?

Olemme jo ehtineet peräti kolmanteen osaan tätä kirjoitus-sarjaa, ja loppua ei ainakaan toistaiseksi ole näkymässä.

Ja onhan meillä nyt jo trilogian vahvuus kasassa!

Tässä vaiheessa on jo puolet tästä evakkotuomiosta lusittu, ja jokainen päivä on lähempänä paluuta - jos Luoja suo, sillä päämajani on hyvin ongelmallinen. Nimittäin keittiössä on ollut homeongelma. Ja mitä nyt on tehty, on että 2/3 on pistetty uusiksi, ja keittiö on näistä eräs huone. Haju on jo hävitetty, mutta se ei ole tae mistään. Olen saanut hengitysoireita siellä silti, mutta toisaalta niin sain myöskin rappukäytävässä, joten kyse on pölystä - mutta voi olla muustakin. Homemyrkyt tunnetusti on yhtä myrkyllisiä, tai myrkyllisempiä kuin varsinaiset homeet. Eikä asunnon saaminen - edes vuokra-asunnon tapauksessa - ole yhtään sen helpompaa näinä aikoina. Ehkä pitäisi adoptoida 17 vuotias aasialainen tyttölapsi? (Lapsen kanssa asunnon saa kait kaikkein helpoiten)

Samoin, olen saanut ilmoituksen siitä että minulle on tullut paketti.

En vain muista tilanneeni mitään pakettia, joten suhtautumiseni on automaattisesti pessimistinen ja vainoharhainen.

Viimeksi kun suhtauduin niin ihan vastaavaan pakettiin, meinasin lähettää sen takaisin.

Päätin kuitenkin ottaa selvää mitä siellä oli sisällä, niin selvisi että siellä oli tuliterä pleikkari!

Vaan nyt menkäämme aiheisiimme. Aloitamme viimeisimmän Bruce Willisin leffan arvostelusta.

A Good Day to Die Hard

Viihdeviikonloppujen jälkeinen viikonloppu meni rauhallisen raukeissa merkeissä. Ne perinteiset, Radio Nostalgia, herkuttelut ja eCigarillo - kaikki olivat mukana. Olin tullut siihen tulokseen, että jos täältä pääsee kahtena viikonloppuna peräkkäin käymään bright light, big cityn yöelämässä, niin ei kannata koetella onneaan liiaksi. Siispä kävin elokuvissa. A Good Day To Die Hard oli valintani. Ja pitää ikävä kyllä sanoa, että vaikka olisinkin halunnut pitää tuosta(kin) Die Hardista, niin en edes kohteliaisuudesta jaksanut siitä tykätä. Nyt, jos joku lukee Wikipedian artikkelin niin hän voi huomata, että juonipaljastuksia sisältävä synopsis on lyhyempi kuin yhdessäkään muussa elokuvassa (ainakin näin lonkkatuntumalta), ja käytännössä sama kuin elokuvan kuvaus sen esittelytekstissä. Tämä ei ole ollut artikkelin kirjoittajan laiskuutta, vaan ei siitä vaan voi kirjoittaa muuta. Leffa kyllä onnistui olemaan actionia, mutta kyllä siinä vaiheessa kun lähes alussa on räiskintä- ja kaahailukohtaus jonka aikana miettii:"tämä voisi olla helposti 15 minuuttia lyhyempi", ei se lupaa hyvää, vaikka ehkä voisikin luulla. Kyllä nyt edes siteeksi voisi olla nokkelia välikohtauksia, sankarillisia one linereita ja juonenrakentelua, mutta kovin ohkaiseksi se departmentti jäi. Sitä ammuskelua ja kaahailua oli oikeasti niin paljon että porukka katseli kellojaan, tarkisteli kännyköitä, kun taas osa kävi vessassa tai muuten vaan yhisi paikoillaan. Tuon leffan jälkeen ei tullut sellaista inspiroitunutta tunnetta, että kun ajeli takaisin niin koko loppuilta olisi mennyt sitä sulatellessa. Siitä tuli sellainen "illan toissijainen toimintaleffa, joka nyt tuli katsottua nuokkuen koiranunta"-fiilis. Me emme pidä tälläisestä emmehän? Emme.

Söin kuitenkin leffan aikana melkein levyllisen, Suomeen vihdoinkin rantautunutta, maukasta Milka-suklaata. Se on sitä ruskeaa kultaa jota televisiossa mainostetaan violetin lehmän voimin.

Lehmästä ja actionista tulikin mieleeni eräs viime viikon action-pläjäys, joka sattui täällä pöndelandiassa.

Country 'n' Action

Elämä maalla ei ole läheskään aina yllätyksetöntä, vaikkakin se pääsääntöisesti muistuttaa seisovaa tilaa. Nimittäin, kun eräänä päivänä päätin lähteä käymään virkistäytymässä Tampereen viehättävässä keskustassa, sain matkalla - maaseudun päässä, totta kai, kokea vähintäänkin kuvaan sopivan välikohtauksen.

Näin nimittäin taajaman "keskustan" lähettyvillä kaksi karannutta lehmää.  Tilanteesta teki kutkuttavan se, että näin ne autosta, jolloin siis lehmät olivat ajoradan välittömässä läheisyydessä Niistä toinen juoksi yhdistettyä pyörä- ja kävelytietä pitkin karkuun, mutta toinen oli jäänyt jumiin hankeen. Lehmä oli lumivalkea itsekin. Mutta koska pakokaverusten yhteisenä sopimuksena oli ilmeisesti ollut, ettei siskoa jätetä, pysähtyi pyörätiellä juossut lehmä ja jäi katsomaan kaveriaan. Tässä vaiheessa olin jo käytännössä parkkeeraanut Prellun keskelle tietä - kiirettä ei ollut. Tukeva mies puolestaan rämpi hangessa valkoisen lehmän kanssa, ja minä en arvannut lähteä juuri mihinkään suuntaan, vaan jäin katsomaan jännittävää takaa-ajokohtausta.

Kunnon kaupunkilaistuneen nuoren miehen tavoin kaivoin esiin kännykän, ja ehdin ottamaankin pari kuvaa tapahtuneesta  - en tosin mitään järin korkealaatuisia, eikä varmaan Seiskakaan niistä paljoa maksaisi, mutta sellaisia joista jää mukava muisto. En tosin saa niitä tähän yhteyteen, sillä en kirjoita tätä omalta koneelta, eikä tule kysymykseenkään että saisin ne siirrettyä tälle koneelle puhelimeltani.

Jäin miettimään mikä oli lehmien alkuperäisenä suunnitelmana?

Ehkä viimeistään kirkonkylälle päästyään joku lipevä setä olisi tullut viettelemään heidät, tarjonnut heille palkintosonniaan, joka olisi ollut kirkonkylän suuren tehtaan porteilla, lähellä tehtaan teurastomoa jo odottamassa seuralaisia linjalle. No, välillä näinkin päin, sillä normaalisti ne ovat naiset jotka johdattelevat miehiä kuin sonneja teuraalle. Yleensä sonni ei tajua mihin häntä viedään, ennen kun jo on liian myöhäistä. Mutta jatkaakseni vielä lehmien karkumatkasta, mainittakoon että niiden päästyä tehtaan suojiin, olisi minä &/ lukijat voineet arvuteella, medium-sisäfilettämme mutustellen: "Kuinkakohan niille lehmille kävi?"

Tälläisiä minä näin ja pohdin. Pian lehmä-episodin jälkeen kurvailinkin vajaan 5 km matkan tietä pitkin jossa mentiin pöndelandian omaa "kuka väistää ensin kisaa", kun rallikuskien ajotavoilla varustetut vastaantulijat ajelivat minua vastaan puolitoista kaistaisella tiellä -  repsikkanaan korsettiin puettu sika, auton katolle sidottu heinäpaali ja auton nokalla olevasta karjapuskurista saattoi erottaa lihaa ja karvoja

Kahvilakulttuuria

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, olen pyrkinyt herättelemään henkilökohtaista kahviakulttuuria taas eloon.

Se meinaa sitä että käyn tietyissä kantapaikoissa, ja aina aika ajoin kokeilen jotain uusia.

Tällä kertaa minulla on kaksi tarinaa aiheesta.

Hattutäti ja kupponen kahvia

Viikolla, sillä viikolla ennen kun menin leffaan, kävin jälleen kahvilla. Kokeilin vaihteeksi erästä viime vuonna löytämääni paikkaa (jälleen yksi asia josta haluaisin pitää, mutta josta en ole oikein koskaan päässyt jyvälle, maulle). Se on hienossa Tampereen "wanhan kaupungin" osassa, ja siellä on aina tietty seesteinen ja rauhallinen ilmapiiri. Kuitenkin erilainen kuin maaseudun vastaava, joten rejuvenoitunut efekti oli silti mahdollinen.

Mutta mitä kävikään?

Kahvila oli tapansa mukaan täynnä. Siellä täällä toki oli paikkoja, mutta jos nyt ei halunnut ryykätä ihmisten pöytiin, sai mennä paikkaan joka oli lähellä ovea - siten että ovi avautui kätevästi suoraan tuolisi selkänojaan.

Se oli ensimmäinen asia jonka huomasin minun tulevasta nurkkauksestani kun saavuin sinne arvokkaan kahvikuppini kanssa. Vaiko se että sen lähettyvillä olleessa hyllyssä oli Anton Tsehovin kirja: Turha Voitto?

En kiellä etteikö minusta tuntunut pöyristyttävältä miten yksi iso pöytä oli peitetty hatuilla. Mutta tämä oli vasta alkua.

Syylliseksi paljastui täti joka oli kait jonkinsorttinen "hattuterapeutti".

Siinä hän asetteli teatterirekvisiitalta näyttäviä hattuja erinäisten naisten päihin, ja analysoi heidän silmiensä ja kasvojensa tyyppejä.

Toisessa nurkassa oli kissimirrinaisia, minä puolestani keikuin omalla tuulikaappipaikallani, jonka lähettyvillä oli pääsääntöisesti jo kypsyneempiä ihmislajin naaraita.

Hattutäti kertoi myös että oli ollut pienenä siskoksista se tummin, pienin ja kovaäänisin. Kimeä oli se sana. En tiedä nyökyttelinkö päätäni vaistomaisesti.

Välissä hattutäti haukkui miehensä tolvanaksi, sillä hän ilmeisesti oli saanut miehestään vihdoinkin koulutettua sellaisen kuin aina sanoi haluavansa, mutta nyt kun mies oli toiveiden mukainen, sanoi hän häntä "tukeutujaksi". Tämä siksi että mies haki ja kuljetti naista aina eri paikkoihin, kulkien tämän perässä aina kun he olivat ulkona, ja jäi takaviistoon kytikseen kun nainen pysähtyi - miehestä oli kuulemma tullut "hänen lapsensa". Pahin rikos koskaan, sillä eikö nainen rankaise katkerimmin miestä jolta saa sen mitä haluaa?

Se sai minut miettimään tapausta joka sattui baarijonossa. Siellä eräs nainen sanoi että hänellä on miestään ikävä, mutta käytti sanamuotoa: "Sitä luuseria". Tämä johtui siitä että mies oli tavallinen raksaduunari, ja täten naisen suhde häneen mitä ilmeisemmin oli viharakkaus-suhde, sillä jos mies rakastuu ihmiseen, rakastuu nainen siihen mikä ihmistä ympäröi tai korottaa jossain sosiaalisessa konstruktiossa korkeampaan asemaan.

Mietin myös samalla sitä, että jos minun naiseni koskaan jäisi kiinni tuollaisesta, minä lähtisin niin että hippulat vinkuisi. Mies joka pysyy epäkunnioittavassa suhteessa on kuin jonossa giljotiinille, jonossa josta hänellä on vapaus lähteä milloin tahansa takavasemmalle.

Mutta eräs asia mistä olin samaa mieltä, ainakin noin kuriositeetin kannalta oli hänen kertomuksensa jotka perustuivat kahden ilmiön selittämiseen: 1. se mitä etsit, etsii sinua 2. se miltä sinusta itsestäsi tuntuu, sen viestin saavat myös muut sinulta alitajuisesti.

Miehestään hän sanoi - lieventävänä asianhaarana, että oli ilmeisesti juuri etsinyt kyseisen kaltaista miestä, ja se löysi hänet.

Tarinansa taas periaatteen numero 2. esimerkeistä olivat pitkällisiä, joten otan oman esimerkkini - joka oli sopusoinnussa niiden kanssa - esille.

Olen kirjoittanut siitä tässä blogissa.

Vuosi 2012 oli melko rauhatonta aikaa sikäli, että erittäin usein baari-iltoina jouduin suukopuun, ellen lähes baaritappeluun. Se oli myös aikaa jolloin negatiiviset ajatukset ja tunteet olivat tehneet paluunsa, olin välillä aika vihainen.

Mutta täysin vuoden lopulla, kun menin taas ns. keskustunteeseen. Eli tarvitsemattomuuden tilaan, hieman kuten meditaatioon jossa vain tyhjensin mieleni ja en erityisesti ajatellut mitään, vaan olin liikkeissäni niin kepeä kuin tälläinen mies vain voi olla - ja varma. Niin huomasin että huomio oli pääsääntöisesti melko positiivista, huomasinpa äkkiä olevani loppuillasta erään neitokaisen kanssa yökerhon rauhallisemmassa nurkassa tekemässä tuttavuutta. Tämä nainen kun tunsi että haluaa tutustua minuun ehdottomasti paremmin - eikä hän ollut ainoa jolla oli myöntyväisiä tuntemuksia minuun.

Kuvailemaani olin kokeillut joskus aiemminkin, ja mikä merkittävintä, oli Arthuros - josta on tullut outo sekoitus henkilökohtaista profeettaa ja oraakkelin sekoitusta minulle* - oli kuvaillut myös näistä energeettisistä asioista kiinnostuneena, miten oli katsonut esitelmän jossa kerrottiin että paras tapa miehen kulkea tuollaisessa ympäristössä, maskuliinisuudenkin vuoksi jo, on juuri tuo miten minä sen tein!

Tällöin yleisluontoiseksi ohjeeksi voitaisi antaa, että jos lähtee viihteelle, on mielen syytä olla pikemminkin kepeä, kuin raskautettu ei-viihteellisillä asioilla.

* Tuntuu että siitä saakka kun hän antoi minulle 1.1.2012 Swami Vivekanandan kirjan Jnana Yoga, on hän tapaamisillamme onnistunut ottamaan puheeksi aiheita, ongelmia ja ratkaisuja joista osa on ollut mielessäni, joko harkinnassa, pohdinnassa tai muuten vain. Edellä mainittu on yksi, ja eräs toinen jossa hän lähes sanoi ajatukseni etukäteen oli se kun keskustelimme musiikista ja sen kirjoittamisesta!

Kuumaa kahvia osa 2.

Nautin kahvia, eräässä toisessa kantapaikassani (en siinä missä on se huippuluokan brunetti, tämä on ihan toinen pytinki).

Sain kahvin puoleen hintaan.

Se taas johtui mukanani olleesta lapusta, jota näytin tiskillä.

Luulin sitä ensiksi joksikin kertakäyttökupongiksi, mutta se olikin todellinen etukortti.

En ole ihan varma miksi sen sain, mutta sen antoi minulle pieni ja hyvin sievä blondiini, joka on siis eräs paikan myyjätär, sanoen hymyillen: Koska käyt täällä sen verran usein, niin saat tämän. 

Eli se annetaan ansiokkaasta ostamisesta, mutta minä en itse asiassa ollut käynyt ihan niin paljoa, koska evakko ynnä muut sellaiset.

Tällä nimenomaisella kortin neitseenkorkkauskerralla hän tuli hymyilemään minulle tiskin taakse, samalla kun ostin kortilla hänen kolleegioltaan kahvia. Sanoin että no nyt minä käytän tätä antamaasi korttia. Blondiini oli tästä hyvin otettu, tohkeissaan ja söpö.

Se on hänen luonto. Kaunis luonto.

Mutta se tämän kertaisesta raportaasista.

On tullut aika jälleen lopettaa.

Tämän kappaleen olen löytänyt ihan hiljattain. Se sopii niin hyvin näille lumierämaille, ja on myöskin erittäin kaunis musiikkiesitys, loistavalta bändiltä, etten voisi päättää tämän kertaista kirjoitusta millään muulla tavalla.

PROTIP: Oikeastaan tämä ei ole edes vinkki, vaan ehto tämän kappaleen kuulemiselle: säädä tämän biisin laatu reilusti vain HD:lle. 1080p. Sillä niin huonosti eivät ole asiat, että tämän luokan musiikkia pitäisi kuunnella tuhnuisesti alá 240p. Kiitos.



PS. Koen vielä kertomisen arvoiseksi sen, että löysin eräästä Pentti Saarikosken kirjasta jota olen pitänyt evakkolukemistonani, Centrumin hintalapun. Kyseessä on wanha, ja jo nyt olemassaolosta poistettu tavaratalo jossa isäukkoni oli töissä vuosina kun allekirjoittanut ei ollut kait edes pilkkeenä silmäkulmassa. Kirja oli tullut ulos kun olin ollut noin yhden vuoden olemassaolon kartalla.