Skyrim 10(+1) vuotta! Muistoja ja orkestraalinen konsertto

Valitettavasti tämä julkaisu ei tullut ulos 11.11.21 kuten olisi ollut sopivinta, mutta nyt aika on sikäli sopiva ainakin allekirjoittaneen näkökulmasta, sillä Skyrim 10th anniversary edition tuli  vasta tänä vuonna viimeinkin Nintendolle! Näin allekirjoittanutkin sitä pääsee pelaamaan, eikä tarvitse vain haikeana katsoa kun muut sen parissa illakoi (tekstin lopussa hyvä uutinen jokaiselle tämän pelisarjan fanille - joka liittyy osaltaan siihen, miksi tämä julkaisupäivä on niin osuva).

Heti alkuun voi sanoa, että Skyrim kuuluu siihen samaan sarjaan kuin elokuvista Star Wars ja bändeistä Type O Negative - aina kunniapaikalla, ja niistä nautitaan vain harvoin, kuin siitä baarikaapin arvokkaimmasta pullosta.

Yllä oleva kooste sisältää musiikkia Skyrimin juhlakonsertista ja fanien kiintoisia kertomuksia - jälkimmäisiin voi samaistua varmasti jokainen joka tähän peliin on rakastunut.  Se ei vain tarjonnut ihmisille unohtumatonta ja nautinnollista elämystä, vaan myös omasi terapeuttisen puolensa. Myös allekirjoittanut sai aikoinaan ilokseen huomata, miten hänen pitkälliset uniongelmat nostettiin tuon pelin avulla. Myöskin allekirjoittaneesta peli oli parempi kokemus, kuin mikään elokuva jonka on nähnyt. Ja kuten roolipelit yleensä, se aukeaa hitaasti kuin kaunis kukka, vieden lopulta mukanaan ja hurmaten täysin. 

Koukuttuminen ja immersoituminen Skyrimiin tapahtui miellyttävän salakavalasti. Mahdotonta sanoa, että mikä sen teki, mutta pelottaa ajatellakin miten lähellä oli, että tämä loistava peli olisi jäänyt väliin, sillä jos mitään nimellisesti kiinnostavampaa nimikettä olisi tuolloin ollut saatavilla, olisi tämä hädin tuskin nimeltä allekirjoitaneen tuntema peli luultavasti jäänyt hankkimatta. Vielä jouluyönäkin sen aloittaessa kiinnostus oli mietoa, mutta jossain kohdassa se syttyi ja roihahti uskomattomalla tavalla - ehkä juuri silloin, kun huomasi pelanneensa sitä aamunkoittoon. Muistikuva siitä on yhä selkeä, peli oli tallennettu juuri erääseen talviseen kohtaukseen, eräässä pelin monista linnoista. Pelissä oli talvi ja aamu, ja niin myöskin oikeassa elämässä. Ajatuksena: - Ai että, tätä kun taas pääsee jatkamaan  seuraavan kerran.  

Muistoja mahtuu 1205 tuntiin paljon, joten kaikkia niitä ei tähän pureta. Mutta jotain kuitenkin. 

Lydia

Pelin varhaisimpiin muistoihin kuuluu seikkailut Lydian kanssa - tuon pelin ensimmäisen seuraajan, josta moni ei pidä, mutta josta myöhemmin tuli pelissä allekirjoittaneen vaimo. Eräs muisto jäi erityisen hyvin mieleen, ja se sijoittuu jättiläisten leirin puhdistamiseen. Ongelmana tuolloin oli vain se, että jättiläiset olivat ihan liian vahvoja vielä siinä vaiheessa peliä, joten niinpä allekirjoittanut herrasmiehenä antoi Lydian mennä jalkaväkisoturina hutmimaan jättiläisiä, samalla kun itse ammuskeli jousipyssyllä läheiseltä kalliolta, antaen taustatulta - tälle ratkaisulle syynä oli pelkuruuden sijaan pikemminkin pragmatismi, sillä seuraajaa viholliset eivät saaneet tapettua, kun taas itseltä olisi lähtenyt ns. nirri pois jos olisi moista tehnyt. Tämä spektaakkeli huipentui lopulta siihen kun Lydia oli ns. puhaltamassa (kuten seuraajat tekevät, kuolemisen sijaan), jäljellä oli yksi jättiläinen ja allekirjoittanut. Tällöin allekirjoittanut otti Whiterunin jaarlilta saamansa +5% energiaa drainaavan kirveensä ja päätti haastaa jätin 1 vs 1. No, se ei ollut silti helppoa. Jättiläisellä oli ylämaa, ja allekirjoittanut oli alakynnen lisäksi mäen alapäässä. Jättiläinen huitoi metrisellä halollaan niin maan pirusti, allekirjoittanut suojasi kilvellä, hörppi energiajuomia ja yritti saada iskua perille toisensa jälkeen - mutta tilanne näytti toivottomalta! Mutta sitten, mutta sitten se tapahtui! Jättiläinen karjahti ja putosi polvilleen, ja hetken hämmästelyn jälkeen hänen takaansa paljastuu seisomasta Lydia ase tanassa - hän oli herännyt kanveesista ja syöksynyt auttamaan. Tuo nainen oli pelastanut allekirjoittaneen hengen, ja varmaan kymmenien minuuttien mittaisen taistelun - eikä kyseessä ollut ensimmäinen yritys! 

Muihin muistoihin liittyvät monet samoilut pitkin Skyrimia, esim. etsimässä Solitudea. Allekirjoittanut on hamstraaja niin pelissä kuin sen ulkopuolellakin, joten matka piti taittaa kävellen. Resurssit olivat vähäisiä, ja vaarat vaanivat kaikkialla. Mikäpä bondaisi sen paremmin?

Synkronisiteetti

Tämä peli tuli mukaan tärkeässä vaiheessa eloa muutenkin, aikana kun elämässä alkoi ja päättyi jaksoja. Esim. joulu kun tuo peli tuli elämään,  oli viimeinen rakkaan Rypsärin kanssa. Sitten kun tämän poismeno tapahtui, oli Skyrim siinä mukana oudolla tavalla. 

Nimittäin, kun allekirjoittanut oli tullut hoitamasta tätä eläinystäväänsä tämän viimeisinä päivinä, ja palasi kotiin pelaamaan Skyrimia, oli silloinen tehtävä johtanut Clavicus Vilen pyhättöön, ja kuten alla olevasta kuvasta näkee, on kyseessä daedra jolla myös on koiraystävä. Tähän pyhättöön johti alunperin daedrinen tehtävä, jossa tämä Clavicus Vilen toinen puoli, Barbas-koira pitää palauttaa hänen tykönsä, jotta hän saa voimansa takaisin. Siten kun menet koiran kanssa kyseiseen pyhättöön, on seuraavaksi luvassa välikohtaus, kun Barbas taistelee vampyyrien kanssa. Lopultakin tämän taistelun jälkeen kahdesta tulee jälleen yksi. Niinpä tämä tehtävä loksautti leuan auki - synkronisiteettina se oli mahtava, jossain oltiin ilmeisesti huomattu se mitä allekirjoittanut kävi läpi ja lähetetty viesti siitä, että loppu tulee olemaan hyvin, vaikka se tietäisi maailman vaihtoa. Tämä on siksikin huomattavaa, koska Rypsärillä ja allekirjoittaneella oli ensikohtaamisestaan alkaen täysin ylimaallinen yhteys toisiinsa, jota jatkui aina viimeisille hetkille saakka - ensimmäinen tapaaminen oli, kun se pieni "mikrofonipää" juoksi allekirjoittaneen syliin, niin että suti lattialla, ja viimeinen se kun kukaan muu ei enää saanut häntä piristymään, paitsi allekirjoittanut - omaten silloinkin parantavan vaikutuksen, mitä oli aiemminkin havaittu. Viimeinen lenkki käytiin kahdestaan.

Muita mietteitä

Pelin tunnistaa siitä hyväksi, ettei sen tahtoisi päättyvän. Tässäkin tapauksessa allekirjoittanut venytti tätä tuntikausia ennen pelin läpimenemistä (mutta ennätys lienee sen miehen, joka toisen näistä tässä yhteydessä olevien videoiden kommenteissa kertoo, että on ostanut pelin sen julkaisupäivänä, eikä vieläkään ole halunnut pelata sitä läpi). Ja tätä venytystä kesti sellaiset 1250 tuntia, mutta vielä senkin jälkeen pelistä löytyi vaikka ja mitä! Se on eräs Skyrimin hienouksista, ne lukemattomat pienet yksityiskohdat ja loputtomat sivutehtävät, puhumattakaan satunnaisista kohtaamisista jotka ovat myöskin täysin oma lukunsa. 

Nyt, me päätämme tämän kirjoituksen konserttitallenteeseen, mutta sitä ennen vielä pari aiheeseen liittyvää taltiointia. 

Ylempi dokumentti on Skyrimin äänipuolelta.

Alempi taas on itsensä maestron, pelin musiikin säveltäjä Jeremy Soulen haastattelu. (Elder Scrolls -osio alkaa siinä 6:30 min kohdilta.)

Valitettavasti vaan miehestä tuskin enää kuullaan, sillä hän jäi MeToon alle (asia mistä häntä ei koskaan ole tuomittu, muuta kuin todistamattomien syytösten pohjalta - se tietysti on kokonaan oma aiheensa, mutta pakko mainita). 

Lopuksi

Tässä olisi sitten se kokonainen juhlakonsertti, 100% pelkästä Skyrimin musiikista koostuva.  Luvassa on kerrassaan mahtava sovitus entuudestaan jo niin mahtipontisesta orkestraalisesta musiikista koostuneesta soundtrackista - täynnä voimaa, kuin se viidensadan joukot, jotka aikoinaan valtasivat Skyrimin itselleen. 

Kun alla olevan konsertin kuuntelee, voi vain todeta olevansa tyytyväinen, etteivät nämä metoot käyneet ennen tätä magnum opustaan, joka osaltaan teki Skyrimista niin myyttisen ja väkevän kokemuksen. 

Tässä pelissä vain jokainen palanen loksahti kohdalleen ja tällaisen pelin aikaansaava ihmiskonstellaatio on niin kovin harvinaista saavuttaa, mutta kun se tapahtuu, on se jonkun unohtumattoman synty. Toivotaan siis tiimin olevan yhtä tiukka myös silloin kun aletaan puuhamaan Elder Scrolls 6-peliä - ja sen kehityksen pitäisi alkaa ihan näillä näppäimillä, sillä sitä jarruttanut peli,  Starfield, julkaistiin tänään. Joten, vaikka tämä ei ole vanhan loppu, on tämä silti uuden alku. 

Erikoisraportti: Aussie Bar

Kaupunkiin on tullut uusi baari, joka myös Aussie bar:in nimellä tunnetaan.

Eräs seikka mikä on pakko sanoa onnistuneeksi tästä baarista, on sen paikallismainokset, joissa ilmeisesti henkilökunnan jäsenet ovat meikattuina australialaisiksi junteiksi, jotka on päässeet vapaaksi ja jotka oli tulleet tunnetuiksi lammasvarkaina.

Itse baari oli mukavan kokoinen, keskikokoinen kaiken kaikkiaan ja siellä tuntui olevan myös melko normaalia porukkaa.

Ehdoton plussa oli sen istuinpaikkasijoittelut, ne oli tehty fiksusti ja tuntui siltä että paikassa saattoi löytää melko hyvin paikkoja, myös siinä tarkoituksessa jos tarkoituksenasi on ollut "sosialisoida".

Siitä puheen ollen, onkin nyt hyvä mennä muisteloihin.

Jonossa saatiin seistä kauan, mikä on ilmeisesti täyden ja vasta-aloittaneen baarin tapa toimia, niin imagon, kuin välttämättömyytensäkin nimessä.

Sateisessa jonossa seisoskellessa edessäni oli muutaman naisen porukka, ja takanani sekalainen seurakunta, yksi melko hyvännäköine brunetti ja olisiko siinä ollut kaksi tai kolme miestä.

Ensiksi päädyin jutuille edessäni olevien blondien kanssa, kun eräs heistä kysyi minulta tulta, jota minulla ei ollut. Kuitenkin hän sai sen takaani, ja sanoin että voisin ottaa häneltä jämät, sillä hän varmaan on huolissaan terveydestään ja yleisestä kunnostaan, johon hän vastasi tyyliin: "Et saa, en ole", johon pamautin come backin: "No, sen olet näköinenkin."

Seuraava skenaario oli mahtava, sillä se osoitti että tasa-arvo on viimeinkin käden ulottuvilla. Siinä aiemmin  mainitsemani brunetti koitti käyttää nais-korttia sanoen: "Hei pääsenkö mä näiden muiden ohi, kun oon kerran nainen?" Johon karhumainen ovimies sanoi että: Et, koska tasa-arvo.

Sitten brunetti kertoi olevansa mies (miksi se sellaista sanoo?), johon sanoin että todista se, johon hän vastasi näytten kaulaansa: "katso tätä aataminomenaa", johon sanoin että alempaa. Tässä vaiheessa hän joutui jättäytymään leikistä pois.

Sisällä saatiin jo bukowskimaisia tapahtumia, kun taleban-nuorukainen haastoi minut. Olin istuskelemassa sohvalla juomani kanssa, jota siemailin samalla kun katselin sivusilmällä pöydällä tanssivia naisia. Kohta tämä mainittu talib käski siirtämään jalkansa pois. Sanoin, että hän pääsee kyllä yli. Seuraavaksi tämä vetosi naiseen, johon sanoin että niin pääsee mainittu nainenkin ylitse - ja pian nainen näyttikin mallia miten Suomessa nämä asiat hoidetaan, ja he menivät kiltisti peräkanaa ylitse.

Tämä oli siitä erikoinen ilta, että naiset tulivat pääasiassa juttelemaan minulle, osa siksi että kyse oli puolitutuista, osa taas vähemmän tutuista (kuten eräs edessä olevasta porukasta). Which is nice.

Varsinaiset jatkot kuitenkin tapahtuivat aamiaisjatkoilla.

Voi veljet mitkä aamiaiskekkerit.

Ei siksi että jokainen olimme maistissa, ja käytimme suunnilleen pullollisen tabascoa, tuossa kaupungin parhaassa (ja salaisessa) aamiaispaikassa, jossa saa yhdellä maksulla niin paljon kun jaksaa syödä.

Entä mistä me keskustelimme siellä - ääneen, jonka myös ehkä muutt saattoivat kuulla?

- Mikä on oikea määrä alkoholia, jotta parittelu ihmislajin naaraan kanssa olisi suotuisaa. Tämä aihe käsitti sen jokaisen miehen ongelman, nimeltä "whiskey dick", eli kun tekee niin tolkuttomasti mieli, mutta ei vaan oikein enää kokovartalopuudutuksen vuoksi ole sitä tietty herkkyttää tai puskuvoimaa saada sitä ylös. Osaako joku lukija antaa ehdotusta optimaalisesta määrästä?
- Tapsu näki Jampan, ja rupesi kertomaan tästä lievästi rienaavaa muisteoloa, jonka mukaan tämä oli saanut raahattua mukanaan varsin tukevan naisen. Oli kuulemma siinä määrin tukeva, että jos nämä noirmaalisti "aaltoilevat", niin työnnön jälkeen tässä tapauksessa - Tapsu oli demonstroinut kaiken kuin liikennepoliisi, ja nyt hän näytti että kyseissä aallossa meni pitkään. Nauroin tätä niin maan kihisten, että hädin tuskin sain henkeä. Ja Jamppa, se söi pahaa aavistamatta pöydässään.
- Viagran viihdekäyttö. Nämä molemmat aamupalaseuralaiseni olivat kokeilleet tuota ainesta, toinen thaimaalaista, sillä seurauksella että se ei mennyt alas millään. Ei omalla, eikä (miespuolisen kaverin) avustamalla runkkauksella. Jutut katkenneista verisuonista ja muista sellaisista sai minut tuntemaan aitoa puistatusta.
- Aamuheijarit. Eräänlaisena spin-offina edellisestä tuli tämä aiheeksi, ehkä minun vaihtariksi sillä minulla on kerrassaan aggressiivisen raivokkaita aamuheijareita, joilla voisi murtaa muureja.

Ja nyt kun loppusuoralla tuli puhe heijareista sun muista sellaisista, lienee syytä pistää tähän vielä tämä:

Erikoisraportti: Kummeli V

Se on sitten käytetty taas yksi viikonloppu sulosointuisimmalla tavalla: Katsoessa Kummelin uusinta elokuvaa, joka on siis nimetty varsin minimalistisesti: Kummeli V. 

Nyt, sehän koostui useammasta tarinasta, ja pitää sanoa että välillä tuntui että oleva kertoi teidän kaikkien rakastamasta (ja minä olen viimeinen kieltämään sitä seikkaa, oi pienet makunystyräiseni) allekirjoittaneesta, sekä hänen hupsuista kavereistaan.

Esim. Monkki Mähönen, entisen (bändi)kaverinsa kesäasunnon korjaajana toilauksineen saattoi ehkä muistuttaa minua, etenkin Raimon ja Irman näkökulmasta (paikkana heidän siirtolapuutarhansa). Raimon selittäessä suomenruotsalaiselle, akateemishienostuneelle pikkuvaimo Irmalle: "Sinun täytyy nyt vain ymmärtää sitä, se on sellainen kansan mies". Myöhemmin etenkin kun elokuvan Raimo löytää wanhan bassonsa, ja bänditreenit Deathtimen, eikun Cobran parissa, ilmestyy myös hänelle himoköyrijälasit naamalle, oli selvää että siinä oli lähes enteellinen tuntuma! En kuitenkaan halua kertoa siitä liikaa, mutta kuten tiedämme minut, on silloin odotettavissa onnellinen loppu.

Sitten Timo Kahilaisen näyttelemä (Sontalahtelaisen?) öh, kulkuvälinejengin pomo, huomattavine mustine pulisonkeineen kieltämättä toi jo mieleen, että jos minusta koskaan tehdään ilkeämielinen parodia, jos ei muuta niin pulisonkien ja luontaisen johtajuuspuolensa johdosta - oli se tässä. Oikeastaan ihmettelin, että miksi kukaan ei tullut kysymään leffan jälkeen, että onko minun pulisongit jostain Kummelien fanituotteiden myyntikojusta ostetut, johon olisin vastanut kuten se eräs punapää viime viikonloppuna, joka sanoi minulle: "Kaikki mitä tässä näet on luomua" - kaikki mitä saattoi nähdä, oli kyllä varsin hyvin esille, sitä ei ollut kieltäminen! (Punapää myös sen jälkeen tanssi edessäni erään blondin naisen kanssa hitaita. Vieläpä siten, että siihen liittyi kiihkeä suutelu ja hyväily, rintaliivien paljastuminen tanssin edetessä jne. Tämän jälkeen punapää hymyili minulle poikkeuksellisen tyytyväisenä, ja kysyi: mitäs pidit? Mutta se ei kuulu tähän raporttiin, tähän kuuluvat ihan muut asiat, joten siksipä tämä teksti on sulkeissa jotka loppuvat tähän. Näin.)

Mitä tuli sontalahtiviittaukseen (maalaiskylä sydänhämeessä), vedettiin leffassa täysin surutta alta lipan niin "stadin eliittipellejä", kuin myös "sisäsiittoisen oloisia landepaukkujakin".  (Tukki-Liisa ei tiedä itkeekö kaihon vai naurun kyyneleitä mainituissa maalaiskohtauksissa.)  En tiedä kuka se ärsyttävä, ja siksi todella hyvin roolinsa hallinnut stadilainen juorulehtitoimittajan näyttelijä oli, mutta kuten sanottua: se osasi luultavasti näytellä niin hyvin mulkun roolinsa, että se saa ehkä vielä jossain nakkijonossa nakkiinsa. Kun taas leffan ehdottomasti parhaimpiin ja hauskimpiin tyyppeihin kuului Heikki Vihinen, jotenkin niin tyynen groteskeine hahmoineen, että siitä oli pakko tykätä. Iina Kuustonen maalais-sutturan roolissa oli jotenkin hot. Ei vain siksi että pidän jos naisilla on joko ruskeat, tai sitten jäänsiniset silmät, joista jälkimmäiset olivat Iinalla - Putousta en siis katsele, joten asiaa oli paha tietää sen pohjalta.

Puolijauhoinen ja jatkuvasti piereskelevä, ja moiselle nauranut pohjalaiskanttori taas muistutti erästä nimeltä mainitsematonta kaveriani nimeltä Sami,  jonka olen tuntenut lapsuudesta saakka. Se osa leffaa vei minut vuosien taakse - not kidding. Tekipä jopa kanttori ihan saman "kaikki ulos" liikkeen yhdessä vaiheessa leffaa.

Leffan fantasiakohtaukset puolestaan olivat varmasti melkoisia vetonauloja ainakin Amberinolle ja Elsulle.

Lopputuomio? Olin ollut oikeassa että kusihätähän siinä iskee, kun nautin kahvia ennen elokuvaa. Suloinen kahvityttö nauroi täynnä ymmärrystä, kun sanoin että luultavasti leikin tuurillani, ja saan niin pahan kusihädän etten muista mitään koko leffasta. No, olin kokolailla oikeassa. Olin leffan jälkeen "silmät kiinni kusilaarilla". Luulin että sitä ennen ajoitettu kahvi ja tyhjennys olisi auttanut, mutta ei. Mutta muistin silti leffan ja pystyin olemaan sen loppuun asti, ja voin sanoa että pidin kyseisestä elämyksestä. Ei se ollut tämän ryhmän parhain tuotos, siinä kriitikot olivat oikeassa, mutta kyllä tätä silti suosittelen katsomaan. Parempi tämä oli kuin esim. edellinen Alivuokralainen, joka olikin ihan eri formaatissa tehty.

Ja koska tuona viikonloppuna Suomi voittu USA:n ja täten ansaitsi lätkäpronssinsa, laitettakoon tämä teemoja yhdistävä lopetus vielä tähän.

Sixtuksen Roomalainen Kylpylä - Revisited (syksyinen versio)

Kun kävin tekemässä alkuperäisen reportaasin tuosta eräästä kiinnostavimmasta tamperelaisesta nähtävyydestä, oli talvi ja tästä syystä näkyvyys melko huono, joskaan ei ihan mahdoton.

Päätinkin sitten näin syksyn tultua käväistä siellä uudestaan.

Luonnon runsauden vuoksi näkyvyys ei edelleenkään ollut ihan niin simppeli seikka saavuttaa, mutta kuvia silti tuli otettua.

Enjoy, sillä kuvia on melko reippaasti ja ne ovat jopa parempia kuin talvisen edition kuvat.

Ja äläkä unohda että saat ne suuremmiksi yksinkertaisesti vain klikkaamalla niitä. Kiitos.

Tästä se alkaa

Uhripaasi

"Ja joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat, sen olisi parempi, että myllynkivi olisi pantu hänen kaulaansa ja hänet olisi heitetty mereen." - Evankeliumi Luukkaan mukaan 9:42

Täältä saattoi kuulla kirottujen sielujen huutoja, houkutteluja ja kirouksia 

Suuri paluu, ja tunne siitä kuin jokin seuraisi

Tämä biisi, ja "sen kuva" toimivat tämän kuvakimaran yhteydessä poikkeuksellisen hyvin. Kappale on erinomaiselta Death in June:lta, ja toimii samalla osoituksena siitä miten yksinkertaisella toistollakin saadaan aikaan varsinainen mestariteos.

"Minigolf On Herrasmieslaji" - Minigolfkauden Avaus 2013

Olen tuntenut terälehtien liikahduksen 

ja minun tieni on valittu

Jokainen aukeava kukka  

rumuuden jäätarhassa  

on terroria. 

- Tommy Tabermann 

(Minä olen terroristi)

Johdanto &Aloittelu

Oli tullut jälleen avata minigolfkausi Miguelos Miguelos Migueloksen kanssa. Sopivasti juuri kun Tammerfestit lähtivät käyntiin.

Nyt, normaalisti kysymys on tilanteesta jolloin ei alkoholin kanssa säästellä, ja sitähän se taaskin kerran oli.

Meillä olikin tilaisuutta varten hieman juomia kuten olutta, lonkeroa (sitä hyvää, eikä mitään käytetty hiivahöpöä) ja tietysti giniä.

Ginin lantrasin makoisalla omenavissyllä, jossa oli mukana c-vitamiinia ja magnesiumia. Se on erityin hyvä mikstuura, sillä nuo vitamiinit ja hivenaineet on tunnettuja siitä että ne ehkäisevät krapulaa (liittyen niihin aineenvaihdunnallisten myrkkyjen eliminointiin jota syntyy kun maksa polttaa alkoholia), ja jo siksikin ettei alkoholia maistanut lähes ollenkaan koko sekoituksesta.

Iltaa tuli aloiteltua musiikin, paskanjauhuun ja stand up-komiikan maailmasta. Pienoinen kummelimainen hetki tuli siitä, kun istuskelin koneen vieressä ja naurun rymäkässä suustani lensi kaaressa juomat. Pahoittelin aiheuttamaani sotkua, ja pyysin paperia. Sitä siivotessa Miguelos vain totesi, että näemmä koneen mute-nappi toimii noinkin (hipaisunäppäin, jolle oli lentänyt tippa namia).

Oli siis selvää että nesteytystä ei laiminlyöty.

Minigolf

Hortoilimme Tammelasta Pyynikille, ja laskimme että meillä oli tehokasta peliaikaa siinä vaiheessa vielä sellainen parista tunnista puoleentoista tuntiin. Joskus aiemmin vietimme radalla huomattavasti pidemmän aikaa, ja sillä kerralla Miguelos oli niin päissään että sen vaaleanpunainen (?!) paita oli vähemmän punainen kuin hän itse. Myös maila lenteli epäonnistuneen lyönnin merkiksi. Nyt sellaiseen ei olisi aikaa.

Myyjättärenä oli nuori ja uhkea nainen, ja kloppi. Sanoin että otamme parit mailat herrasmiespeliä varten, johon kloppi vastasi että sitä ei voi auttaa, mutta minigolfiin kyllä saisi välineet. Samalla kun juopunut lihava mies hölisi taustalla olevalla terassilla, ettei täällä ole ainuttakaan herrasmiestä. Olivatko nämä kaksi oikeassa? Sitä en tiedä, mutta sen tiedän että kurvikas hymytyttö antoi meille molemmille pinkit pallot. Ja joka on pelannut koskaan tätä peliä, tietänee että vielä mailat voivat olla samaa väriä, mutta pallojen olisi syytä olla eri väriä. Asia ei haitannut meitä.

Pelit tapahtuivat radalla jota emme olleet koittaneet. Olisikohan se ollut eterniittirata? Vaiko betoni? En muista, mutta itse asiassa rata oli oikein mukava pelattava.

Itse peleistä sanottakoon, että minulla on melkoisen huono lähipeli, mutta lähes virheetön avaus. Yleensä aina sain pallon läpi esteiden jo ensimmäisellä lyönnillä, mutta sitten alkoivat ongelmat. Tämä johti siihen, että peli kääntyi Migueloksen voitoksi numeroin 74-69. Eniten kuitenkin takaraivossa raavitutti se, että takanamme tulleet isä ja tytär saivat meitä jatkuvasti kiinni, ja tuo pikkutyttö oli luultavasti lähes samalla tasolla pelillisesti kuin mekin. Ei siinä voitu muuta kuin nauraa.

Kun pelit oli pelattu, oli tullut aika siirtyä tositoimiin.

Niihin uppoutuisimme paremmin siten, että menisimme päämajaan ja nauttisimme siellä vielä virvokkeita, puhuisimme paskaa, kuuntelisimme musiikkia ja saattaisimme katsoa paria stand up-keikkaa.

En muista mitä kaikkea siellä tapahtui, mutta varmasti meno oli jo syvällisempää ja jouhevampaa kuin aloittaessamme, sillä nyt pelistressit olivat poissa ja ilta valmis alkamaan.

Jatkot: Jälkipeliklubi

Jatkot alkoivat kun kävimme Bluesbarissa - pitkästä aikaa. Kuuntelijat ja lukijat varmaankin ovat ihmetelleet, että mihin on kadonnut tuo nimi kaikista raporteistani, ja se onkin oikeutettua.

Syynä oli pienoinen välirikko, toisaalta myöskin se, että oli aika ruveta taas vaihtamaan vakkarit satunnaisesti vaihtuviin baareihin. Noin, se tuli siinä, eteenpäin!

Loppusijoituspaikka johon menimme oli Klubi, joka paljastui erinomaiseksi viikkohäppäpaikaksi sen happy hourin, eli tummien tuntien vuoksi. Se on aika hyvä idea baareille viikolla. Miksei viikonloppuisinkin. Paikka oli täynnä väkeä (mukaamme lyöttäytynyt Tapsu kehui että myös Fat Lady omasi samat viikko-ominaisuudet joten se on todetusti hyvä idea baareille).

Iltamat siellä alkoi mielenkiintoisesti. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, on naiset jostain syystä erityisen innokkaasti lähestyneet meikäläistä, ja niin kävi nytkin. Kaunis ja hyvänmallinen nainen (tyyliltään aika lähellä sitä edellisen tarinan katsastusaseman diivaa - kipakat kesäiset farkut istuivat hänen pakaroilleen hyvin, kasvot olivat kauniit ja muutenkin voimme puhua toimivasta pakkauksesta - ties vaikka olisi ollutkin sama nainen!) lähestyi minua, ja alkoi puhumaan siitä miten olimme jutelleet aiemminkin. Minä en totta puhuen muistanut sitä, mutta en pitänyt sitä mahdottomana, ja olin vain jutussa mukana.

Mukanaan hänellä oli joku lättähattuinen mies, sellainen jollaisia näkee trendipaikoissa, en tiedä oliko se kiertolainen joka roikkui tuon upean ilmestyksen lahkeessa toiveikkain mielin, vai oliko kyseessä jotain merkittävämpää. aikamme jutusteltuamme hyvissä tunnelmissa nainen sanoi että tavatkaamme taas, johon vastasin että niin tehdään.

Mahtoiko hän olla se nainen jolle olin aiemmin huutanut kadun toiselta puolen, kysymyksen, että mihin hän menee? Silloin nainen vastasi saman paikan kuin se, missä juuri olimme tuona iltana. Mahdollisuuksien maailma?

Kerroin tästä Miguelokselle, kun palasin pöytään. Tunnelma pöydässä alkoi olla hyvä, sillä sitä ennen tulin hieman puhdistaneeksi ilmaa Tapsun kanssa, melko kovaan ääneen, mutta koska se kerran saatiin puhdistetuksi, oli taas jokaisella hyvät illanistujaistunnelmat, joten siitä ei sen enempää.

Minulla jostain syystä tulee kausia, tai syklejä, jotka juuri ovat tälläisiä luonteeltaan.

Niille ominaista on se, että silloin melkein jatkuvasti käy flaksi, jopa niin että jos sinä et tee liikettä niin nainen tekee.

Mutta varsinainen kurssi muuttui, kun lähdin hakemaan toista juomaa. SIlloin tiskillä oli tumma nainen, joka alkoi joko jutella minulle, tai minä hänelle.

Nainen oli miellyttävän puhelias, ja kaikin puolin muutenkin mukava. Kun olimme odottaneet juomamme, hän ehdotti että lähtisin hänen pöytäänsä, ja minä puolestani ajattelin että miksikös en, tuskinpa Miguelos Miguelos Miguelos ja Tapsu kuolevat sillä välin, vaikka hetkeksi joutuvatkin luopumaan minun säteilevästä ryyppyseurastani.

Tämä johti siihen että lähdin hänen pöytäänsä. Peruuttamattomat seuraukset.

Pöydässä selvisi että tämä nainen oli jonkinlainen pikkupomo, olisiko ollut vuoropäällikkö. Baarissa hän oli kaveriensa, ja parin alaisensa kanssa, ja kertoi siitä minulle asioita.

Jutustelu pöydässä meni mitä ilmeisemmin melko hyvin, sillä sitä kesti aina pilkkuun saakka ja näemmä kukaan ei nähnyt syitä lopettaa sitä siihen, vaan jotenkin minulle rupesi hiipimään tunne jatkoista.

Ennen baarista lähtöä pöytämme läheisyyteen tuli hillumaan negro kaverinsa kanssa, ja kysyi minulta tunnenko nämä naiset. Vastasin: "Yeah. They are my wives". Minun "naistani" se nauratti, ja samaisen naisen kaveria ei myöhemmin enää naurattaisi, syyn siihen voi lukea tarinan edetessä.

Jatkot: Jatkot

Pihalla oli hetken sellainen tilanne, etten tiennyt mitä keksiä. Minä en ole erityisen kiinnostunut odottamaan naisia, ja koska me vain hengailimme siinä porukkana, rupesin miettimään uusia suunnitelmia. Siispä pistin viestiä Miguelokselle, joka oli lähtenyt jo laitakeskustalaiseen, poikkeuksellisen hyvään aamiaispaikkaan (aloin käymään siellä reissuilla kun olin evakossa, ja käyn edelleenkin jos niin on ollakseen), josta en kuitenkaan kerro nyt sen enempiä, sillä haluan että massat pysyvät mäkkien ja pizzapaikkojen jonoissa, samalla kun minä selviän pienellä vaivalla mitä tulee jonottamiseen ynnä muuhun sellaiseen rimpuiluun(mutta jos kysyt henkilökohtaisesti, lupaan kertoa sen, en ole raakalainen).

Tilanteet kuitenkin kääntyivät suotuisiksi. Nainen kainaloon, ja kohti naisen kämppää. Matkalla läheisyyttä. Nainen oli itse asiassa todella mukava, puhelias ja hymyili minulle lämpimästi, samalla kun katsoi minua silmiin ruskeilla silmillään.

Matkalla hän kertoi naispuolisesta kaveristaan, siitä joka oli mukanamme. Tämä kyseinen nainen oli siis  hänen entinen säätönsä. Jep, kainalossani ollut nainen oli siis nätti, jokseenkin kurvikas ja bi-seksuaalinen pomonainen, jonka entiselle naiselle saattoi tuottaa tämä järjestely vaikeuksia. "Mikä jännittävä ilta" ajattelin hengessäni (kaikessa siinä oli erityistä ironiaa, etenkin kun miettii kirjoittamiani, poliittisesti epäkorrekteja juttujani).

Lopulta saavuimme pomon kämpille. Huomasin että tuo asunto ei ollut lainkaan hassumpi - ei niin iso kuin minun, mutta varsin mukavasti sisustettu.  Rahaa hänellä myös saattoi olla, tai velkaa, mikä on yksi ja sama asia jos katsotaan asiaa globaalisti ja pankkien toimintaperiaatteen kannalta; hänellä oli Tampereen keskustassa nätisti sisustettu kämppä, hänen laajakuvatelevisionsa oli isompi kuin minun, ja hänen leveä sänkynsä oli säädyttömän mukava - tehty luultavasti jostain muistimateriaalista. Which is nice.

Osa porukasta meni tupakille, ja kuinkas ollakaan, minä ja naisen naispuolinen ex jäimme istumaan vierekkäin sohvalle. No mutta eikös se ollutkin lutuinen sattuma?

Tilanne oli sellainen jota olisi voinut kuvata sanoin: "se tunne kun peräaukkosi kutistuu puolentoista kierroksen verran", sillä tämä kaveri sanoi lähes ensitöikseen, ettei pidä siitä että olen siellä. Tämän jälkeen hän alkoi selostamaan samaa mitä pomonainen oli kertonut minulle matkalla. Mainintoja tuli myös meidän keskinäisestä, ja varsin peittelemättömästä läheisyyden osoituksista, jotka tapahtuivat tuolla matkalla.

Kerroin että ymmärrän yskän, mutta että olen lopulta väärä henkilö jolle siitä kertoa, sillä oikea henkilö on tämä nainen jossa hän edelleenkin roikkuu. Heidän pitäisi puhua; hän ei voisi kontrolloida jokaista uutta henkilöä tämän naisen elämässä.

Jäimme istumaan hiljaisuuteen, siihen saakka kunnes loput tulivat paikalle.

Ilmeisesti minun neuvoni oli ottaneet jonkin verran kannatusta, sillä pian eteisessä alkoi melkoinen mekkala. Naiset tappelivat. He tavallaan tappelivat minusta, mutta myös toisistaan.

Kanssani kämpässä oli miekkonen joka lopulta paljastui erityisen asialliseksi. Tämä mies oli pomonaisen kaveri, joka rienasi kyseistä naista niin armottomasti että on totta puhuen ollut varma oliko kyseessä hänen homoseksuaalinen kaverinsa (mies piti Queenista ja heitti aika usein "oon heteroksi aika homo"-tyylistä läppää) vaiko muuten vain melko rajulla huumorilla varustettu mies - mikä näin myöhemmin tuntuu todennäköisemmältä vaihtoehdolta. Tuntui siltä että hän piti minusta, ja oli kuin jokin liittolainen - rienatessaan pomonaista, minun ja pomonaisen nauraessa kippurassa, ja kietoutuneina, sohvalla. (Samainen mies oli vittuillut myös tilanteen kevennykseksi kun naiset olivat riidelleet eteisessä).

Lopulta kun olimme tyhjentäneet pullon punaista kuohuviiniä, lähti tuo herrasmies kotiin, ja me totesimme että on parempi nyt kömpiä tuohon leveään parisänkyyn.

Nyt, en aio kertoa muuta kuin sen, että siellä nainen sanoi minun olevan kovin erilainen, jotenkin niin rohkea, verrattuna muihin.

 Mutta kun hän istui päälleni, ja alkoi repiä vaatteitani, oli selvää että tämän blogin ikärajan pitämiseksi K-18-luokituksessa siirryn nyt seuraavaan lukuun.

Afternoon delight

Hmm, en tiedä onko se enemmän symbolista, ironista vaiko progressiivista, kun lähdet pelaamaan kaverin kanssa minigolfia, mutta heräät seuraavana päivänä alastoman naisen vierestä, huomaten että olet itsekin alasti. Ja kun käännät katsettasi, niin huomaat että naisen chihuahua panee vieressäsi olevaa tyynyä.

Skenaarioista tämä oli paremmasta päästä. Esim. Olisi ollut kohtuullisen sietämätöntä, että olisi herännyt tuossa tilassa käsiraudoitettuna hörisevään hevoseen, ja miepuoliseen kaveriin (molempien ollessa peitettynä cheddarsulatejuustoviipaleisiin). Siinä olisi sitten ruvennut pokerinaamalla kyselemään pelistä: "Ööö, niin kuinkas ne meidän pisteet siinä minigolfissa menivät, heh he he?"

Jos nyt ihan tarkaksi käydään, niin tuo kuvailemani skenaario oli eräs monista. Sillä oli selvää ettemme olleet vielä aamuun mennessä nukkuneet sitten yhtään. Chihuahua (jota kutsuin nimillä kuten "broileri", "hampurilainen" ja "dämburgär" (ranskalaistyyppinen lausumisperinne) ryntäili ympäriinsä, ja aina aika ajoin heräsimme ja, no, kävimme läheisiksi taas kerran. Sitten taas sovimme, että ok, nyt sitten nukutaan. Tuo kuvaus minkä kerroin oli siitä, kun heräsimme sen kerran kun nainen mumisten kysyi että mitä se koira tekee, minä vilkaisin ja tokaisin edellisen repliikin, jolloin naisen pää nousi erityisen nopeasti tyynystä.

Seesteisin vaihe oli varmaankin se, kun havahduin siihen miten minä nukuin keskellä, koira minun vasemmassa kainalossa ja nainen oikeassa. Siinä oli jotain mikä oli idyllistä.

The psychic pain
Of living in this world
Is overwhelming me
Again and again

A beautiful afternoon
Inside you in your bed
I'm tired of the old shit
Let the new shit begin

Congratulations to me
Many happy returns
I'm tired of the old shit
Let the new shit begin

Erikoisraportti: Museoiden Yö 2013

Seuraava Reportaashi On Kyllin Verratonta Ajanvietettä Herrasväen Joutoaikoihin!

Oli tiedossa kuiva viikonloppu.

Pari viime viikonloppua meni siten, että en päässyt edes kaupungille saakka. Viime kerta oli kyllä neuroviisujen vika, ja ehkä sen että päätin itsepintaisesti katsoa sen loppuun: "Minähän en lähde ennen kun nämä loppuvat!". Ja kun lähdin näin kyydin viillettävän ohitse, ja totesin että pitäkää tunkkinne. Näillä hoodeilla se tulee joskus ajallaan, mutta 2-5 minuuttia etuajassa tai 20 minuuttia myöhässä eivät ole harvinaisuuksia. Yritä siinä sitten päätellä oletko etuajassa, taka-ajassa vai ajassa.

Kun olin päässyt kaupunkiin, rupesin miettimään että mikä mainio aloitus mainioihin kesän kuumiin öihin tämä olisi. Syynä siihen se leppoisa ja kerrassaan upea keli, ja tapahtuman henki jonka saatoin tuntea. Unohtamatta sitä näkyä josta pidän: ihmisiä ravintoloissa syömässä hyvässä hengessä. Etenkin kun he tekeävt sen ulkona terasseilla, tai siten että ravintoloiden ikkunat ovat auki kaduille (tuo jälkimmäinen on ylen tunnelmallista, ja kokeilinkin sellaisessa ravintolassa käymistä viime kesänä (oluella, totta kai).  Samoin tähän liittyi myöskin se viime vuosina aloittamani aktiviteetti: "Ole turistina omassa kaupungissasi". Viimeinen tippa oli, kun saksalainen, tässäkin blogissa esiintynyt henkilöhahmo Tina, tuntui tunteneen kaupungin ja sen paikat paremmin kuin minä joka en ole vain syntyperäinen suomalainen vaan myös syntyperäinen tamperelainen! Minulle tuli siellä patikoidessani oitis mieleen viime kesän viinikylä, ja se miten olin maistelemassa erästäkin paikallista viiniä, jota myös vertasin itse tekemääni vastaavaan. Sen jos jonkun aion ottaa uudestaan. Alkoholiakin ilman voi olla hauskoja tapahtumia - kyllä - mutta jotta sellainen eurooppalainen mukava fiilis saadaan aikaiseksi, pitäisi olla tälläisiä kaikin puolin vapaita ja mielenkiintoisia, yhteenkuuluvuutta lisääviä tapahtumia paljon enemmän. Kiitos.

Kun kävelin reppu selässä ja nauttien yllemme lopulta puhjenneesta kesästä, huomasin miten eräs nuorten porukka jossa oli 2 naispuolista ja 1 miespuolinen, sisälsi blondin joka alkoi kävellä hypermaskuliinisesti ja tehdä "töf töf" ääntä, vähän kuten siili, tarkoituksenaan imitoida minun maskuliinista tapaani liikkua. Katsoin häntä, ja hän katsoi minua. Huomasin hänen suunsa sanattomista liikkeistä, että hän haki sanoja. Kun ne tulivat, sieltä tuli yksinkertaisesti yksi sana: "Rock!" Johon hymähdin ja näytin "pystykoiramerkkiä".

Arvelin että tämähän alkoi hyvin, mielenkiintoisella tavalla. Liekö se ollut taas avoimena olleiden hiusten ja jälleen aloittamani saliharjoittelun tuoma yhteisvaikutelma, mutta naiset todellakin tuntuivat katsovan minua pitkään, tulipa jopa suoraan silmiin katsomisen lisäksi vielä hymyä siihen päälle. Unohtamatta tietysti sitä tavallista vaatteiden korjailua ja hiusten haromista.

Mutta nyt sitten kohteisiin. Arvelin (ihan oikein, kuten myöhemmin sain huomata) että luultavasti aikalailla sitä ja samaa tulevat tämänkin kertaiset kekkerit olemaan, joten menisin suosiolla paikkoihin jotka joko haluaisin nähdä uudestaan, tai joissa en viimeksi käynyt. Harhailtuani Finlaysonin seuduilla päätin mennä varmalle maamerkille, eli Vapriikin museokompleksille. Se osoittautuikin hedelmälliseksi tempuksi.

(Tiesin että tähän rysäykseen piti hankkia ranneke, mutta muistin että ilman sitäkin pääsi ainakin joihinkin kohteisiin, joten päätin jättää rannekkeesta huolehtimisen myöhempään ajankohtaan ja mennä mihin kerkiäisin. Ja koska me tiedämme että sen siirtäminen tulevaksi ajankohdaksi, minkä voisi jo nyt tehdä ei ole aina se fiksuin, mutta takuulla se jännitystä lisäävin vaihtoehto, niin sainkin huomata eräässä vaiheessa että ehkä minun olisi pitänyt se hankkia. Tai sitten vain ne kohteet joissa kävin oikeasti olivat maksuttomia. )

Luontomuseossa menin ”mikä eläin olisit?”-vaakaan, ensimmäisellä kerralla oli kettu, sitten aikuinen susi ja lopulta ahma! Olin tästä hyvin ylpeä. Lisäksi siellä oli myös täytetty susi ja korppi, ja ne olivat VALTAVIA! Etenkin korppi, joka oli isompi kuin sen vieressä ollut kanahaukka, yllätti minut täysin. Todella jylhiä eläimiä, pakko sanoa. Ottaakseni samalla kantaa, niin pitää sanoa että ymmärrän kyllä hyvin miksi susi herättää pelkoa, sillä minussa se herätti kunnioitusta - se ei todellakaan ole mikään vinttikoira! Mutta silti minä en pysty hyväksymään tätä modernia metsästämistä, missä ei ole enää mitään tekemistä sen kunnioittavan toiminnan kanssa mitä vaikkapa intiaanit tekivät ollessaan osana luontoa ja metsästäessään vain sen mikä oli heille tarpeen - asia mikä lienee ollut myös muille muinaisille hyvin selvä. Mitä nykyisin tehdään on että lähes sotilaallisella kalustolla hyökätään metsiin, ja teurastetaan järkyttävällä tulivoimalla, GPS-paikantimilla ja selvällä miesylivoimalla karhut talviunilleen, tai henkihievärissä oleva susilauma joka ei ole uhkannut ketään. Pakko mainita myös se viimeisin kuulemani temppu, joka oli se, että peuroja ruokitaan tuomalla ruokaa peltojen laitoihin, joihin ne sitten kesyynnyttyään ammutaan. Sellaista minä en hyväksy.

Välissä kävin museon kuva-arkistossa, ja luonnollisesti olin jälleen haltioissani siitä kaikesta historian siipien havinasta, ilmaisista postikorteista joissa oli aitoja arkistokuvia kuvina ja tietysti ilmaisesta, herkullisesti krokanttisuklaakonvehdeista. Se kaikki sai minut miettimään, ihan näin kaupunkimmekin mittakaavassa, että legendat ovat kuolleet, tai vasta syntymässä, mutta oikein hirveästi ketään aktiivista ei siltä osin löydä. Ei löydä koko maasta! Pian menemme siihen sosiologiseen mytologisoinnin vaiheeseen, jossa alamme rakentamaan menneistä sankareista saagoja.

Piipahdin myös pikaisesti sisällissotaa käsitelleellä alueella, mutta koska se taisi olla alue jossa piti olla lippu, en viipynyt kauaa. Mutta mielenkiintoinen huomio oli se, että punaisten sota-asun piti olla ihan samanlaisen, kuin mitä se oli myöhemmin natsisaksan SS-miehillä; mustat puvut ja punaiset käsivarsinauhat! Huomattavasti hienommat kuin ne vihreät jääkäriasut joita valkoiset käyttivät ulkomailla sotataitoja opiskelleilla sotilaillaan (tietysti eivät kaikki). Muuten mikä oli mielenkiintoinen pointti siitä, että kuka sen kaiken aloitti, niin valkoiset olivat ne, jotka pohjanmaalla aloittivat aggressiot, sen jälkeen kun punaiset olivat julistaneet vallankumouksen alkaneeksi - merkkinä siitä oli Helsingin työväentalon tornissa palanut punainen lyhty ja valloitettu Helsinki aina poliisiasemia myöten. Sitten taas lahtauskisassa saatiin aimo askel eteenpäin kun Suinulan verilöylyssä venäläiset ja turkulaiset punaiset päättivät ryhtyä ammuskelemaan ajankulukseen valkoisia suojeluskuntalaisia vankeja (aikana jolloin suojeluskuntien piti olla maanalla muutenkin). Mutta yllättävää oli se, että valkoisten joukot eivät olleet mikään itsestäänselvyys, vaan he ensiksi yrittivät palkka-armeijaa, mutta koska kansaa ei se järin houkutellut, syntyi asevelvollisuus ja heidän oli pakko. Eli ihan kansan vapautusarmeijasta ei ollut kyse, etenkin kun luultavasti sotaan vedoten olisi tullut kuula kalloon tai kuritushuonetta, jos et suostunut mukaan. Se taas että mitä lopulta olisi käynyt jos punaiset olisivat voittaneet? Pahin olisi ollut liitos takaisin tarunhohtoiseen äitiin, Neuvostoliittoon, ja luultavasti olisimme tänään jonkinlainen itäblokin maata vastaava maa silloin. Muussa tapauksessa oltaisi jääty itsenäisiksi, mutta pistetty kapitalisti aisoihin.Paha sanoa, ja sen pohtiminen ei ole laisinkaan tämän bloggauksen asia. Se, että kansan suurin yhteiskuntaluokka eli työvoima nousi taistelemaan eduistaan kuitenkin on jotain mikä on aiheellista vielä tänäkin päivänä.

Reissun kruunasi Väinö Linnan aukiolla videotykillä näytetty tavattoman nostalginen dokumentti suoraan 50-luvulta ("Kotimme Tampere" 1956). Se oli tahattoman hauska, vaikka sisälsikin tahatonta huumoria mitä esim. erääseenkin vanhan pojan kuvaukseen, jonka mielestä hänen ei pitäisi maksaa veroja, sillä ei käytä kirjastoa. Hahmo oli karrikoitu, mutta omasi ihan samanlaisen ajatusmaailman kuin melkein kuka tahansa kokoomusta äänestävä wanna be-porvari. Dokumentissa varsin osuvasti näpäytettiin tätä tuon ajan dokumentaarioille ominaista haisulimaista vastarannankiiskeä ja "kyseenalaista esimerkkiä" jonka teesit ja teot on tuomittu kumottaviksi. Kuinkako tuo postimerkkienkeräilyä ja pyöräilyä harrastanut "vanhapoika" sitten sai sättimistä? Siten, että hän vastusti veroja joilla kaupunkia ja sen palveluita ylläpidettiin, mutta siitä huolimatta polki muina miehinä pyörää asfaltilla joka on kaupungin ja meidän yhteistä omaisuutta, puhumattkaan sitten yöllä valaisevista katuvaloista, vedestä jonka hän saa kraanastaan, ja kermasta jonka hän lurauttaa kiehauttamiinsa (jep, mies keitti kahvia pannulla) kahviin, mutta jonka laatu oli tarkastettu kaupungin omassa fiinissä ja mitä nykyaikaisemmassa laboratoriossa! Muuten dokumentissa esiteltiin yhäti väkevämpänä nousevan kaupungin palveluita aina kansakouluista päivähoitoloihin. Sitä katsoessa yleisö nauroi, hykerteli, kommentoi ja voi hyvin keskenään. Kyllä tuohon aikaan vaan osattiin. Koko reissu oli muutenkin melkoinen nostalgiahurmos minulle.

Yritin vielä ennättää Näsilinnaan. Siellä piti olla kummitustarinointia, ja ilmeisesti tilat katettuna yleisölle. Olin oikeassa, ja ennätinkin sinne, mutta, sitten kun paikka oli enää 15 minuuttia auki, en enää tohtinut ruveta siinä vaiheessa maksamaan itselleni ranneketta sisälle. Se siitä sitten. Mutta jotain muuta sain siltä osin kyllä irti, ja ne olivat uskomattoman upeat maisemat. Nimittäin kun ajelin Prellulla kohti tätä viimeistä etappia, täynnä kevyen euforisia tunnelmia, huomasin siinä näsinsiltaa ylittäessäni aivan uskomattoman kauniin horisontin näsijärven yllä. Sitä ei voi kunnolla sanoin kuvailla, mutta kuvia ottelin.

PRO TIP: Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Erikoisraportti: "Pysäköi Vaivattomasti Tampereella"

Nyt tämän kertaisessa erikoisraportissani aion kertoa siitä kun tulin kokeilleeksi P-Hämppiä.

Ja voi veljet mikä kokemus!

Ensimmäisenä kun laskeuduin Prellulla tuohon luolaan, jouduin miettimään että mikä tämä dantelainen luola oikein lopulta on, ja kohtaanko heidän sielut jotka ovat kulkeutuneet rajan taakse. Kohtasin jotain pahempaa, sillä heti kun olin päässyt halliin, on ensimmäisenä näkynä avara halli, ja loputon määrä kielletyn ajosuunnan ja kääntymisen merkkejä. Näin etuoikealla yhden sinivalkoisen ohjemerkin - sinne! Ajoin pirssin mukavasti lähelle hissejä, ja ajattelin ettei se nyt näin paha rasti ollutkaan.

Mutta sitten kun pääsin hissihuoneeseen, näin mystisiä kylttejä joissa kehotettiin muistamaan pin-koodi, ja niistä seuraavan olivat hissit joita ei saanut auki. Perässäni käveli sinne mies, joka ihmetteli samaa, ja vielä sanoi että tämä on ensimmäinen kerta kun tänne tulee, ja myös viimeinen. Mies oli heti ensitöikseen ajanut kiellettyyn ajosuuntaan, ja selvinnyt hissihuoneeseen kuin ihmeen kaupalla. Katselimme, kuin yksinkertaiset maalaisherrasmiehet, ympärillemme ja mietimme että millä tarkalleen ottaen meidän pitäisi päästä täältä ihmisten ilmoille. Sitten minä keksin, sillä vaikka hisseissä ei ollut nappeja missään, niin niiden lähistöllä oli metallisia tolppia joissa oli "selvästi" joku napinkaltainen (täysin tolpan värinen). Painoin nappia, ja pian robottikäsivarrella varustettu sirkkelinterä tuli, ja sahasi vieressäni seisoneen miehen pään irti. Pään kieriessä takaisin parkkihalliin kaiuttimista kuului: "Do you want play a game?". Ok, ei se ihan noin mennyt, mutta hissin ovi saatiin kyllä auki siten. Kun menimme hissillä kohti ulkomaailmaa, mies naurahti kun sanoin että "sitten ne vielä ihmettelevät miksei tuolla kukaan käy". Tämän jälkeen tiemme erosivat, mies toivotti hyvät pääsiäiset (moni teki niin tuona päivänä) ja minä toivotin takaisin.

Myös tuonne kompleksiin takaisinpääseminen oli oma hommansa. Siihen vielä se kylmä rinki perseen ympärillä-kokemus, kun olet juuri lunastanut lippusi, ja sinulla on rajoitettu aika poistua hallista ja rupeat muistelemaan että mihin autosi jätit, mutta et ole varma edes oletko oikeassa kerroksessa. Tällöin auttaa "paikallista autosi"-toiminto, joka löytyy maksuautomaatin ohesta. Kokeilin sitä, laite ei toiminut. Mutta Luojan kiitos olin oikeassa kerroksessa. Muuten olisitte kuulleet minusta vuosien päästä, kun maan päälle olisi noussut maanalainen vallankumousarmeija,  joka koostui ihmisistä joista viimeinen havainto oli se miten he olivat menneet P-Hämpin luolaan. Tai sitten olisin vain väijynyt jollain parvella, ja hypännyt jonkun ulosajavan auton katolle, ja auton ajatessa ulos olisin huutanut "freedom!", roikkuen katolla, samalla kun paniikkiin joutunut kuski olisi yrittänyt karistaa minua. Olisin pahentanut tilannetta, koska olisin huutanut: "haluan vain halata!". Sellainen olisi ollut täysin sopimatonta tuollaisessa tilanteessa.

Kävin tuolla reissulla myös kahvilla. Tällä kertaa eräässä toisessa vakipaikassani, siinä joka on pieni ja sympaattinen, mutta jumissa remontin sisällä. Myyjätär oli mielissään kun sanoin huojentuneena että olin selvinnyt esteradasta, ja nyt olen täällä. Todellakin, tuohon paikkaan ei kyllä eksy jos ei sinne osaa. Puhuimme minunkin evakosta, ja näistä remonttien kärsivänä osapuolena olemisesta, ja yhteinen sävel sattuneesta syystä löytyi helposti. Näinhän se on, kun isot tekevät remonttia, me tiitiäiset vikisemme, menemme evakkoon tai jäämme vakiasiakkaidemme armoille. Tässäkin tapauksessa viereinen jättitavaratalo on se joka käsittääkseni tekee remonttia, ja ikään kuin oheistuotteena viereiset pienet liikkeet on motitettuna.

Torture Killer - Torttua Tukkaihmisille - Erikoisraportti!

Viimeisessä osassa evakkokertomuksiani lupasin erikoisraporttia, vielä silloin tuntemattomasta aiheesta.

Kuten otsakkeesta voit lukea, niin aihe on nyt selviö.

Kyse on siis tällä kertaa Torture Killerin Tampereen keikasta.

En muista koska olisin viimeksi ollut yhtä kovalla keikalla.

Nyt, pari ensimmäistä bändiä toki menetteli, toinen oli uus-thrashia jossa oli omat kovat kohtansa, ja toinen (paikkaava bändi) oli rehellistä grindcorea. Mutta Torture Killer, aka. Torttu, oli turmeltumatonta death metallia. On hyvin vaikea kuvata tuota kokemusta, jonka tuntee vain olemalla paikan päällä. Mutta jos huomaat olevasi luukku auki ja täydessa auvossasi siitä minkälaista myllytystä edessäsi tapahtuu, tiedät olevasi täysin oikeassa paikassa. Bändin asenne lupasi hyvää, kun luin haastattelun Tamperelaisesta. Siinä he sanoivat olevansa undergroundia, ja olevansa tyytyväisiä siihen. He eivät maksa että pääsevät kiertueelle, mutta menevät minne pyydetään. He lupasivat tarjota elämyksen, ja joka ei tälläistä elämystä kaipaa, menkööt muualle. Ja sen elämyksen he todellakin tarjosivat! Minun oli pakko kommentoida asiaa vieressäni seisoneelle punapäälle, jonka tissit olivat ikään kuin hyllyllä, että on kyllä uskomaton keikka, ja sitä mieltä oli hänkin. Nainen kuunteli erilaista metallimusiikkia, mutta tämä sai hänetkin innostumaan. Siinä me sitten fiilistelimme, samalla porukka joka oli kuin sähköshokilla herätetty eloon POKOILI lavan edessä! Silloin tunsin matkustavani ajassa taaksepäin, mahdollisesti johonkin floridalaiseen metalliklubiin, jossa esiintyy bändi, joka soittaa musiikkia joka on uusi mm.hardcorepunkista kehittynyt metallisuuntaus, jota kansa kutsuu nimityksellä death metal. Taisin saada tuosta mielikuvituksellisesta nostalgiamatkasta kylmänväreitä. Annan nyt vakavan varoituksen: jos menet keikalle jossa tämä bändi on lämppärinä, niin varaudu siihen että lämppäri pesee pääesiintyjän. Valitettavasti näin voi käydä. Ja miten monta kertaa on käynyt - en tiedä. Punapää ihmetteli että kuinka vokalisti pääsee noin matalalle, ja niin tein minäkin, totta puhuen luulin että se käytti jotain efektiä. Ei se kai käyttänyt, mutta kyllä kuulosti niin tun brutaalilta! Paikka jossa seurasimme keikkaa oli todella hyvä, sellainen koroke joka oli täysin lavan edestä ja suunnilleen bändin tasolla. Vaikka olikin pieni kiusaus käydä pokoilemassa, en sitten tohtinut lähteä. (Joku voi kysyä, että miten sille punapäälle kävi, niin vastaus on että sen kävi keikan loputtua hakemassa pois vihaisen näköinen tukkaihminen). Kaiken kaikkiaan, en ihmettele yhtään miksi alan legenda, Chris Barnes tuli jenkeistä tänne pieneen ja kylmään Suomeen vain jotta pääsi levyttämään tämän bändin kanssa, joka alunperin aloitti cover-bändinä.

Ja nyt jos luen jostain vastakkaisen keikka-arvostelun, niin haastan sen kirjoittajan paljasnyrkkitappeluun - sellaiseen, joka käydään ilman paitaa, ja mukana on molemmilla sekundantit. He myös pitävät sen aikaa siliterilakkia ja monokkelia tallessa

Keikan jälkeen kävelin auvoisasti, vai meninkö kyydillä, en nyt muista, jatkoklubille eli Raideriin. Siellä ei ollut liikaa porukkaa ainakaan, eikä se baari koskaan lakkaa yllättämästä pienellä koollaan. Jotenkin nostalgista tunnelmaa lisäsi se, että siellä tutustuin erääseen porukkaan jossa oli ehta punkkari. Niin paljon niittiä että ei loppunut kesken. He ihastelivat tyyliäni, mutta kun puhumme miehestä jolla on näin komeat pulisongit, hiukset auki, serial killer-huppari ja Deathtimen paita päällä, me puhumme jostain eleganssista, johon pätee se joskus saamani kohteliaisuus: "Sussa on sellaista karua tyyliä." En muista kenelle tulin antaneeksi Deathtimen kortin, mutta myös sitä ja koko ideaa kehuttiin. Onko kevät tulossa, kun nyt näin jokainen on muikea? Jotain menin höpöttämään sellaiselle 50's Bettie Paige-lookin omanneelle kissamaisen kauniille naiselle, jolla oli suuri tatuointi kädessä. Seuraavan kerran kun hän näki minut, hän hymyili minua ja moikkasi. Mihin minä sen hukkasin? No, se taisi hukkua siinä samassa kun satuin huomaamaan miten eräässä pöydässä kaksi naista suuteli siinä määrin hurjasti, että jos nyt jokainen on nähnyt tytöt pusuttelemassa baarissa, niin nämä oli sen näköisiä että ne on menossa asiaan. Seuraavaksi allekirjoittanut olikin jo samassa pöydässä. Ja hetken kuluttua siinä oli myös hänen uusi niittipunkkarikaverinsa. Siinä he olivat, nuo uudet kaverukset, kuin koulutetut hylkeet, aavistuksen etukenossa ja tarkkaavaisina. Sitten kun nämä naiset olivat saaneet "kitarisat tarkastettua" toisiltaan, toinen - se joka istui minua vastapäätä - otti verrattaen leveän istuma-asennon (jalat täysin auki, hame noussut vyötärölle, mustat sukkahousut) ja katseli likaisen, jopa vähän haastavankin näköisenä. Nimitin hänet tuhmeliiniksi. Aloin höpöttämään myös hänelle, mutta heidän porukastaan eräs osoitti naisen nimettömässä olevaan kahteen sormukseen, jolloin päätin "oho"-hetken innostamana jakaa huomiotani myös hieman muualle. Samalla niittipunkkarin kanssa nahisteli sinihiuksinen punkkarimuija, joka yritti saada heitä lähtemään. Samoin minulle tuli eräs nainen puhumaan, sillä olin nähnyt hänet keikalla ja vaihtanut siellä pari sanaa ja tehnyt saman myös Raiderissa. Nainen antoi minulle nimensä, jota en nyt muista, mutta jonka avulla voin liittää hänet facebook-kaveriksi - häntä puolestaan hätisti miespuolinen tukkaihminen joka hoputti että heidän pitäisi lähteä nyt. Pihalla tuli jonkinlainen takauma keikalla näkemästäni pokoilusta, kun porukkamme oli jakautunut kahteen osaan, oli niittipunkkari ilmeisesti siinä porukassa jossa naiset käskivät häntä lähtemään, mutta hän kapinallisena sanoi: "Fuck you! I'm not going!" Huuto yltyi. Minä puolestani olin tuhmeliinin ja hänen blondin kaverinsa kanssa, ja taisi siinä vielä olla yksi mieskin heidän porukastaan. Sitten kyyti soitti, ja minua vietiin. Vaikka minä juuri jo aloin ystävystyä blondiinin kanssa.

Lopetusbiisiksi eräs ensimmäisiä bändiltä kuulemiani kappaleita, joka edelleenkin kuuluu suosikkeihini.

Se, joka saa kylmänväreitä tai muita säväreitä kappaleen keskivaiheilla tulevasta aseen latauksesta, ja siitä lähtevästä myllytyksestä, on minun puolueeni jäsen. Kiitos.

The Black Keys alá Flow Festival

Tätä kirjoittaessani päässäni soi The Black Keysin Next Girl ja Just Couldn't Tie Me Down, joten pistin soimaan heidän kumitehtaassa tehdyn albuminsa, kun aloin kirjoittamaan tätä toista erikoisraporttia, jonka aiheena on vierailuni Flow-festareilla.

Flow Festival on musiikki- ja kaupunkikulttuurifestivaali, joka järjestetään vuosittain elokuussa Helsingin Suvilahdessa. Vuonna 2012 Flow valtaa Suvilahden 8.–12. elokuuta. Flow’n esiintyjäkaarti on valikoima kiinnostavimpia kotimaisia ja ulkomaisia esiintyjiä indie-rockista soulin, jazzin ja maailmanmusiikin kautta tuoreimpiin klubisoundeihin.

Näin sanoo tapahtuman kotisivut. 

Mikä oli lähtökohtanani, oli se, että tiesin käytännössä vain yhden bändin ja se on The Black Keys, muiden kohdalla puolestaan kyse oli täysin tai lähes tuntemattomista nimistä. Asetelma oli miellyttävän mystinen, ellei jopa kohtalokas; The Black Keys on ainoa moderni bändi jota seuraan, ja jonka levyn hankin (no, sain joululahjaksi El Caminon), ja se onkin ollut mukana aika paljon kaikessa, kuten Deathtimen uudessa albumissa (huippusuositun singlen ja albumiraidan, Prayer of Deathin, loppuhuipennusosioratkaisu omaa erittäin voimakkaan vaikutelman ko, bändiltä, vaikkakin itse riffi on saatu unesta). Ja myös Flow-kokemuksesta on tullut tässä blogissa kirjoitettua, sillä se on käytännöllisesti katsoen hieman kuten wu wei-tila. Eräänlainen euforisen stressin huippupiikki jossa kaikki onnistuu ja tulee valmiiksi. Tila joka on kiehtonut taitelijaa kuten minua, ymmärrettävistä syistä (ja jos olen siinä tilassa sosiaalisissa asetelmissa, olen huomannut että se inspiroi heitä jotka ovat ympärilläni!). Ja tietenkin pohjalla oli se, että nyt olen ottanut aina asiakseni kesäisin vierailla ainakin yhdessä tapahtumassa, johon siirtymiseen kuuluu ihanalla Prelulla suoritettu roadtrippailu. Joten, on sanomattakin selvää, että tuo asetelma oli erityisen katsomisen arvoinen.

Pienenä en koskaan uskonut mitä minulle sanottiin, kunnes sitten menin ja kokeilin ja sain elämäni opetuksen. Vanhempana en sentään niin jääräpäinen ole, mutta edelleenkin tykkään ottaa asioista opikseni lähes vakaumuksellisesti. Tällä kertaa kuitenkaan niin ei ole käynyt, sillä aiempien vuosien kokemuksista huolimatta,  sähläys tämän reissun ympärillä oli sellaista että korkeasti organisoitua henkilöä sellainen ahdistaisi - enemmän kuin minua, joka sai maistaa kyllä ahdistusta, kun huomasi muutamia yllättäviä käänteitä. Ja osasyynä oli se, että halusin että tämä on pitkälti improvisoitu, sillat poltetaan takana, ettei perääntyminen ole enää mahdollista-reissu, jossa nimenomaan flowlla on suuri merkitys. No, sitä saa mitä tilaa.

Minulla ei ollut vielä hotellia, eikä muutenkaan hajua yöpaikasta kun marssin ostamaan itselleni lipun. Ja jotta efekti olisi ollut väkevöitetty, oli kyseessä ns. antitrokari-lippu. Se meinaa sitä että lippuun tulee oma nimi, ja vielä portilla näytetään henkkarit ettei vain väärä henkilö pujahda sisään. Totalitarista? Kyllä. Tehokasta ja nerokas innovaatio? Kyllä. JA mitä se meinasi kohdallani, oli se etten voisi peruuttaa enää vaikka en löytäisikään paikkaa. No, miehen pitää aina aika ajoin haastaa itsensä.

Paikkaahan sitten etsittiin. Ehkä virhe oli siinä, etten todellakaan varannut vääränä viikonloppuna itselleni paikkaa oikealle viikonlopulle, vaan mietin että "ehtiäähän sitä sitten ensiviikolla". Ehtikö? Ei. Tietysti hotelli joka maksoi vajaa 700€/yö olisi ollut vapaa, mutta mahdolliset kaviaariaamiaiset eivät olisi sopineet minulle, sillä tuon reissun henki oli huomattavasti boheemimpi. Siispä katselin kaikkia aina hotelleista hostelleihin. Erikoisin oli paikkaa lähellä ollut hostelli jossa yö oli 30€, siihen kuului niin jääkaappit kuin pieni keittoliesi. Paikan kotisivut näyttivät vähän samoilta kun joskus opiskeluaikana kyhäsimme niitä. No, tärkeintä on niiden käyttökelpoisuus, ja olisihan kieltämättä tuhansien eurojen sivut tuollaisesta matalamman profiilin hostellista surkuhupaisat. JA sanottakoon, että tuo paikka oli myyty loppuun, joten ei sekään ihan turha mesta ollut. Parissa paikassa sen lisäksi oli mahdollista koittaa kepillä jäätä (eli ei ollut suoraa ilmoitusta siitä että hotelli oli täynnä), mutta myös niistä tuli pahoitteleva sähköposti takaisin. Sain flashbackin vuodelta 2008/2009, kun J:n kanssa meidän piti mennä Rock Cock:iin, ja emme menneetkään kun emme saaneet hotellia, hyvä niin, nyt osaan näiden reissujen perusteella sanoa että sillä valmistautumisella meillä olisi ollut muutenkin aika pienet mahdollisuudet ylipäänsä mihinkään. Ai niin, meinasi vallan unohtua, oli yksi vapaa paikka ja se oli eräässä hostellissa olevassa nukkumasalissa. Eli siellä oltaisi nukuttu kuin armeijan tuvassa ikään - suoralta kädeltä kiitos ei. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäikin se perinteinen, urbaanin retkeilyn telttailu metallista tehdyssä teltassa nimeltä Honda Prelude. Kuppipenkissä nukkuessa ehkä ei ole vesisängyn lilluvaa mukavuutta, mutta siinä on turvaisa miehen olla, kuin kehdossa joka ei keinu.

Mutta sitten itse reissuun

Osasin ottaa rennosti, todeten että en ihan tarkalleen tiedä paikkaa, mutta tiedän että pääsen sinne. Aikaisemmin minulla oli hieman vastaava hössötys päällä kuin joulua olisin valmistellut, mutta nyt tiesin mitä tehdä. Joten tein sen. Pakkailin vain kevyesti, yhdelle päivälle, vaihtovaatetta. Mukaan tuli lopulta vain vaihtopaita ja vaihtosukat. Sen lisäksi pakkasin mukaan myös musiikkia, se on eräs tärkeimpiä elementtejä matkasta. Myös juomaa otin mukaan, energiajuomasta viiniin, viinistä vissyyn ja vissystä taskumattiin jossa on jotain tuntematonta kirkasta viinaa. Eräs matkan (takaisintuloa ajatellen) paras asia olikin se ettei tullut hirveämmin läträttyä häpän kanssa. Pohjiksi join pullon valkoviiniä jonka olin tehnyt itse, ja otin kunnon moukun matista - siinä ne! Mitä nyt sisällä join superhinnoilteltua olutta (euron pantin sisältäen tölkki oli 7€, punaviini muovimukissa 6€) ja parit punkut. Samalla huomasin, että eräs syy miksi minulla iskee tumma vitutus laskuhumalassa, on siinä etten ole syönyt. Kun veren sokerit ja alkoholit ovat matalalla, niin on mielikin -olkoon tämä teille opetuksena senkin seksikäät pienet perunat. - Mitä ruuan hintaan tulee, niin ranskalaiselta ruokakojulta ostamani naudanlihalasagne maksoi toisiksi halvimpana/kalliimpana 11€. Annos oli ihan hyvän kokoinen, ja sisälsi salaattia ja leipää, mutta olihan se nyt jumaliste silti jotain aika suolaista (muulta kuin maultaan siis).

Menomatka tuntuu aina pidemmältä. Kuuntelin erinomaista kesäkokoelmaani, joka alkoi Locust Toyboxin Are You Readylla, jatkui osuvasti Muddy Watersin I'm Readylla, josta mentiin Audioslaven I'm the Highwayhyn, josta kohottiin Type O Negativen Deep Purple-coveriin nimeltä Highway Star. Voidaan sanoa että matka lähti hyvin käyntiin. Mutta koska minulla oli bensaa hyvin vähän, minun piti käydä hieman kalliimmalla, mutta läheisellä huoltoasemalla tankilla ennen kun saatoin mennä varsinaisesti tankkaamaan. Joten siinäkös pörrättiin, etenkin kun hinnat olivat mitä olivat. Mutta kun tankkaus oli hoidettu, Prellun nokka lähti nielemään tietä kohti pääkaupunkiamme.

Matkalla musiikin lisäksi kuuntelin erään, etenkin takaisintulomatkan kannalta olennaisen elementin. Ja se on levylle polttamani nettiradiolähetys eräältä jo lopettaneelta kanadalaiselta underground-nettiradiolta. Erinomaista tunnelmaa ja viihdykettä. Takaisintulomatkalla vielä enemmän, jolloin voit huomata räjähteleväsi nauruun kesken matkan - se on juuri mitä tarvitset krapulassa voin sanoa. Mutta matkalla oli myös omat jipponsa, ja ne liittyivät puhelimeni navigaattoriin. Nimittäin kun mennään kohti helslinkiä, on se aika helppoa, käytännössä kaasupedaalin painelua rytmikäästi ja improvisoiden yhden noin 160 km pituisen suoran verran.Ongelmat alkavatkin sitten perillä. Etenkin kun melko kriittisessä kohdassa huomaat että nyt meni navigaattori sekaisin; huomaat että sen mukaan ajat alueella jolla ei ole tietä lainkaan. Ja kun pistät reittihaun, siitä tulee tehtävä jota ei voidakaan suorittaa. Silloin ajetaan sivukadulle, ja pistetään autoparkkiin. Otetaan hatsit sähkötupakasta, ja manataan, kunnes on saatu tarmoa yrittää uudelleen. Juuri näin kävi siis minulle.

Olin kuitenkin ajanut hyvään paikkaan. Ensiksi sain navista (miellyttävä ääninen brittileidi) irti sijainnin missä olen itse, ja missä määränpää. Ajettuani hetken sen mukaan ja huomattuani ettei siitä oikein tule mitään, päätin mennä vielä kerran parkkiin ja ottaa uuden kartanluvun. Tällä kertaa onnistuen, ja matkaan kirmaten. Muistan edelleenkin miten jo hengessäni näin kuinka avaan kylmälaukussa olleen valkkarin, ja hulautan sen kunnolla alas ja huuhtelen pois stressin. Muistan kuinka hihkuin ajaessani kohti löytynyttä määränpäätä, hihkuin, sillä tunsin voittaneenin helsingin pahamaineisen liikenteen. Muistan kun mietin että miten aion tehdä ensin tiedustelukierroksen autolla, siitä miten lähelle sen saa parkkiin - sillä ohjeessa sanottiin ettei niin kannata tehdä, sillä parkit on viety, joten on loogista että tietenkin teen mitä teen.


Entä itse keikka? Ja ylipäänsä tapahtuma

Olo oli sanomattakin helpottunut, ellei jopa maaliinpääseen juhlallinen kun olin ladannut Prellussa sähkösavukkeeni, ja lähtenyt kohti messua.

Oli kylmä, mutta hyvin seesteinen ilta, ja mietin itsekseni että kuinka Helsinki on vähän kuin Suomen Ankkalinna, ja pitää sanoa että vaikka  inhoankin tätä kehäkolmosen sisäpuolista elitismiä minkä vastine paradoksaalisesti esiintyy vain maalaiskyläsissä, niin siitäkin huolimatta pitää sanoa että kernaasti asuisin juurikin Helsingissä - jos en olisi dåmberelainen to the bone.

Sisälleni tuli turvallinen olo kun olin varma siitä että tapahtuma oli edessäni. Jättimäisen liput ja kyltit eivät jättäneet epäilykselle minkäänlaista varaa.

Siispä päätin nappailla taskussani istuvasta kotivalkoviinistä (Helaviini nimellä myöskin tunnettu, omenapohjainen valkkari, ensimmäinen laatuaan), ja vähän katsella paikkoja.

"Myöhemmin rantakadulla nämä kaksi kohtaavat toisensa/ He katsovat hetken laivoja/Sitten eroavat omille teilleen taas " lauloi Karjalaisen J. Laulun näin sunnuntaina naamakirjan seinällä, ja kuunneltuani sen tuli mieleen se sattumus kun kävelin vastapäätä rantaa olevaa tietä, ja matkaani kääntyi eräs porukka, josta sellainen sutjakka brunetti melko kirjaimellisesti käveli kainalooni - ja pysyikin siinä hyvän aikaa (kenellä punaverisellä naisella olisi muka kiire pois siitä tilanteesta?).
Sanoin hymyillen "oho!" jolloin typy nosti katseensa, ja sanoi myös samaan sävyyn "oho". Sitten kun hän jättäytyi, takaa kuului vihainen miehen ääni joka myös sanoi; "oho!" ja hetken kuluttua brunetin ääni "luulin että se oli (poikakaverinsa yms. nimi, sen joka sanoi "oho")" Mutta minä join viiniä, ja jossain laulettiin: "Oi mikä ihana ilta/ voi tapahtua mitä vaan "

Ottelin kuvia, joten sinäkin saatat jakaa jotain kokemastani.

Naureskelin mielessäni sitä jättimäistä kasaa joka oli vastarannalla, sitä kuinka pääkaupunkiseutulaisen matkailuyrityksen opas esittelee sen sanoin: "Tässä on Helsingin ylpeys: kasa kuivattua paskaa".

Tykkäsin todella siitä rennosta alkuillan meiningistä, eikä edes haitannut että tuuli oli välillä kylmä.

Mitä lintuja nuo ovat? Helsinkiläisiä rämekuukkeleita?!

Sisällä puolestani huokasin jo sitä tosiasiaa, että miten se kaikki antoi minulle mukavan vapaan Tampereen klubi- ja viihdeskenestä. Oikeasti, koko kesä oli ollut melkoisen railakasta aikaa
ja erittäin usein vielä jonkinlaista konfliktia päästiin hoitamaan, puhumattakaan siitä että jokainen paikka alkoi tuntua jo niin kovin tutulta ja loppuunkäydyltä,  joten ilmatilan vaihdos epäilemättäkin oli ok.

Erona aiempien vuosien festareihin, joista toinen oli vain nimeksi kaupunkifestari (Ruisrock, joka siis oli Ruissalossa), on sanottava että kyllähän siinä on selvä ero kun olet kaupunkifestareilla.

Eräs sana on siisteys. Se ja tietysti heti ulkona käsillä olevat palvelut ovat jotain mitä ei juurikaan syrjäisimmillä festareilla ole ollut (esim. Nummirock, se notta on pohojalaasella pellolla!)

Sitten taiteellinen teema ja hyvin persoonalliset ihmiset (joista osa on sellaisia vain sellaisena olemisen vuoksi - hipsterit) toimivat minun kohdallani hyvin.

Hinnat tietysti istuivat hyvin pääkaupunkiseutulaiseen hegemoniaan: olut 7€ (sis. pantin) ja punaviini 6€. Ja ruoka sellainen +10€ (söin yöpalaksi maittavan nautalasagnen salaatilla, olihan se nyt hyvää)
Niistä nyt ei tuon enempää voi sanoa.

Ainoa bändi jota siis tulin katsomaan oli The Black Keys, muut olivat pelkkää plussaa. Mikä sekin oli piristävä asia, sillä yleensä kun olen mennyt keikalle tai festareille, on  ratkaisevana tekijänä ollut pääesiintyjä, ja plussia edustaneet ne sivusoutajat. Tällä kertaa jätin kaiken yllätyksen varaan.

Se toimi, sillä siellä oli monia yllättäviäkin esiintyjiä jotka eivät ehkä edustaneet minun perinteistä tyyliäni musiikin suhteen, mutta joita huomasin kuuntelevani ihan mielelläni.

Jälleen miellyttävää vaihtelua.

Hortoilin siis pitkin poikin aluetta, vetelin höyryjä sähkösavukkeesta ja nautin hyvin arvokasta juomaa.

Odottelin ja otin vastaan hyvin stoalaisen tyynesti kaikkea.

Kunnes sitten lauteille nousi itse The Black Keys.

Ajoitus oli täydellinen, sillä oli jo pimeää ja kaikki mahdolliset esoteriset valorakennelmat hehkuivat ympärillämme, ja yleisö hyllyi tiiviinä massana kuin jonkinlainen kiuasmainen hyytelö. Sähkötupakka!

Lopulta keikka alkoi. Type O Negativelta tuttu lava-asettelu, jossa rumpali oli yleisöstä nähden vasemmassa sivussa, ja hänen vieressään oli basisti jonka bassossa oli myös extrakaula, jolla soitettiin apukitarat - erinomainen idea. Toinen lavan puoli taas puolestaan oli kitarisoivan solistin reviiriä. Ja mikä parasta, jättimäiset kuvaruudut näyttivät keikan mitä parhaimmalla tavalla, yksityiskohtaisestikin jopa.

Keikalla saatoin kuulla, miten miellyttävästi kitarasoundi muistutti Deathtimen vastaavaa (Obliteration & Covered In Blood -era), raskas ja rutiseva, jotenkin hyvin retromainen.

Näin yksinkertaisilla aineksilla oli luotu eräs parhaimpia moderneita ja myös valtayleisöön uppoavia bändejä.

Livenä kuuleminen on aina se tilanne, kun bändin on katsastettu "kokonaan", se siinä on.

Mitä olen käynyt melko monilla metallikeikoilla, oli keikka siinä mielessä melko rento ja rauhallinen, mutta silti revittelevä - ero on koettava itse.

Takanani oli pariskunta, paikallisia, ja annoin miehelle sähkötupakista kuin intiaanipäällikkö. Mies kysyi että onko ihan nikotiiniakin mukana, ja sanoin että on.

Pian sen jälkeen hän yskäisi, katsoen minua vähän apua anovasti. Ilmoille tuli kahvinaromista höyryä, samalla kun The Black Keys tuuttasi musiikkiaan tulemaan.

Keikka oli erinomainen kaiken kaikkiaan. Yllätyin että mukaan oli päässyt muutama biisi josta en ollut tietoinen, mikä johtuu siitä että pari albumia on tullut kuunneltua huolimattomasti ja online.

Erityisesti minua kiinnosti miten vuoden 2011 paras biisi Little Black Submarines kääntyi liveksi, ja kääntyihän se. Jumaliste!


Hotelli Prelude - Urbaanin Prelluyöpymisen Trilogian Päätösjakso

Todellakin, paikka missä nukuin oli kuin olikin loppujen lopuksi Prellu. Edellisellä viikolla yöpymispaikan etsiminen oli melko turhaa, mutta tulipahan koettua. Kuten sanottua. Mutta mitä itse nukkumiskokemukseen tulee, niin siitä mainittakoon se, että peltitelttailussa, saavutin aivan uuden ja urbaanin kokemuksen. Nukuin tarkalleen ottaen osoitteessa Sörnäistenkatu 1. Ensiksi paikka näytti aika hyvältä, ilmainen pysäköinti, ja hiljainen sivukatu. Mutta sitten kun palasin autolle käydäkseni levolle, huomasin että tässähän voi käydä niin että ihmisiä menee ohitse, mikä taas toi ihan uuden turvattomuudentunteen miehen munaskuihin. Näinkin unta miten autoni ympärille oli kokoontunut jotain kännisiä hunsvotteja, ja kun avasin silmäni niin ketään ei ollutkaan auton ympärillä. Luojan kiitos ei. Muita seikkoja tuossa urbaanissa autossanukkumisessa taas oli säät; ensiksi heräsin siihen miten kylmä ilma oli, ja jotensakkin sain pidettyä sen poissa kietoutumalla hyvin tiiviisti takkiini. Sitten mieleeni tulikin se vanha tarina jossa aurinko ja tuuli tappelivat siitä kumpi saa mieheltä takin pois, tuuli puhalsi ja mies veti takkia tiukempaan kiinni, mutta kun aurinko paistoi mies otti takin vapaaehtoisesti pois. Minun tapauksessani aurinko porotti suoraan naamaani, ja kyllä takkikin tuli otettua höllemmälle, jopa siinä määrin että vedin sitä naamalleni mutta ei siitä mitään tullut. Lopulta kun tuo muistorikas kokemus oli ohitse, huomasin sen että vaikka hotelli Preluden yöpyminen ei ollut viiden tähden luokkaa, niin olinpahan suht pirteä herätessäni ja krapula erittäin vähäinen.

Mystisdynaminen liite

Yksi asia mikä oli todella mielenkiintoinen, oli sattumus mikä tapahtui kaiken tämän alla. Se tapahtui kun hain paikkaa Flow:n lipulle. Päätin että Raamatun väliinhän sen voi hyvinkin laittaa, sillä sieltä se ei huku tai rypisty (kauhukuvat siitä että tähtitieteellisen hintainen lippu olisi hankautunut lompakossa tunnistamattomaksi ovat varmasti meistä jokaisen arkipäivää - ensimmäisen maailman ongelmien kärkipäätä). Aukeama jolle lipun asetien sisälsi lähes silmille hypänneen kohdan - kyse oli siis psalmikokoelmasta - ja se meni seuraavalla tavalla:

60:5 Sinä olet antanut kansasi nähdä kovia päiviä; olet juottanut meitä päihdyttävällä viinillä.
60:6 Mutta sinä olet antanut lipun niille, jotka sinua pelkäävät, että he kokoontuisivat sen turviin, jousta pakoon. Sela.
60:7 Että sinun rakkaasi pelastetuiksi tulisivat, auta oikealla kädelläsi ja vastaa meille.

Ja kun katselin muita sivuja, tuli vastaan esim. seuraava kohta:

62:5 He vain pitävät neuvoa, miten syöstä hänet korkeudestaan. He rakastavat valhetta, he siunaavat suullansa ja kiroavat sydämessänsä. Sela.
62:6 Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni.
62:7 Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä horju.

Odota Jumalaa hiljaisuudessa pitää sisällään ainakin kaksi viestiä.

"Jumalan odottaminen"  on yksi konsepti. Ja hiljaisuus on toinen.

Se viittaa juurikin kontemplaatioon, joka myös meditaationa ymmärretään.

Asiaa käsittelee pitkälti kirja nimeltä Tietämättömyyden Pilvi.

Olenkin tehnyt lähes päivittäin meditaatiota, joten on selvää ettei sitä tulisi lopettaa.

Se, hiljaisuus mistä Raamattu kertoo tuskin onkaan mitään muuta kuin meditatiivista luonteeltaan, sitä että liha, ego ja se eläimellinen apinamieli eivät dominoi keskustelullaan perimmäistä mieltä (Kontemplaatio onkin kristillisessä mystiikassa rukouksen viimeinen pysäkki.) 

Sattumalta myös näinä aikoina taas olen palannut lukemaan aamuriitin ohessa Timanttisutran kommentaareja, ja luvussa "Säkeitä Täydellisestä Viisaudesta", törmäsin moneen mielenkiintoiseen asiaan, sekä yllättäen Raamatun kohtaan jolla havainnollisestaan selitystä kohtaan "kuulkaa lempeiden buddhien täydellistä viisautta". Se menee seuraavalla tavalla - ja kyseinen kohtahan on koko kristillisen meditaation perusta - ja se kertoo ensimmäiseksi sanotusta meditoijasta, Eliasta*:

19:11 Hän sanoi: "Mene ulos ja asetu vuorelle Herran eteen." Ja katso, Herra kulki ohitse, ja suuri ja raju myrsky, joka halkoi vuoret ja särki kalliot, kävi Herran edellä; mutta ei Herra ollut myrskyssä. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys; mutta ei Herra ollut maanjäristyksessä.
19:12 Maanjäristyksen jälkeen tuli tulta; mutta ei Herra ollut tulessa. Tulen jälkeen tuli hiljainen tuulen hyminä.

Kommentaari kertookin, että tässä jakeessa on myös selitys "lempeille buddhille", sanoin: "Kumma kyllä, henkinen voima ei ole sukua sille, jonka me tunnistamme voimaksi ... täydellinen viisaus ei edellytä fyysistä voimaa. Se ei ilmaise itseään suuren psykofyysisen energian turvin eikä sillä ole edes mitään tekemistä älyllisen voiman kanssa. Se on luonteeltaan täysin erilaista". Tämä kommentaari epäilemättä avaa syyn sille miksi kontemplatiivinen meditaatio on myös rukouksen viimeinen pysäkki - jokin raja jota ei et voi ylittää voimalla etkä älyllisin ponnistuksin avautuu kun avaudut itse, ja ilmestys ilmestyy kenelle tahtoo. (Samoin kiinnittäisin huomiota tuolle elementaariselle symboliikalle joka edelsi tuota suurinta manifestaatiota, siinä esiintyivät ilma, vesi ja maa, sekä tuli).

Samoin olen ihmetellyt miksi kulunut vuosi on ollut hyvin haasteellinen, etenkin ympäristön kanssa, tuskin on ollut kertaa viihteen yössä kun en olisi törmännyt johonkin konflitiktiin - mikä tietysti on kasvattanut huimasti luonnetta, josta on tullut entistä peräänantamattomampi, sanavalmiimpi, ja päättäväisempi. "He rakastavat valhetta" tuo mieleen kirjan Pahuuden psykologia, joka kertoo pahoista ihmisistä, "Valheen kansasta", ja tuon termin alkuperä on raamatullinen (ko.kirja tosin edustaa psykologiaa, ei uskontoa).

*Elia on profeetta jonka vastassa oli aikansa valtakulttuurin, kaikkien rappioarvojen profeetat ja hallitsijat. Kyseessä oli jokaisen feminatsin esikuva, Iisebelin ("lempinimi" myös ilkeistä ja pahoista naisista, samalla myös esim. feministien käyttämän verkkoportaalin nimi - yllättäen juuri tälläisiä naisia syyttäviä miehiä sanotaan naistenvihaajiksi, feministien toimesta esim. Iisebel kannatti lapsiuhria Baalille, ihan kuten feministityrannit kannattavat aborttia) hallitsema tyrannia, jonka uskontona oli monijumalaisuus ja kulttuurina hyvin aikamme kuvaan istuva materialistinen ja hedelmällisyyttä painottava baalilainen sekä aseralainen uskonto (Baal, Baphometh oli siis maskuliinen jumala, ja Asera jumalatar). Ja monijumalaisuuden perimmäinen vetovoima perustuu niin egoon, kuin uraankin.

18:19 Mutta lähetä nyt kokoamaan kaikki Israel minun luokseni Karmel-vuorelle, sekä neljäsataa viisikymmentä Baalin profeettaa ja neljäsataa Aseran profeettaa, jotka syövät Iisebelin pöydästä."
18:20 Niin Ahab lähetti sanan kaikille israelilaisille ja kokosi profeetat Karmel-vuorelle.
18:21 Ja Elia astui kaiken kansan eteen ja sanoi: "Kuinka kauan te onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä; mutta jos Baal on Jumala, seuratkaa häntä." Eikä kansa vastannut hänelle mitään. 

18:22 Niin Elia sanoi kansalle: "Minä olen ainoa jäljelle jäänyt Herran profeetta, mutta Baalin profeettoja on neljäsataa viisikymmentä.

Elia päätyi siis olemaan se, joka vapautti kansan, viimeisenä jäljellä olevana miehenä ja joka kontemploi ensimmäisenä.

Kyseisessä kilpailussa hän muuten voitti.

Baalin papisto viilteli itseään, ja teki sirkus temppujaan, mutta Elian uhrit syttyivät tuleen.

Kyseessä on myöskin se tunnettu kohta jossa Elia kuittaisi näiden raukkojen vaivannäön kummastellen että mikäs sille teidän Baalillenne on tullut kun ei homma ota luonnistuakseen, onko se mennyt paskalle?

Tämän kaiken ymmärtäminen sai minut täyteen juhlallisuutta, sanattomuutta ja rauhaa.

Trivia

Samoihin aikoihin oli Raimon polttarit, joihin en tietenkään päässyt sillä olin jo menossa Flow:hun. Ja kun ilmoitin asiasta perjantaisena iltana, sain aikaiseksi aikamoisen paskamyterin: Ensiksi Raimo "hyppi seinille" kun kuuli että polttarit sittenkin tulee, sitten Irma piti minua ilonpilaajana joka haisulimaisen ilkeänä tulee ja pilaa toisen yllätyksen. Sainpa vielä yöllisen viestin baarista eräältä nimeltämainitsemattomalta Tapsulta joka päätti tehdä itsestään idiootin ja jättää "ojentavan" vastaajaviestin minulle. Ok, sanon nyt syytetynpenkiltä pari juttua. Raimo on minun käsittääkseni siinä määrin terävä mies, että jos häihin on viikko, hän pystyy aavistavaan ilman minunkin apua että jos polttarit järjestetään niin ne järjestetään todennäköisesti viimeistään viikonloppuna joka on ennen häitä. Toiseksi, kerroin perjantain ja lauantain välisen myöhäisillan mailissa asian, että en pääse polttareihin - mikä oli minusta aika ok juttu ja välttämättömyys, sillä ajankohdat meni päällekäin ja minusta on kiva kertoa ettei kyseessä ole mikään (under)statement, etenkin kun ehdotin omalta osaltani korvaavaa toimintaa, joka sopi Raipelle. So, who's the real asshole here? Kiitos, kiitos oikein paljon ja kiitos!