Evakkokertomuksia osa 2.

Johdanto

Tervetuloa jälleen evakkokirjoitusten pariin.

Kuten einsteinit ja sherlockit voivat huomata, niin olen nimennyt tämän tagin "Huutavan Ääni Korvessa" alaisuuteen, ja poistanut erikoisraporttiluokituksen, ihan jo sen vuoksi ettei erikoisraportteja selailevilla tulisi nipullista tekstejä vastaan joiden keskinäinen (aihe-)eroavaisuus on sangen minimaallista. Vaikka tietenkään en tiedä että miten monta näitä on määrä pistää vielä ulos, niin kyllähän nämä kaksi kirjoitusta on jo eräänlainen sarja. Vaikka niukemmanlainen.

Tätä kirjoittaessa voin todeta sen huojentavan seikan, että olen kokonaisen kuukauden nyt lusinut tätä evakkoani, ja tästä eteenpäin päiviä on jokaisen aamun myötä edessä vähemmän, kuin takana.

Ja vaikka tämä tuntuu olevan keskellä pimeää ja pysähtynyttä aikaa ja paikkaa, on silti jotain asioita päässyt tapahtumaan, ja mikseikös niistä nyt tulisi kerrotuksi.

Ennen kun menemme aihepiireihin, niin kerron tähän keksimäni aforismin:

Maalaiset voivat pitää kaupunkiasumista kylmänä ja etäisenä, ehkä siksi että lämpöä se sisäänpäinlämpiäminenkin on.

Musiikki

"Congratulations on an awesome cover, we've watched and really enjoyed it (Deathtime: I Wanna Be Your Dog [Iggy Pop and the Stooges Cover]). Thank you for sharing it. Your talent is extremely promising!" 

Oh yeah! Kylläpäs vuoden alkuun on Deathtime saanutkin oikein kunnon voitelua, ja kyllähän se sen kestää. Tuo oli kutsu erääseen muusikoiden verkostoon, jossa on erikoistuttu artistien esittämiin covereihin. Kai sitä pitää mennä, jos oikein noin nätisti tullaan pyytämään; saa porukka kunnollista ja täysin turmeltumatonta death metallia.

Kaiken kaikkiaan moinen kysyntä on lupaavaa myös tulevaa Covered In Blood 2. - jatko-osaa ajatellen ajatellen. Vähäsen vaan syyhyää sormet päästä sitä viimeistelemään, mutta poltetta saadaan pidätellä vielä sen kuukauden verran mitä tätä lusimista on jäljellä. (Lisäksi on sanottava, että se minuun yhteyttä ottanut naarasfani, joka myös kovasti ilmaisi pitävänsä minun promokuvista, olikin melkoinen rotunainen itse. Näyttämissään posetuksissa hän näyttää myös sen, että vaikka Deathtime antaakin kylmää kyytiä, vetää se puoleensa jotain hyvin kuumaa. Kiitos.)

Itse uusien biisien kirjoittamisesta minulla olisi vaikka mitä sanottavaa, mutta vielä ei ole sen aika. Sen kuitenkin nyt mainitsen, että loppu- ja tämän vuoden olen pääsääntöisesti kuunnellut bändejä/levyjä kuten Black Sabbath, Smashing Pumpkins, Soundgarden, Kyuss, Judge Dreddin soundtrack, Megadeth ja tietysti vielä ne Radio Nostalgian klassikot joka viikonloppu (sähkösavuketta nauttien). Se, miten paljon näiden wanhojen ja uudempienkin suosikkien on tullut vaikutettua uuteen materiaaliin (jota tosin on vuodelta 2011 saakka, Brutalin sessiot kun erkaantuivat silloisesta esimuodostaan eli Exogenesis-sessioista, jotka on jälleen herätetty eloon), selviää viimeistään kun materiaali on purkitettu.

Soundgardenista on sanottava se, että bändihän julkaisi uuden albumin hiljattain (King Animal). Olen kuunnellut sitä pääsääntöisesti aina kun olen ajellut kaupunkiin, joten ihan täydellistä sisäänajoa en sano siihen saaneeni. Pidän sitä kuitenkin hyvänä ja mielenkiintoisena albumina, jossa on kuultavissa mikä bändi siinä soittaa. Se ei kuitenkaan ole Superunknown voittanut, mutta ei ole kyllä mikään muukaan Soundgardenin levy. Minulla olevassa rajoitetussa painoksessa on muutama bonusbiisi mukana, demoja. Erinomainen bonus. Olen aina pitänyt demoversioista, niissä on jotain alkuvoimaista ja jotain minkä pohjalta tarkkailla kuinka tapahtuu taiteellista kehitystä - tai paremminkin, kuinka on tapahtunut, Metallican vain tiedän antaneen biisiensä demoja etukäteen kuultaviksi. Tässä tapauksessa vaan teknologia on jo niin kehittynyttä, etten usko että monikaan voisi näitä bonuksia edes demoiksi tunnistaa. Ainakaan jos ei ole kuullut alkuperäisiä versioita, jotka ovat vielä tuotetumpia. Ei hifissä mitään vikaa tietenkään ole, enkä ala tämän albumin tuotantoa mollaamaan, mutta sen sanon että itse pidin joistakin albumin demojen soundeista melkein enemmänkin kuin varsinaisten albumiversioiden vastaavista. Toisaalta, kyllähän eräs mitä tärkein The Black Keysin avainelementti (tiätsä? ) on heidän soundimaailmansa, joten ei ihme jos ajattelen asian näin.

Eläinkunnan tuotteet

Mutta sitten synkempiin uutisiin. Nimittäin täällä maaseutulassa se karvainen pikku-ukko aiheutti sopimattomalla käytöksellään skandaalin. Sillä oli sellainen boogie päällä, että se siinä sivussa perstaklasi äityliinin 35 vuotta vanhan kaktuksen alas pöydältä. Uteliaana luonteena se kääntyi nopeasti nuuhkimaan purnukan palasia: "Mikäs se tuolla tavalla poksahtaa ja pistelee".

Oscarin se melkein olisi ansainnut sen tyynestä viattoman naaman näyttelemisestään, kun vimmastunut äityliini torui sitä. Rudolf von Karvaperse kuunteli korvat höröllään, tassut toisensa päällä kuin politiikolla lehdistötilaisuudessa ja päätä hieman kallistellen. "Vihjaatko että minulla on jotain osaa tähän valitettavaan tapaukseen? Etkö ole kuullut että nimenomaan kaktukset tekevät itsemurhia hyppäämällä?!". Puhuttelun jälkeen, kääntyi se katsomaan minua; "Miksi sinä paljastit että se olin minä?"-ilmeellä.

Ehti kulumaan pari päivää, niin oli vuorossa seuraava ruukku. Syyllinen oli taas sama. Tällä kertaa se myös sai aimo läksytyksen äityliiniltä, mutta pelasti tilanteen keventämällä sitä: aikansa korvat luimussa, ja tassut toinen toisensa päällä moittimista kuunneltuaa, pääsi tältä rypsiporsaalta kunnon röyhtäsy. Koko porukka ratkesi nauramaan. Noin sekunnin mittaisen miettimistauon päätteeksi.

Se, että onko tämä eläin koira, on jotain mistä en ole ihan varma, vaan voi olla että se on sekoitus norppaa, gorillaa ja sikaa. Kun se kuorsaa sohvallaan, tai jossain strategisessa paikassa (eräs niistä on vieressäni koneella, missä se vahtii ja nukkuu koiranunta), on siinä jyrinässä jotain idyllistä. Hieman toisenlaista ääntä lähtee puolestaan silloin kun joku kylän narttu on juoksulla, ja Yrmy ulvoo rinta pystyssä ja suoraa kurkkua kosiolauluaan - mutta se on kokonaan toinen tarina se.

Entäs sitten ne uutiset tappajatalitinteistä?

Ja minä kun pidin sitä niin maan herttaisena ja söpönä, että kaupunkiasuntoni ikkunalaudalle aina aamuisin lensi "Einari Jazz K":ksi nimeänäni talitintti, joka kurkki ikkunasta ja tervehti minua. Laitoin sille joskus ruokaakin ikkunalaudalle. Mutta nyt viime päivien tapahtumat, myös se, että myöskin täällä maalla on ikkunalleni tullut (?) kurkistelemaan talitintti, voikin meinata tämän uutisen valossa sitä, että ne suunnittelevat minun syömistäni!

Ovelat paskiaiset, ovat seuranneet liikkeitäni!

Viina, naiset ja tanssi

Heräsin hiukset letitettynä eräänä sunnuntaina. Asiaan kuitenkin on rationaalistieteellinen selitys: eräs blondi, jonka mukaan hiukseni ovat 1. pitkät, 2. hyvinhoidetut 3. paksut, vaati päästä laittamaan hiukseni, ja minä kun olen niin höveli, annoin (sitäpaitsi se on me gusta-hetki, jos joku joko hieroo minua tai leikkii hiuksillani). Samalla juttelin Kain kanssa kuten arvovaltaiset herrasmiehet nyt tapaavat jutella. Kiitän myös tässä yhteydessä häntä maistuvasta drinkistä ja shotista, joista pääsemmekin seuraavaan kohtaukseen. En tiedä johtuiko se juomien voimasta, vaiko Kaitsun harvinaisen nopeista ja sulavista liikkeistä, mutta kun lähdimme siirtymään tiskiltä vaihtuivat miehet lennosta. Minä nimittäin seuraavaksi huomasin olevani pöydässä jossa oli shampanja/kuohuviinipulloja , ja kaksi minulle täysin tuntematonta miestä! "Et sinä ole Kaitsu!" teki mieleni huudahtaa, mutta koska tilanne oli suoraan Inglourious Basterdsin kohtauksessa jossa brittivakooja paljastuu natsien täyttämässä tavernassa, päätin että asia on syytä hoitaa sulavasti. Natsivertaus ei ole kaukainen, sillä etenkin pöydän toisessa päässä oleva tyyppi oli kuin suoraan gestapon kuulusteluhuoneesta, hitler-kampaus ja kaikki. No, koska olen luultavasti lähin mahdollinen vastine James Bondille, kaadettiinkin hänelle kohta lasillinen kuplajuomaa, ja vaikka tunnelma jatkuikin aavistuksen epämääräisenä, niin kyllähän siinä iltaa tuli istuttua. Minä istuin siinä, tyynenä kuin suolakurkku ja seilissä kuin kaappikello, mutta silti kuin olisi maailman luonnollisin asia että istun tässä pöydässä iltaa. Aivan kuin olisimme tunteneet entuudestaan.

Ja baariympäristöstä kun oli puhe, on sanottava että Ristonakki Rasia-tanssi toimii edelleenkin. Mutta ei siinä vielä kaikki, sen teho on tieteellisesti tutkittu!

Sen vain sanon, että tulevana viikonloppuna jätän baarikierroksen väliin. Nimittäin täältä ei järin helpolla kaupungille lähdetä, joten on syytä tyytyä onnekkaaseen kahden reissun putkeen ja koittaa uudestaan pienen tauon jälkeen.

Kuumaa kahvia

Olen huomannut, herätellessäni taas kahvilointia, että joko minulla on poikkeuksellinen vetovoima, tai sitten ilmeisesti taloudellinen tilanne on johtanut siihen, että myyjättäriä rohkaistaan hyvään asiakaspalveluun.

Jälkimmäinen syy ei ole mikään automaattinen olettama - tai on, sikäli että asiakaspalveluala on asiakaspalveluala, mutta se ei tarkoita sitä etteikö joskus tuollainen tuttavallisuus olisi merkki jostain muusta.

Sen sanon sillä kokemuksella minkä verran olen saanut yhteystietoja, treffejä ja jotain muutakin (jos tiedät mitä meinaan, ti-hii!).

Muistan miten eräs kaverini tapasi hieman kaunistellen sanoa muijalleen: "Emme voi mennä sinne paikkaan" sillä minä olisin hänen mukaansa "seurustellut" jokaisen myyjättären kanssa.

No, mitä voin sanoa, kuin että myyjättäretkin tarvitsevat lempeä?

Se mitä nyt siis olen havainnut on, että tässä eräässäkin uusvanhassa kantapaikassa, jossa olen käynyt menneinä vuosina niin ruokatunnilla, kuin satunnaisilla treffeillä tai muilla kahveilla, on pari melkoisen vetävää baristaa.

Toinen etenkin on tälläisen brunettien ystävän mieleen. On vaikea joskus ymmärtää kuinka naisella voi olla niin virheettömät kasvot, ja kuinka varmaankin vuosien tauon jälkeen joku saa pelkällä katseellaan aikaan minussa perhosia vatsassa-tunteen. No, tämä barista sai.

Onkin sanottava, että se kerta kun nautin siellä kuumaa juomaa, ja luin Soundia joka oli pullollaan kiintoisia juttuja (mm.iso juttu Soundagardenin paluusta) oli tuokiokuva, kuin suoraan Charles Bukowskin kirjoittamasta (ja Tom Waitsin esittämästä) runosta nimeltä Nirvana. Lähtiessäni tuo neitokainen, jolla on hänelle täydellisesti istuva nimikin, hymyili minulle muikeasti, aivan kuten hän tullessani alkoi hymyillä kainosti, heti kun näki minut. Siinä välissä kuulin kun hän puhui hieman tyttömäisellä äänellään tutuilleen, asiakkaille tai ulkomaalaisille asiakkaille, mutta sujuvalla englannilla.

And he sat at the counter with the others, and he ordered, the food arrived.And the meal was particularly good.And the coffee.
The waitress was unlike the women he had known.She was unaffected, and there was a natural humor which came from her.And the fry cook said crazy things.And the dishwasher in back laughed a good clean pleasant laugh.
And the young man watched the snow through the window.And he wanted to stay in that cafe forever.The curious feeling swam through him that everything was beautiful there.And it would always stay beautiful there.

En voi sanoa etteikö se olisi loistavaa vaihtelua kenen tahansa arkeen, etenkin hänen joka on tälläisessä sosiaalisessa ja emotionaalisessa eristyksessä kuin minä.

Tai sitten se on vain orastava kevät, joka saa feminiinit aistinautinnot hehkumaan?

Mutta nyt, on tullut aika laittaa tämä teksti pakettiin.

Ja mikäpä olisi parempi tapa kuin päättää se tälläiseen eksistentialistiseen, post-teollistumisen aikuiseen "rakkauslauluun", joka sai osakseen kiitosta. Etenkin kun puhe oli keväisistä, kahvia tarjoilevista muusista jotka virkistävät sinua paetessasi lumierämaita.

Kyse on siis seuraavasta:

Deathtime: I Wanna Be Your Dog [Iggy Pop and the Stooges cover]




PS. Tiedoksi kaikille uteliaille, niin en aio ryhtyä paavin seuraajaksi. Tällä kertaa. Kiitos.
PPS. Hyvää ystävänpäivää -  suosittelen että katsot nyt tämän.