Oli tiedossa kuiva viikonloppu.
Pari viime viikonloppua meni siten, että en päässyt edes kaupungille saakka. Viime kerta oli kyllä neuroviisujen vika, ja ehkä sen että päätin itsepintaisesti katsoa sen loppuun: "Minähän en lähde ennen kun nämä loppuvat!". Ja kun lähdin näin kyydin viillettävän ohitse, ja totesin että pitäkää tunkkinne. Näillä hoodeilla se tulee joskus ajallaan, mutta 2-5 minuuttia etuajassa tai 20 minuuttia myöhässä eivät ole harvinaisuuksia. Yritä siinä sitten päätellä oletko etuajassa, taka-ajassa vai ajassa.
Kun olin päässyt kaupunkiin, rupesin miettimään että mikä mainio aloitus mainioihin kesän kuumiin öihin tämä olisi. Syynä siihen se leppoisa ja kerrassaan upea keli, ja tapahtuman henki jonka saatoin tuntea. Unohtamatta sitä näkyä josta pidän: ihmisiä ravintoloissa syömässä hyvässä hengessä. Etenkin kun he tekeävt sen ulkona terasseilla, tai siten että ravintoloiden ikkunat ovat auki kaduille (tuo jälkimmäinen on ylen tunnelmallista, ja kokeilinkin sellaisessa ravintolassa käymistä viime kesänä (oluella, totta kai). Samoin tähän liittyi myöskin se viime vuosina aloittamani aktiviteetti: "Ole turistina omassa kaupungissasi". Viimeinen tippa oli, kun saksalainen, tässäkin blogissa esiintynyt henkilöhahmo Tina, tuntui tunteneen kaupungin ja sen paikat paremmin kuin minä joka en ole vain syntyperäinen suomalainen vaan myös syntyperäinen tamperelainen! Minulle tuli siellä patikoidessani oitis mieleen viime kesän viinikylä, ja se miten olin maistelemassa erästäkin paikallista viiniä, jota myös vertasin itse tekemääni vastaavaan. Sen jos jonkun aion ottaa uudestaan. Alkoholiakin ilman voi olla hauskoja tapahtumia - kyllä - mutta jotta sellainen eurooppalainen mukava fiilis saadaan aikaiseksi, pitäisi olla tälläisiä kaikin puolin vapaita ja mielenkiintoisia, yhteenkuuluvuutta lisääviä tapahtumia paljon enemmän. Kiitos.
Kun kävelin reppu selässä ja nauttien yllemme lopulta puhjenneesta kesästä, huomasin miten eräs nuorten porukka jossa oli 2 naispuolista ja 1 miespuolinen, sisälsi blondin joka alkoi kävellä hypermaskuliinisesti ja tehdä "töf töf" ääntä, vähän kuten siili, tarkoituksenaan imitoida minun maskuliinista tapaani liikkua. Katsoin häntä, ja hän katsoi minua. Huomasin hänen suunsa sanattomista liikkeistä, että hän haki sanoja. Kun ne tulivat, sieltä tuli yksinkertaisesti yksi sana: "Rock!" Johon hymähdin ja näytin "pystykoiramerkkiä".
Arvelin että tämähän alkoi hyvin, mielenkiintoisella tavalla. Liekö se ollut taas avoimena olleiden hiusten ja jälleen aloittamani saliharjoittelun tuoma yhteisvaikutelma, mutta naiset todellakin tuntuivat katsovan minua pitkään, tulipa jopa suoraan silmiin katsomisen lisäksi vielä hymyä siihen päälle. Unohtamatta tietysti sitä tavallista vaatteiden korjailua ja hiusten haromista.
Mutta nyt sitten kohteisiin. Arvelin (ihan oikein, kuten myöhemmin sain huomata) että luultavasti aikalailla sitä ja samaa tulevat tämänkin kertaiset kekkerit olemaan, joten menisin suosiolla paikkoihin jotka joko haluaisin nähdä uudestaan, tai joissa en viimeksi käynyt. Harhailtuani Finlaysonin seuduilla päätin mennä varmalle maamerkille, eli Vapriikin museokompleksille. Se osoittautuikin hedelmälliseksi tempuksi.
(Tiesin että tähän rysäykseen piti hankkia ranneke, mutta muistin että ilman sitäkin pääsi ainakin joihinkin kohteisiin, joten päätin jättää rannekkeesta huolehtimisen myöhempään ajankohtaan ja mennä mihin kerkiäisin. Ja koska me tiedämme että sen siirtäminen tulevaksi ajankohdaksi, minkä voisi jo nyt tehdä ei ole aina se fiksuin, mutta takuulla se jännitystä lisäävin vaihtoehto, niin sainkin huomata eräässä vaiheessa että ehkä minun olisi pitänyt se hankkia. Tai sitten vain ne kohteet joissa kävin oikeasti olivat maksuttomia. )
Luontomuseossa menin ”mikä eläin olisit?”-vaakaan, ensimmäisellä kerralla oli kettu, sitten aikuinen susi ja lopulta ahma! Olin tästä hyvin ylpeä. Lisäksi siellä oli myös täytetty susi ja korppi, ja ne olivat VALTAVIA! Etenkin korppi, joka oli isompi kuin sen vieressä ollut kanahaukka, yllätti minut täysin. Todella jylhiä eläimiä, pakko sanoa. Ottaakseni samalla kantaa, niin pitää sanoa että ymmärrän kyllä hyvin miksi susi herättää pelkoa, sillä minussa se herätti kunnioitusta - se ei todellakaan ole mikään vinttikoira! Mutta silti minä en pysty hyväksymään tätä modernia metsästämistä, missä ei ole enää mitään tekemistä sen kunnioittavan toiminnan kanssa mitä vaikkapa intiaanit tekivät ollessaan osana luontoa ja metsästäessään vain sen mikä oli heille tarpeen - asia mikä lienee ollut myös muille muinaisille hyvin selvä. Mitä nykyisin tehdään on että lähes sotilaallisella kalustolla hyökätään metsiin, ja teurastetaan järkyttävällä tulivoimalla, GPS-paikantimilla ja selvällä miesylivoimalla karhut talviunilleen, tai henkihievärissä oleva susilauma joka ei ole uhkannut ketään. Pakko mainita myös se viimeisin kuulemani temppu, joka oli se, että peuroja ruokitaan tuomalla ruokaa peltojen laitoihin, joihin ne sitten kesyynnyttyään ammutaan. Sellaista minä en hyväksy.
Välissä kävin museon kuva-arkistossa, ja luonnollisesti olin jälleen haltioissani siitä kaikesta historian siipien havinasta, ilmaisista postikorteista joissa oli aitoja arkistokuvia kuvina ja tietysti ilmaisesta, herkullisesti krokanttisuklaakonvehdeista. Se kaikki sai minut miettimään, ihan näin kaupunkimmekin mittakaavassa, että legendat ovat kuolleet, tai vasta syntymässä, mutta oikein hirveästi ketään aktiivista ei siltä osin löydä. Ei löydä koko maasta! Pian menemme siihen sosiologiseen mytologisoinnin vaiheeseen, jossa alamme rakentamaan menneistä sankareista saagoja.
Piipahdin myös pikaisesti sisällissotaa käsitelleellä alueella, mutta koska se taisi olla alue jossa piti olla lippu, en viipynyt kauaa. Mutta mielenkiintoinen huomio oli se, että punaisten sota-asun piti olla ihan samanlaisen, kuin mitä se oli myöhemmin natsisaksan SS-miehillä; mustat puvut ja punaiset käsivarsinauhat! Huomattavasti hienommat kuin ne vihreät jääkäriasut joita valkoiset käyttivät ulkomailla sotataitoja opiskelleilla sotilaillaan (tietysti eivät kaikki). Muuten mikä oli mielenkiintoinen pointti siitä, että kuka sen kaiken aloitti, niin valkoiset olivat ne, jotka pohjanmaalla aloittivat aggressiot, sen jälkeen kun punaiset olivat julistaneet vallankumouksen alkaneeksi - merkkinä siitä oli Helsingin työväentalon tornissa palanut punainen lyhty ja valloitettu Helsinki aina poliisiasemia myöten. Sitten taas lahtauskisassa saatiin aimo askel eteenpäin kun Suinulan verilöylyssä venäläiset ja turkulaiset punaiset päättivät ryhtyä ammuskelemaan ajankulukseen valkoisia suojeluskuntalaisia vankeja (aikana jolloin suojeluskuntien piti olla maanalla muutenkin). Mutta yllättävää oli se, että valkoisten joukot eivät olleet mikään itsestäänselvyys, vaan he ensiksi yrittivät palkka-armeijaa, mutta koska kansaa ei se järin houkutellut, syntyi asevelvollisuus ja heidän oli pakko. Eli ihan kansan vapautusarmeijasta ei ollut kyse, etenkin kun luultavasti sotaan vedoten olisi tullut kuula kalloon tai kuritushuonetta, jos et suostunut mukaan. Se taas että mitä lopulta olisi käynyt jos punaiset olisivat voittaneet? Pahin olisi ollut liitos takaisin tarunhohtoiseen äitiin, Neuvostoliittoon, ja luultavasti olisimme tänään jonkinlainen itäblokin maata vastaava maa silloin. Muussa tapauksessa oltaisi jääty itsenäisiksi, mutta pistetty kapitalisti aisoihin.Paha sanoa, ja sen pohtiminen ei ole laisinkaan tämän bloggauksen asia. Se, että kansan suurin yhteiskuntaluokka eli työvoima nousi taistelemaan eduistaan kuitenkin on jotain mikä on aiheellista vielä tänäkin päivänä.
Reissun kruunasi Väinö Linnan aukiolla videotykillä näytetty tavattoman nostalginen dokumentti suoraan 50-luvulta ("Kotimme Tampere" 1956). Se oli tahattoman hauska, vaikka sisälsikin tahatonta huumoria mitä esim. erääseenkin vanhan pojan kuvaukseen, jonka mielestä hänen ei pitäisi maksaa veroja, sillä ei käytä kirjastoa. Hahmo oli karrikoitu, mutta omasi ihan samanlaisen ajatusmaailman kuin melkein kuka tahansa kokoomusta äänestävä wanna be-porvari. Dokumentissa varsin osuvasti näpäytettiin tätä tuon ajan dokumentaarioille ominaista haisulimaista vastarannankiiskeä ja "kyseenalaista esimerkkiä" jonka teesit ja teot on tuomittu kumottaviksi. Kuinkako tuo postimerkkienkeräilyä ja pyöräilyä harrastanut "vanhapoika" sitten sai sättimistä? Siten, että hän vastusti veroja joilla kaupunkia ja sen palveluita ylläpidettiin, mutta siitä huolimatta polki muina miehinä pyörää asfaltilla joka on kaupungin ja meidän yhteistä omaisuutta, puhumattkaan sitten yöllä valaisevista katuvaloista, vedestä jonka hän saa kraanastaan, ja kermasta jonka hän lurauttaa kiehauttamiinsa (jep, mies keitti kahvia pannulla) kahviin, mutta jonka laatu oli tarkastettu kaupungin omassa fiinissä ja mitä nykyaikaisemmassa laboratoriossa! Muuten dokumentissa esiteltiin yhäti väkevämpänä nousevan kaupungin palveluita aina kansakouluista päivähoitoloihin. Sitä katsoessa yleisö nauroi, hykerteli, kommentoi ja voi hyvin keskenään. Kyllä tuohon aikaan vaan osattiin. Koko reissu oli muutenkin melkoinen nostalgiahurmos minulle.
Yritin vielä ennättää Näsilinnaan. Siellä piti olla kummitustarinointia, ja ilmeisesti tilat katettuna yleisölle. Olin oikeassa, ja ennätinkin sinne, mutta, sitten kun paikka oli enää 15 minuuttia auki, en enää tohtinut ruveta siinä vaiheessa maksamaan itselleni ranneketta sisälle. Se siitä sitten. Mutta jotain muuta sain siltä osin kyllä irti, ja ne olivat uskomattoman upeat maisemat. Nimittäin kun ajelin Prellulla kohti tätä viimeistä etappia, täynnä kevyen euforisia tunnelmia, huomasin siinä näsinsiltaa ylittäessäni aivan uskomattoman kauniin horisontin näsijärven yllä. Sitä ei voi kunnolla sanoin kuvailla, mutta kuvia ottelin.
PRO TIP: Klikkaa kuvaa suuremmaksi.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti