Evakkokertomuksia osa 1.

Johdanto

Terveisiä täältä evakosta.

Minun olisi nyt tarkoituksenani kirjoittaa joko erikoisrapotti, tai jopa sarja erikoisraportteja, mitä tulee tähän evakkoaikakauteen. En tiedä, Luoja yksin tietää. Sen tiedän että ainakaan ensimmäinen viikko ei ollut turhan helppo, vaan paikottain kuin ahdistava deja vú.

En tiedä mitä terveisiä täältä välimatkojen päästä, keskeltä ei mitään, nyt tohtisi lähetellä, mutta sen sanon että täällä nyt ollaan sitten tovi. Ja kun tässä vaiheessa jo näin hirvittää, niin sitten kyllä kun tämä on lusittu, pistetään kädet ainakin olkapäitä myöden ristiin! Nyt, tänne kun tullaan, voi huomata matkalla tyhjentyneitä, hylättyjä taloja ja pihamaita. Kun katselee ikkunoista, näkee lumikenttiä kuin joitakin kylmiä, valkoisia ikuisen yön hiekkadyynejä - ne jatkuvat silmänkantamattomiin. Kitaraa ei varmaankaan sovi soittaa vahvarilla, ympäristön alkuasukkaat voivat häiriintyä. Tai muuten voi nähdä miten äänekäs joukko kulkee soihtujen ja talikoiden kanssa, rikkaimmat muskettien kanssa, ja huutavat: "Tätä se kylämme shamaani kiljukänneissään povasi; nyt se ulkopaikkakuntalainen on tullut kiroamaan tänne tulevan sadon noine menoineen!" Mutta neuvokkaana, ja samalla äärimmäisen seksikäänä miespääosana, otan väkijoukon haltuuni näyttämällä niille kännykkää ja sen maagisia toimintoja. Näin ne lähtevät joko karkuun, tai nimittävät minusta uuden kuninkaansa. Päämajani, eli kaupunkiasuntoni, on siis melko kirjaimellisesti paketissa, niiltä osin kuin se ei ole auki revittynä, joten sinne ei ole asiaa. Parina kertana olen käynyt tarkistamassa tilanteen, olen vain miettinyt että mihin ne minun postit menevät, vaikka voihan olla että niille on keksinyt joku käyttöä. Ehkä työmiehet aukovat kirjeitäni, lukevat niiden sisältöjä toisilleen ääneen, imitoiden putouksen sketsihahmoja, ja tietysti nauravat vedet silmissä. Tänne evakkoon puolestaan olen varannut kyllä mukaan yhtä sun toista, kuten graafiset vermeet ja ajatellut että aloittaisin taas ensimmäisen taiteellisen rakkauteni, eli piirtämisen, tai oikeastaan tässä tapauksessa maalauksen. Öljyvärit, vähän rihkamalta näyttävä paletti (ei sellainen massiivipuusta tehty mela, johon on sutattu maalia, joita siis näet elokuvissa) ja A3-koon maalausmateriaalia.

Piirsin jo luonnoksen tulevaa maalausta ajatellen. Sen työnimi on Emotional Winter. Pitää sanoa että tuntui joutavanpäiväisen hyvältä kyllä taas piirtää. Se oli ensimmäinen luomismuotoni, ja nyt vuosien tauon jälkeen sen pariin palaaminen tuntui yllättävän hyvältä. Piirtämisestä tuleva katharsis on hieman erilainen laatuaan kuin kirjoittamisesta ja musiikista. Tuon maalauksen ideana on käyttää psykologisia symboleita ja allegorioita, mutta siten ettei näkijän tarvitse niistä tietää mitään - hän ymmärtää kaiken luontaisesti! Hmm, seuraavaksi pitää hankkia baskeri ja kunnon röyhelöpaita. Hiukseni värjään valkeiksi ja palmikoin ne, niin että ne muistuttavat sellaista liituperuukkia, jotka olivat kovassa huudossa jokunen sata vuotta sitten. Jalkaan vedän niin kireät farkut, että roisit kylänmiehet voi kuittailla kyläkaupan kuistilta: "Onkos se taidehomo maalannut itselleen housutkin jalkaan, BAHahahahohohhoo" tai "Mistä sää oot saanut noi pensselit, munakarvakaupasta?!".

Kyytipojiksi hainkin kirjastosta seuraavat kirjaset: Pentti Saarikoski: Euroopan Reunalla, Loius-Ferdinand Céline: Niin Kauas Kuin Yötä Riittää ja inspiratsioonin teoriaksi Mihaly Csikszentmihalyi: Flow. Näillä pitää nyt tulla toimeen kuin omillaan.

Leffailta on pulkassa

Django Unchained. Quentin Tarantinon viimeisin tuli käytyä katsomassa ensimmäisenä evakkoviikonloppuna.

Katsomassapa hyvinkin.

En tiedä onko evakossa oleminen, vaiko se, että olemme menossa kohti kesää, tehnyt sen, mutta jostain syystä naiset näyttivät poikkeuksellisen hyviltä.

Samalla sain huomata että vetovoima oli tallella melko kirjaimellisesti. Sen saattoi huomata kun vastaani tuli sellainen klassinen tapaus blondia, jolla oli poikkeuksellisen hyvät rinnat. Sellaiset jotka on pallot, pingottuneina asianmukaisen topin alle. Kohdallani kuitenkin blondi jostain syystä horjahti, ja syöksyi suoraan tissi edellä minun rintakehääni. "Nainen, hillitse itsesi!" - etten sanoisi! Mutta nyt suurena huolena onkin, että onko tuo nainen tullut raskaaksi osuttuaan tuolla tavoin minun kehooni joka tiukuu maskuliniisuutta, kuin myskiä ja hunajaa!

Tuon sähköistävän välikohtauksen jälkeen olikin hyvä jatkaa Prellulle, jonka olin parkkeeranut aika lähelle ovea. Ja koska tulin sen verran voimieni tuntoon tuon välikohtauksen jälkeen, käänsin Prellun lähes paikallaan, sellaisella puoliympyräliikkeellä, taas menosuuntaan. 4WD-toiminto saattoi auttaa myös.

Seuraavaksi huomasin että ei turhaan P-Hämppi tullut kaupunkiin, vaan näemmä kaikki lähialueen paikat oli viety. Melkoinen tuuri kävi kun sain sen melko lähelle, eli keskustorin paikalle. Toiseksi näin mieltä lämmittävän ilmiön: illallisseurueet. Oli jotenkin lohdullista nähdä miten ravintoloissa oli näin paljon väkeä lauantaisena iltana, viettämässä hauskoja aikoja, syömässä hyvin, eläen ihmisiksi. Joten tunne siitä että kaikista ravintoloista kärrätään tietyn kellon lyömän jälkeen, ne viimeisetkin ravintolan rippeet pois, on ehkä syynä tähän ilahtumiseeni.

Odottaessa leffan alkua tapasin sattumalta myös Raimon ja Irman, joita en ensin ollut tunnistaa. Olin ajatellut etten joisi kahvia ennen leffaa, sillä turboahdetturakkoni ei turhia aikaile täyttymystensä kanssa, etenkään jos saa joko klassisia kusettajia, eli kahvia tai olutta - tai molempia! No, Raimo ystävällisenä miehenä tarjosi kahvit koko porukalle, ja minähän sitä sitten otin.

Pistin merkille mustahiuksisen tarjoilijattaren, sen miten hän hymyili todella leveästi ja miten hänellä oli tatuointi (joku teksti joka juoksi hihan alle - mikä teksti?) ja kuplaperse. Sen lisäksi että hän hymyili paljon, sain hänet parikin kertaa kiinni katselemasta minua tiskin takaa, ja en usko että se olisi haitannut minua. Sen vielä sanon tuosta naisesta, että hänen ihonsa oli hyvin valkea, ja ohuen näköinen. Jos siihen painaisi sormella, menisi sormi lävitse. Mutta tuollaisia tyttöjä kuuluukin painaa sormella jossa ei kasva kynsi.

Mutta tässä on homman nimi: Paikan kello oli pysähtynyt juuri siihen kohtaan, jolloin me tulimme sinne. Eli, kello oli varttia vaille yhdeksän. Me hyväuskoiset pienet höppänät lurpimme herkullista kahvia, jota tuo herttaisen suloinen tarjoilijatar meille toi, ja ihmettelimme miksi tuo hetki ei tuntunut loppuvan koskaan.

Kunnes Raimo tarkisti kellon, ja se oli 21:13. Ja näytös alkaisi 21:15.

Kyllä meitä silloin vietiin, voi nääs nääs nääs!

Mitä voin sanoa leffasta?

No, se oli pitkä, etenkin kun kahvi oli mennyt noin 15 minuutissa alas rakkooni, ja alkoi muuttua orastavaksi kusihädäksi. Kesto tuossa kuitenkin oli sen lähemmäksi kolme tuntia.

Leffasta ei puuttunut väkivaltaa, eikä etenkään raakuutta.

Leffa oli Tarantinoa, siitä ei ole epäilystäkään!

Kuitenkin tuollainen pala oli sen verran kova niellä, että en totta puhuen osaa sanoa siitä muuta kuin että se oli ihan jees.

Se ei suinkaan ollut sellainen kokemus minulle kuin Kill Bill ja Pulp Fiction - joista se autentisin Tarantino-kokemukseni muodostuu, vaikka sellaisia hetkiä kyllä olin kun tunsin voiman heijastuvan minuun valkokankaalta.

Muttei tämä myöskään ollut elokuva josta sanoisin että tämä olisi ollut "paskin leffan Tarantinolta koskaan".

Luulen että tämä on hieman sama kokemus kuin Inglourious Basterds. Se toimi kyllä, mutta sillä kesti aikansa sulaa ja se oli jo toisella näkemisellä huomattavasti tuttavallisempi kokemus.

Siitä tulikin mieleeni, että Raimo vei minun sanat kun hän sanoi Christoph Waltz olisi hänen uusi lempinäyttelijänsä. Minä ajattelin ihan samaa, ja pitää sanoa että ilahduin aidosti kun tunnistin tutun äänen jo elokuvan alussa. Mutta mietin että kuka se voisi olla?!

Pidin myös Leonardo DiCaprion roolista (?!).

Irmalle tämä oli ensimmäinen kokonaan näkemänsä Tarantinon leffa, en tiedä miten hän onnistui siinä, mutta onnistui kuitenkin.

Joku voikin kysyä, että miten Irmalle sitten kävi tarinassa, ja sanon sen että me miehet menimme auton etupenkille, pistin soimaan Pist.Onia (olin kuunnellut tulomatkalla Megadethin Youthanasia-albumia, joka oli kerta kaikkiaan upean kuuloinen pitkästä aikaa) ja koska nyt Raimo ja Irma ovat naimisissa, on Irma hänen omaisuuttaan, joten laitoimme hänet takapenkille. Siellä hän oli hiljaa ja kuuliaisena.

Intuitio on kummallinen juttu

(Tämä tapahtui juuri ennen evakkoa)

Päivä pari ennen kohtaamista, minulle tuli mieleen eräs nainen joka on varsin kelvollinen katsoa, ja kiinnostava mitä tulee hänen seuraansa. Tässä naisessa on kummallista välittömyyttä, ja avoimuutta, joka ei kuitenkaan oli töksäyttelevää vaan suorapuheisuutta.

Muistan miten joskus hän oli kahvilassa töissä, siinä jossa kävin. Kun hänen työpäivänsä loppui, hän tuli pöytääni ja oli ilmeisesti niin haltioissaan seurastani, että hänen bussinsa meni sillä välin - minä heitin hänet kotiin sen johdosta.

Toinen mieleenpainuva kerta oli se, kun tapasimme kaupungilla, ja hän ehdotti oitis että nyt me menemme kyllä oluelle. No, me menimme! Oli kylmä ja talvinen päivä, pölyinen lumi oli jäätävän tuulen puhaltamana jatkuvassa liikkeessä. Baari oli rento, kuin jokin lounge, ja sen työntekijä oli täysin sen mukainen.

Muistelin näitä asioita, ja muistlein miten tapasimme ensimmäistä kertaa (minä ajaudun aina silloin tällöin tälläisiin suuriin ja syväluotaaviin muisteloihin). Motiivi ei ollut järin korkealentoinen, lähinnä tämän naisen latinoperse sai aikaan reaktion jonka johdosta minä ja kaverini molemmat otimme selville tämän naisen numeron. Vielä tuolloin hän ei ollut ihan niin kukassaan kuin mitä hän oli myöhemmin.

Kun olin päivää ennen syntymäpäiviäni hakemassa ostoksia, aikana kun evakko oli juuri alkamassa ja kämppää piti raivata (asia jota siirsin jatkuvasti), tapahtui merkillisiä asioita; olin juuri valikoimassa selleriä, kun viereeni tuli pitkä, mustahiuksinen ja hyvältä näyttävä nainen. Vilkaisin häntä, mutta siirryin pian selleristä inkivääriin, enkä ajatellut asiaa sen kummemmin. Mutta kun lähdin lliikkeelle, kohtasi katseemme, ja se oli hän!

Tilanne oli oudon sähköinen.

Nainen katsoi minua ja tervehti, ja hän jatkoi katsomistani hieman kuin jossain raukeassa tuijotuksessa, eikä oikein kumpikaan osannut sanoa mitään.

Naisen mies tuli myös paikalle, joten vaihdoimme aika pinnalliset kuulumiset.

Mutta ehdin sitä ennen sanomaan miten olin saanut etiäisen hänestä.

En tiedä oliko hän saanut sen myös minusta, sillä hän näytti niin yllättyneeltä, ja erityisen hyvältä myös.

Tilanne jatkui venymällä, kunnes jokainen poistui hieman hämmästyneenä eri suuntiin.

Olisi kiva tietää, oliko hän yhtä yllättynyt tuon vuosien jälleennäkemisen johdosta kuin minä, siksi että kumpikin oli saanut etiäisen.

Loppukevennys

Seuraavan parin kuukauden ajan elämäni lienee hieman samanlaista kuin tässä videossa.

Onneksi kuitenkaan tuolla paikkakunnalla ei yleensä ole tälläisiä, eikä oikein muunkaanlaisia vapaita naisia tuomassa turhia odotuksia, ja noloja tilanteita.