torstai 2. elokuuta 2012

Red Hot Chili Peppers

Pitkästä aikaa erikoisraportaasi. Tällä onkin hyvä katkaista jo pitkään (tarkoituksellla) jatkunut hiljaisuus, joka tunnetaan myöskin kesälomana. Huomasin mielenkiintoisen pointin, ja se perustuu erääseen pornotutkimukseen. Sen mukaan parasta sesonkia pitää jynkkyä netissä, on alkukesä ja talvi - täysin sama kuin mitä tulee Xeimian Networksin materiaaliin. Mielenkiintoinen sattumus.

Vaan tätä kirjoittaessa olisikin jo tarkoitus seuraavana päivänä pitää haastattelu Radio Home Studiota varten, kyseessä on 61. jakso ja haastattelun aiheena on sähkötupakka. Uskon että siitä tulee erittäin kiinnostava lähetys. Ja sellainen juttu, että luultavasti enää mainoksia ei tule Radio Home Studiota varten, ainakin sellainen kokeilu tehdään, ja samoin voi olla että lähetys julkaistaan oitis kun se on valmis (äänitys + editointi + muu jälkituotanto, sinä tiedät), kuten jo onkin tehty eräässä ilmestysmiskanavassa (kuten iTunes).

Samoin on velvollisuuteni ja mitä suurin iloni ilmoittaa että raskas- ja pitkätöinen rupeama, nimeltä Deathtimen toinen täysipitkä albumi The Brutal Aesthetic on vihdoinkin valmis ja kyseinen upea mestariteokseksin jo palautteensa puolesta nimetty opus on nyt pihalla, ja ladattavissanne. Jos sinulla ei ole tätä Deathtimen historian ehdottomasti parasta ja monipuolisinta teosta vielä, niin lataa se tästä tai käy lataamassa kotisivulta ja ihmettele paikkoja. Kiitos.

Lisäksi myöskin toinen vuosipuoliskon työ on viimeistelty, ja se taas on runokirjani nimeltä Antologia Apokalypso. Sen saa naurettavan pientä korvausta vastaan, joka saa ehkä miettimään että onko se fiksua myydä näin halvalla, koska tällöinhän sen sisällön arvo voitaisi rinnastaa hintaan. No, otan sen riskin. Tilaa kirja täältä. Tarkista informaatio täältä.

Tapauksena Red Hot Chili Peppers (suussa polttelee krapulalounas tätä kirjoittaessa, joka sisälsi raflaavasti höyrytettyä punaista lenkkiä, jota nautin Tabascon, tuon punaisen ja tulisen pippurin jalosteen ynnä sienikaalisalaatin kera). Vaikka onkin pakko sanoa, että tämän kesän ehdoton bändilöytö tämän kertaisesta aiheesta huolimatta on Kyuss. Ei epäilystäkään. Olen kuunnellut vuoronperään sen 3 eri levyä, ja tullut löytäneeksi myöskin biisin (Supa Scoopa and Mighty Scoop) jonka kuulin joskus Metalliliitto-ohjelmassa. Ja jota kuuntelin kasetilta, mm. Slayerin In a Gadda da Vidan kera, ihmetellen että mitä on tämä upea musiikki!

RHCP taas on sellainen orkesteri joka on aina menetellyt, musiikki on vain hyvää mielestäni, vaikka fani en olekaan erityisemmin koskaan ollut. Mutta nyt, kesän elämisen nimissä ja virassa kun tämä orkesteri tuli kerran Ratinan stadionille, en kerta kaikkiaan voinut jättää sitä väliin. Pidän siitä järjestelystä, sillä näin ikään kuin koko kaupunki oli kutsuttu, ja paikalla (ei kaukaa haettu arvio, sadat ihmiset laidoilla ja 30 000 sisällä).

Olin odottanut tälläistä kuuman kesän keskellä olevaa tapahtumaa, jotta pääsee ulos nauttimaan alkoholipitoisia virvokkeita ja kelejä. Tämä tuli kuin tilauksena.

Nautin ennen lähtöä Kingsley Amisin tapaan tehdyn ginin (liraus sitruunamehua, ja pelkästään vettä lanuksi - gin oli luomua, jonka pullo oli houkuttelevan nätti ja johon käytetyt villikatajat ovat toskanalaisia, korianteri marokkolaista ja sitruunan kuoret espanjalaisista sitruksista) sekä tölkillisen luomuolutta (suomalaista, suodattamatonta pohjahiivaolutta).

Lähtö viivästyi, mikä sopi kuvaan, mutta koska bändi aloitti 45 minuuttia myöhässä (lukemani mukaan) tulin itse asiassa melko hyvällä ajoituksella paikalle. Tunne oli hurmaava, kun kävelin ääntä kohden, kasseissa kaikkea hyvää (ti-hii) ja kesä oli kukkeimmillaan edelleenkin - juuri tätä minä olin odottanut.

Kaupungin kovimmat ganstat, J-Bone ja "Piirimestari" olivat hörppimässä soppaa Näsipuistossa, koska J-Bone oli sitä mieltä ettei kovinkaan lähelle keikkaa päässyt. Tässä mies oli väärässä. Oli selvää että sisällehän minä en itseäni maksanut, sillä kuten edellä kerroin on osana elämystä se tietty hengailun vapaus mikä kuuluu tälläiseen city-piknikiin; sain huomata että suunnitelma toimi ja että ihan hyvät paikat myös hangaround-jäsenille oli tiedossa.

Mitä lähemmäksi tulin paikkaa, sen kovemmalle musiikki kävi ja sen enemmän ihmisiä hengaili pitkin poikin. Päätin että nyt mennään niin pitkälle kun päästään, ja sen totisesti tein. Löysin luultavasti ns. kuumimman paikan.

Valo...

SUURENEE!


Kuuman paikasta teki se, että siinä oli pressu edessä jota useiden anarkistien mielestä oli kiva repiä alas. Vaikka en olekaan insinööri, niin vastaushan tuohon pressuongelmaan olisi siinä, että olisi pitänyt pistää toinen aita tämän aidan taakse ja siihen vielä pressu. No, tässä tapauksessa minä otin kyllä kaiken ilon irti tuosta pressunrepimisestä, en tosin niin että olisin repinyt sitä vaan siten että olin ihan aidan edessä ja nautin niin järjestysmiesten ja huligaanien välisestä draamasta sekä tietysti erinomaisista näkymistä lavan suuntaan.



Bloggerista oli kiva heittää tämä(kin) iltakuva ennen päiväkuvia, joten emme valita tuomiosta





Eräs elämys ja ennätys minkä koin, oli se kun join muutaman oluen keikan aikana enkä käynyt koko aikana heittämässä kepillistä. Lopulta minulla oli niin paha kusihätä, että minusta tuntui kuin virtsarakko olisi ollut turvonnut jo puristamaan paksusuolen mutkaa. Kävely näytti hätäiseltä mutta varovaiselta. Fiilis oli hieman sama kuin joskus mennessä elokuviin, jossa heti valojen sammuttua iskee orastava vessahätä, joka loppua kohden rupeaa olemaan suorastaan piinaava.

Keikka oli hyvä, soittivathan ne nyt tuntemani kappaleet kuten Under the Bridge (jota muistan kesäisessä aamuyössä laulaneeni hämeenkadulla, samalla kun sivulla soitti venäläinen katusoittaja) Give It Away, ja Suck My Kiss. Joten kaikki tuli joita saatoin toivoakin kuulevani. Bändi väänsi hyvin ammattimaiseen tyyliin alusta loppuun saakka, ja onnistui kuulostamaan ihan samalta kuin levyllä. Paitsi uusintasovituskohdissa, joista pidin myös.

Mutta mitä tapahtui sitten ympärillä. Oli omalla tavallaan söpöä kun järjestysmiehet, joista toinen tyttö ja toinen poika, olivat selvästi ihastuneita toisiinsa ja kiusottelivat toisiaan. Mikä ilahdutti tietysti myös katsojia, paitsi erästä hieman lesbonnäköistä skeittarityttöä joka huusi heille "pois tieltä", jolloin järjestysmies tuli ja meni hetkeksi ihan "lesbon" eteen. Olen pohtinut, onko feministit enemmän mustasukkaisia siitä että kaunis nainen on miehen kanssa, vai katkeria siitä että miehet saavat sellaisen naisen. Feministilesbojen kohdalla tätä ei tarvitse pohtia.

Muuten sitten tämä kyseinen yleisö, jossa etulinjassa seisoin kusihätää uhmaten oli värikäs. Mieleeni muistui  eräs pressua vihannut ja ahkerasti repinyt, hyväsäärinen punapää, päällän hipstervaatteet, ja rinnassa Amnestyn nappi. Tämän hyvistä sääristä päättelin, että ehkä tämä nainen on ollut jossain seksikäässä urheilulajissa, ennen kun "kääntyi pimeälle puolelle" - jos tiedät mitä tarkoitan? Vaan kyllä siihen pressunrepimiseen muutkin osallistuivat.

Vaikka en hirveänä ganstana itseäni pidä, tai sellainen edes tahdo olla, niin kyllä pieni lakkokenraalin ja agitaattorin vika minussakin oli. Eräs hyvin hyvin nätti (kaunis voisi sanoa) ja oikeastaan normaalin ja kiltin näköinen tyttö tuli tässä asiassa saatua kontaktin alle. Hän hiljaksiin kulkeutui takaani rinnalleni, ja hänelle kävi niin hassusti että meinasi joutua vihaisen ja ilkeän järjestysmiehen poisviemäksi, mutta yleisö buuasi jolloin ryhmäpaine pelasti typyn. Tätä ennen olin hänen kanssaan puhunut ja tullut ihan hyvin juttuun (vaikka en totta puhuen juurikaan yrittänyt tehdä kontakteja ympärilleni, lähinnä siksi että tykkäsin katsoa keikkaa ja korkeapaineisessa kusihädässä viimeinen asia oli se, että minun olisi pitänyt jäädä suustani kiinni - olin periaatteella: "tämä biisi vielä, sitten katson kestänkö"). Sillä kun pressua käskettiin vetää takaisin ylös, sanoin että ei meidän sitä tarvitse tehdä sillä eihän me täällä olla töissä - tämä sai hänet yhtymään (ooh) minun puheenvuorooni ja huudahtamaan "niin, maksakaa meille palkkaa niin teemme sen". Ja loppu onkin sitten historiaa - menetin beibeni järjestysmiehen brutaalisuudelle, sillä tuon välikohtauksen jälkeen hän ja kaverinsa nostivat kytkintä ja lähtivät. Kieltämättä järkkäri ylireagoi, mutta oli kyllä myöskin oikeassa siinä mistä heidän kiistelynsä alkoi; järkkäri asettui eturivin eteen ja käski ihmisiä taaksepäin (noin metri pressusta), ja typy taas sanoi ettei järkkäri sitä voi määrätä. Kyllä se taitaa voida, ja tästä sitten alkoikin vääntö joka tosin kesti aika vähän aikaa. Kykyni kiihottaa naisia, tällä kertaa kapinaan, on näemmä edelleenkni tallella.

Siitä tulikin mieleen, kuinka edellisenä viikonloppuna tapahtui muuten ensimmäistä kertaa elämässäni se, että nainen heitetään pihalle sillä tämä (lievästi sanottuna) tykkäsi minusta liikaa - kyseessä oli aika sutjakka blondi, hieman rock-tyylinen, joka suuteli erittäin kiihkeästi ja ahnaasti minua, samalla kun kun hieroi lantiotaan minun lantiotani vasten. Tämä oli liikaa portsarille, ja naiselle tuli lähtö. Minä ja tämä naisen kaveri jäimme ns. huulet pyöreänä tuijottamaan toisiamme, ja sitten tapahutmahorisonttia, kysyen: "Mitä hittoa tässä juuri tapahtui?". Ehkä kyse on ylikuumenemisesta, siitä mistä kirjoitetaan lehdissä "Helle On Sekoittanut Suomalaiset!", sillä samana päivänä kun olin viettämässä citypiknikkiä. sellainen noin keski-ikäinen rouva istuskeli raatihuoneen portailla, ja minun mennessä siitä ohitse alkoi hän näytellä ns. Hevi-käsimerkkiä ja huudella jotain mitä en kuullut (korvillani oli napit, joista tuli valloittavimat kesälohkaisut konsanaan).Hymyilin, ja rouva innostuikin jo siinä määrin että nosti pahaenteisesti toisen jalan ylös, ja veti oitis hameen ylös. Pikkarit olivat valkoiset. Tälläistä se on runoilijan ja deathmetalstaran arki. Tarinan opetus:  Seuraavan kerran kun lähdet piipahtamaan rentouttavalla kävelyllä keskustassa, on sinun ajateltava seurauksia kun annat intiaanihiustesi hulmuta aukinaisina, kuin korppiparven! Puhumattakaan ajattomista himoköyrijälaseista jotka asetat sinisille silmillesi! Ja se tölkki olutta, se on kohtalokas lupaus vapaudesta ja seikkailusta. Vaan, ei se päivä pelkästään hehkuvia lihan iloja ollut, sillä tuli itsekin syyllistyttyä ns. ylilyönteihin. Koska samana iltana tuli myös naapurinmiehen kanssa "hajotettua jäätä" siten, että olimme edenneet siihen pisteeseen että olimme napit vastakkain, ja aloittelemassa ns. otsaanhuitomiskilpailua kotikadulla. Se oli minun mokani josta en ole erityisen ylpeä; väärinymmärrys/kuuleminen, joka sitten hieman eskaloitui perinteisen vittuilemisen kautta, mutta rauhallinen neuvottelu + seikkaperäinen selvitys sai meidät lyömään kättä ja naureskelemaan moiselle asialle. Sanoin että hyvä niin, muuten muut joutuisi katsomaan kun suuntaamme tykit vastakkaisten asuntojemme ikkunoista toistemme kämppiä kohden, ja ryhdymme asemasotaan. Itse asiassa, vaikka hänestä näytti juuri siltä että minä aloitin, ja minusta siltä että hän aloitti, olin minä joka yritti silti välttää fyysistä konfliktia ja jatkaa matkaa kun kyseinen tyyppi ei kestänyt vittuilua, mutta sitten sen piti sanoa "joo lähde vaan karkuun"-tyylinen typeryys, jolloin pysähdyin ja käännyin kannoillani ja menin hänen tykö. Kieltämättä se oli vakuuttavampi teko, kuin se että hän käytännössä huutelee kaukaa pyörittelevänsä minua. Asia hoidettiinkin sitten puhumalla, ja loppu on, taas kerran, historiaa. Syynä tähän kärjistymiseen, ja omaan tempperamenttiini luulen siihen olevan taas sen, että jostian syystä tämä kesä on ollut kovin koettelevaa aikaa, mitä tulee satunnaisiin ihmisten tapaamisiin. Osa yksinkertaisesti on vain mulkkuja. Samalla mitä olen paljon tehnyt, on se, että olen kasvattanut luonnettani ja huomannut että minusta on tullut monella tasolla väkevämpi ja kuinka alkuperäinen, rohkean uhmakas sekä itseluottavainen luontoni oli alkanut voittamaan. Tällöin no bullshit-linja herää, ja sen tulta pitää yllä testit. "Monta vihollista, tuo paljon kunniaa" -ehkäpä tällä on samalla korrelaatio sen kanssa, että naiset melko kirjaimellisesti heittävät itsensä minulle, ja samalla ei-luuserit ottavat minut lämmöllä vastaan?

Vaan takaisin keikkaan. Toinen silmääni osunut missukka oli se jonka värivalinnoista en niinkään pitänyt (turkoosit kynnet, ja raidat hiuksissa), mutta jonka näteillä kasvoilla olivat sihteerikkölasit. Ne saavat minussa aikaan jonkun seksuaalisen reaktion, huh, hieman kuten se jos naisella on pitkä kieli. Omituinen fetissi? Vai onko se fetissi? Tämäkin tyttönen kyllä kovasti pörräsi lähistöllä, kameransa kanssa ja aina silloin tällöin saimme toinen toisemme kiinni siitä että tuijotimme toisiamme. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Kuten Kyuss asian ilmaisisi: Hear a purrin' motor /And she's a burnin' fuel / Push it over, baby /We're makin' love.  

Nyt, voit kysyä että mikä oli lopulta pressun kohtalo? Lopulta järjestysmiehet ilmeisesti ymmärsivät sen minkä sanoin jo aiemmin ääneen (tai kuulivat sen). Eli liput on jo myyty keikalle, ja se jo tapahtuu joten tämä ei vaikuta bändin myyntituloihin. Siispä tämän johdosta, he eivät enää vaivautuneet valittamaan pressusta ja pääsimme katsomaan keikkaa luultavasti parhaasta paikasta joka ei ollut ns. virallinen.

Lisäksi, antropologi minussa huomasi sen jännän seikan, että järjestysmiehissä ja huligaaneissa näkyi mielenkiintoisella tavalla ns. oikeistolainen ja auktoriteettimielinen ihmistyyppi sekä vasemmistolainen ns. säännöt on tyhmiä koska ei saa tehdä mitä haluaa juuri nyt/ainoa laki on ettei ole lakia-tyyppi. Transaktionaalyysissä tämä vastakkainasettelu nähdään ns. poliisi vs. rosvo-pelinä, jonka pohjimmaisena syynä on tyydyttää sisäisen Lapsen huomiohalu, ja toisaalta vastapuolen tehtävänä on pönkittää sisäistä Vanhempaansa. Ne jotka taas eivät aktiivisesti edusta kumpaakaan ovat kuivilla, he edustavat Aikuista.

Väkeä oli kuin pipoa, ja näköalat lähes maalaukselliset, juhlien loppuessa

Entä sitten keikan jälkeen? No, tapasin pojaat eräässä ravintolassa jonka nimesin väriaikakausikehitysvuosinani erinomaiseksi paikaksi viedä nainen, ja viettää tämän kanssa siellä laatuaikaa. Tällä kertaa diagnoosi ei ollut oikea, sillä paikka oli tupaten täynnä. Muutenkin näytti siltä kuin olisi normaali viikonloppu kaupungilla, baarit joissa kävimme olivat lähes aina täynnä. Ja koska keikan jälkeen minun piti tuhota vielä pullo erinomaiseksi muodostunutta kesäistä valkoista kotiviiniäni, on selvää ettei illasta juuri muista yksityiskohtia. Nor do I care. 

Jolloin minä syöksyin ravintoloihin...

ja yhä syvemmälle kaupungin yöhön


Näihin merkkeihin ja kuviin onkin hyvä päättää tämä erikoisraportaasi, ja jatkaa kesää. Olkaa joka päivä ulkona, jos vain mahdollista. Ja vaikka sataa, tehkää kuten minä tein talvella ja päätin harmaassa, kylmässä ja märässä loskassa, että nautin kesästä vaikka sataisi sillä se on aina pienempi paha tämän rinnalla. Kun ymmärrät tämän, et vain kastu, vaan olet sateessa. Niillä on vissi ero.

Ja lopetusbiisinä, ehkä hieman yllättäväkin valinta. Pippurien tekemä cover Robert Johnsssonin kappaleesta They Are Red Hot. Albumin, jolla se on, nimi ja kansi ovat eräät hienoimmat rockin historiassa.  Ja mtä itse biisiin tulee, niin se on äänitetty kello 2 aamulla, kukkulan laella, lähellä varsinaista äänityspaikkaa.

Miksi?


2 kommenttia:

Peppone kirjoitti...

No helvetti! Äijällähän on ollut kerrassaan antoisa keikka kaikinpuolin. Suomalaiseen tapaan kuuluu nyt sanoa että "kyllä nyt käyp katteeks!"

XeimA kirjoitti...

Heh, no mutta kiitoksia! -_^