Tämän kertainen erikoisraportti käsittelee niin Tammerfestia kuin myöskin minigolfausta. Pitää sanoa että koko reissu oli ratkiriemukas, ja sitä muisteltiin vedet silmissä nauraen koko seuraava päivä kun olin Home Studion lähetyksessäkin vierailleen Proffan (aka. Miguel Miguel Miguel, esiintyi Home Studion jaksossa 18) kanssa jälkiuunikahveilla.
Ideana oli lauantaisena Tammerfestin, kauniin aurinkoisena päivänä mennä pidemmän kaavan mukaan. Tämä tarkoitti siis sitä että jo varhain retkeilisimme kaupungilla, mukanamme alkoholijuomia. Illan erikoisuutena tällä osa-alueella oli Mojito, jonka rakensin hunajasta, vaaleasta talousrommista, lähdevissyvedestä ja “kusipilluista”. Jälkimmäiset ovat minun kotipuutarhani hedelmiä, mandariinin ja limen sekoituksia, pieniä sitruksia joita on vaikea käyttää muuhun sillä ne ovat kitkeriä ja täynnä siemeniä (kokeile myöskin kello viiden, vihreän teen joukkoon - lisää virkistäviä ominaisuuksia). Joka tapauksessa, kun otat yhden sellaisen ja puristat sen sormiesi välissä, se luovuttaa mehunsa juomasi höysteeksi ja tämä tuottaa puhdasta onnellisuutta. Alkossa en meinannut saada korttiani toimimaan, joten myyjätär sanoi että työnnä se hitaasti sisään, minä vastasin ilahduttavalla tavalla: Mitä jos joku ulkopuolinen kuulisi tämän keskustelumme? Kun hän kysyi otanko kuitin vastasin että otan sen ja pidän sen myöskin muistona tästä kaikesta.
Alkon jälkeen pääsimme Proffan komeaan poikamiesboxiin. Siellä kuuntelimme pääosin kahta biisiä ja katsoimme yhtä elokuvaa. Biisit olivat Sunday Rain, jossa solistina on tyttö nimeltä John ja Henry Rollinsin Hotter and Hotter. Elokuva luonnollisesti oli Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa. Vitsailimme että olemme vaimot ja lapset jättänyt homopari joka viettää mukavan illan. Proffan vaaleanpunainen kauluspaita hieman pahensi tätä vaikutelmaa entisestään, ja taas meitä nauratti.
Leffaa katsellessamme nappailimme olutta ja energiajuomaa joka suli suuhun sillä se oli natsimarketin erityisen hyvää mustaherukan makuista energiajuomaa, ja sitten tietenkin Mojitot joihin kaadoin kunnolla puoli lasillista rommia! Tämä kaikki tiesi hyvää pelikuntoa myöhemmin, kun iltapäivästä olimmekin jo pienissä pieruissa – sievissä. Lisäksi oli muistettava että illan teemana on se että minigolf on herrasmieslaji, joten me harkitsimme että rasvaamme alastomat, kreikkalais-roomalaiset vartalomme oliiviöljyllä kun menemme pelaamaan. Sen sijaan soitimme ilmakitaraa, tanssimme ja heiluimme Hotter and Hotter biisin tahdissa.
Lähtiessämme pelipaikalle, tapasimme wanhan kunnon Jorpen joka myös asui Härmälän hoodeilla, se olisi kelpo paikka asua koska se näyttää olevan suoranainen entisten Sontalahden hurjien siirtola! Matkaeväinä meillä oli lonkeroa ja olutta, niitä saisi nauttia myöskin pelin edetessä.
Pelipaikalla otimme 7€ radan. Se oli miellyttävä huoparata, vaikka emmehän me juuri muusta tienneet, me tyyriit maalaisherrasmiehet. Paikalla oli erinomaisilla takajaloilla varustettuja naisia miehineen, armeijakaverusten porukka josta loppusuoralla tuli meidän kavereita ja “Kilpailuhaluinen Isä”. Jälkimmäinen peluutti mahdollisesti noin 5-7 vuotiaita pikkunassikoitaan kireillä aikuisten säännöillä, mikä oli aika groteskia kun nappulat eivät osanneet edes lyödä palloa kunnolla. Todennäköisesti nämä lapset saavat sovittaa joululahjaksi saadun Monopoli-pelin velkansa isälleen viikkorahoista.
Huomasin olevani hieman hukassa sillä viime kerrasta oli aikaa. Mutta opin koko ajan paremmin ja paremmin. Proffa oli aika hyvä, mutta loppukohden eromme tasoittui, etenkin kun huomasimme puolessavälin olevamme jo kelpo hutikassa! Aloin hutikkatilasta huolimatta menestyä, tai ehkä juuri sen ansiosta. Pari vanhempaa miestä kävi kertomassa, samalla kun korjailivat ratoja, että kyseessä on SM-mestaruusradat joilla pelaamme. Onnistuin saamaan kahdella lyönnillä pallon perille, ja he kehuivat minua. - Olisivatpa nähneet kun iskin pallon ykkösellä sisään viimeiselllä radalla! Minä kerroin että tämä on herrasmieslaji, josta he olivat samaa mieltä myöskin. He arvostelivat heikkohermoisia pelaaja joiden vuoksi rataa sai korjata. Alkoi kyllä minun ja Proffan kaksikkokin olla hieman naama totisena kun aina ei pallo mennyt perille, ja toisaalta minä rentouduin koko ajan yhä paremmaksi kun nautin oluita. Puolessa välin kierrosta huomasimme että olut todellakin menee päähän, ja aloimme olla humalassa yllättävällä tavalla. Luulin että olut ei enää mene nuppiin, mutta minigolf saa aikaan ihmeitä.
Tämän kaiken keskellä tein erikoisraporttia Home Studioon, ja otin puheita ylös. Ne olivat jo jälkeenpäin kuunneltuna aika hyviä, huomaan että ensimmäinen eli Nummirockissa tehty kuunnelma hyvä idea ja oiva starttipanos, sillä Luojan kiitos siitä mihin on jo ennestään tyytyväinen, on mahdollista parantaa myös jatkossa – niin kävi myöskin nyt. Se vain hieman harmittaa että vaikka suhteellisen tiivistä raportointia sainkin aikaan, jäi viimeinen luku pistämättä ylös, se tapahtui silloin kun minä ja Miguel Miguel Miguel (aka. Shakaali - sanoin että elämästäni kertovassa elokuvassa häntä näyttelee Bruce Willis) palasimme kaupungille. No, tässä kuitenkin voin raportoida siitäkin, ensin kuitenkin kerron mitä tapahtui sitä ennen.
Huomasimme siis olevamme humaloissamme. Olimme tutustuneet toiseen porukkaan joka oli juuri meitä ennen. He olivat pääsääntöisesti kunnon väkeä, pidettävää porukkaa jonka kanssa tulee hyvin toimeen. En tiedä, mutta sellaiseen törmääminen on niin harvinaista nykypäivinä että siitä on pakko (onko se pakko?) mainita joka kerta erikseen. Keltainen aikakausi on kaiken sosialisoinnin, verkostojen elvytysten ja kaiken muun vastaavaan, tappiottoman mutta opillisen ajan jakso. Sitä seuraa punainen, ja siihen on vielä aikaa noin kuukausi, elämä on matka joka koostuu seikkailuista ja aavikoista, mutta kenen on tasapaino? Kuka astui alas taivaasta, ja nousi sinne takaisin, mutta asetti mielensä mukaan koko tapahtumahorisontin? Koska aloin saavuttamaan sen valtiomiesmäisen tilan josta olen paljon puhunut, niin heti ammuttuani pallon ykkösellä sisään minä kylmän tyynesti, ammattilaisen elkein filosofoin: Olen kuin Tiger Woods, mutta eri värinen eikä minulla ole niin montaa naista. Tämän sanoi eräs läsnäolija olevan aika hyvin sanottu.
Pian löysimme itsemme kaupungilta, meidän piti mennä suunnitelman mukaan syömään mutta sidekickini Miguelos oli sen verran sekaisin jo tässä vaiheessa että hän soitteli meidän olevan menossa erääseen laivaterassin juottolaan! Minä kuitenkin sain meidät takaisin radalle, ja olimme pian keskustassa. Siellä tapasimme Mikon joka antoi meille tyylikkäät Guest-passit joilla oli vapaa pääsy kaikkiin mahdollisiin huvituksiin, mutta koska olimme omantienkulkijoita emme tietenkään tulleet käytänneeksi niitä vaikka meidän suunnitelmanamme oli että otamme niistä kaiken irti. Naiset etenkin pitävät tuollaisista kiinnostavista status-symboleista jotka roikkuvat miehessä, he tarttuvat niihin ja näädän innolla tivaavat mitä tämä kaikki tarkoittaa. Nautimme hamburgerit ennen poistumista vaatteiden vaihtoon Härmälän poikamiesboxiin jossa oli kaikki tarvittava, sinne menimme taksilla kuten on säädyllinen ja hyvä tapa, ja me euroopan omistajia kaikki tyyni (everything's cool).
Perillä kuuntelimme jälleen Henry Rollinsin Hotter and hotter-biisiä, nupit kaakossa ja kalsarit jalassa. Soitimme ilmakitaraa, lauloimme ja tansimme – elämän juhlat olivat nyt päällä. Samalla tyttö nimeltä John soitteli että missä minä oikein menen ja kuinka kauan vielä kestää ja minä raportoin parhaani mukaan. Olen enemmän “ajassa mukana”-tyylinen kuin “aika hallussa” joten arvioin yleensä ajan aina väärin, joko ylä- tai alakanttiin ja nytkin oli vähän samaa vikaa rahikaisella. Viimeiset raportoinnin Home Studiota varten olivat juuri tästä ajanjaksosta, ja ne olivat täytetyt naurulla ja laululla ja äänillä. Jos naapurit olivat aikaisemmin luulleet että meillä on miesten keskistä hauskuutusta, niin tällä kertaa he tuskin enää epäilivätkaan muuta kun ikkunasta näkyi kaksi komeaa miestä boxereissa ja rintakarvoissaan tanssimassa, samalla kun kotiteatterilaitteisto huusi sen minkä jaksoi. Kello oli tuolloin jotain 23:00-00:00 välillä.
Tässä vaiheessa rupesi olemaan viimeiset hetket osallistua edes jotenkin Tammerfesteille, ja olipa siihen vielä tilaisuus passinkin ansiosta. Joskus vuosi pari sitten minun piti silloisen työpaikan yhteistyökumppanin kautta päästä festeille hommiin, kuskaamaan julkimoita autolla, tapahtuisiko nyt myöskin niin että festit hieman jäävät väliin?
Eli mitä herrasmiehet tekevät kun heillä on ilmainen pääsy mihin tahansa? He päätyvät Monttuun jossa tapaamme uusia ja vanhoja tuttavia. Tiemme erosivat kun Miguelos meni edeltä ja minä kävin nostamassa rahaa, ja lupasin tavata tytön nimeltä John ravintolan pihassa (hassu sattumus, hän oli siellä bändikaveriensa kanssa mutta he olivat lähdössä kun Irman ja Raimon porukka oli sinne vastikään mennyt). Kun saavuin ravintolan pihaan, istuskeli portailla John ja iloinen jälleennäkemisemme olikin aika näyttävä; sanaakaan sanomatta John hyppää syliini ja kietoo jalkansa ympärilleni ja minä pyöritän häntä samalla kun syleilimme (will she trick or treat/ I bet she will). Minulle alkoi tulemaan tunne että tämä Tammerfestien reportaasi taitaa olla sikäli poikkeuksellinen että olen kyllä paikalla, mutta en läsnä. John on aikalailla suoran toiminnan naisia ja sanoi että nyt menemme hänen luokseen (hän asuu keskellä keskustaa eli joka paikkaan on lyhyt matka paitsi pois keskustasta) mutta koska minä olen päättäväinen mies sanoin että nyt me menemme kavereita katsomaan kuten oli sopimus – ja niin me menimmekin. Etsimme heidät aluksi, ja sitten kun löysimme huomasimme että paikat olivat vähissä, mutta löysimme paikkamme.
Sitten kun illanistujaiset alkoivat oli tunnelma taas kuin suoraan jostain Kaurismäen tai Lynchin elokuvista. Tuntui että jokainen puhui eri asiaa. Minä ja John istuimme looshiin josta taisimme onnistua karkoittamaan vastakkaisella puolella istuvat ihmiset. Samalla eräs Raimon ja Irman tiimin neiti ei liiemmin alkoi haluta yhä enemmän huomiotani, eikä edes auttanut että sanoin delegoineeni tälläiset ongelmat Raimolle joka vastaisi puolestani. Kuitenkaan en halunnut olla hänelle tyly sillä hän on pidettävä nainen jonka kanssa olet juhlinnoissa jutustellut aikaisemmin, mietin myös että jos meno jatkuu tälläisenä niin nämä kaksi hyvällä maulla varustettua naista ryhtyvät pian kissatappeluun. Niin ei kuitenkaan käynyt. Outoutta lisäsi vielä se että John alkoi itkemään kun hän kuuli jonkun kappaleen joka liikutti häntä, sitä seurasi samanlainen hiljainen vaitonaisuuden momentti mikä tulee kun sanoo jotain sopimatonta juhlissa joissa kaikki puhuvat omalla puheenvuorollaan. Jo seuraavana päivänä se hieman huvitti, että kun minut nähtiin naisseuralaisen kanssa, niin puolen tunnin päästä hän jo pillitti. Joskus muistan olleeni samassa tilanteessa kun eräs minuun mitenkään romanttisesti liittymätön nainen riiteli poru kurkussa puhelimessa poikakaverinsa kanssa, ja minä istuin hänen vieressään, samalla ohitse meni eräs tuttu joka katsoi vuoronperään meitä kahta, korrektina ja hämmästyneenä. Minä tervehdin häntä miettien että ajoitus on tärkeä elementti melkein missä tahansa. Joku toinen itkettää naista kenen seurassa olet ja sinä keräät itkettäjän maineen, kuin jonkun tuntemattoman eläimen liha erikoiskastikkeella lautasellasi.
Jokainen hajaantui joko erikseen tai yksikkönä, kuin skandhat, kuin elementit kuolemassa, jokainen hajaantui ja liukeni paikalta ja ryhmämme koki kuolemansa mutta osat elävät. Raimo ja Irma ilmeisesti lähtivät asuntoonsa, Miguelos taksijonoon käytyään aluksi katsomassa tuttaviaan (hän oli nähnyt kuinka joku mentaalisesti jälkeenjäänyt “lahja naisille” oli yrittänyt vongata naista kaverinsa sylistä ja suuttunut kun ei onnistunut, samoin hän oli sanonut naisten mukana samassa taksissa matkanneelle miehelle että toivottavasti tämä saa mitä on lähtenyt hakemaan – zing!) minä ja John poistuimme keskustan keskustassa sijaitsevaan asuntoon. Lähtiessämme sanoin Raimolle että hänellä on samanlailla hiukset kuin Rooman keisareilla. Ja niinhän ne olivatkin.
Asunnossa hän kaatoi minulle punaviiniä jota taisi juoda itsekkin, musiikia laitoimme myös (klassikkoja kuten Love You To Death ja Love Rollercoaster sekä Hoochie Coochie Man - vain joitain mainitakseni!). Pitää sanoa että iltapäivästä juomaan aloittaneena olin jo aika puuduksissa ja puheista on vaikea muistaa mitään tarkkaa määritelmää. Tuuletin lattialla puhalsi ilmaa eri suuntiin. Muistan kitaran, PA-laitteiston, ja monta muuta asiaa. On a Wicked Night.
Seuraavana aamuna heräsimme. Molemmat makoilivat pitkään ja raukeina sängyssä, pelokkaina krapulasta joka varmasti heräisi meidän kanssamme ja kauhistuttaisi meitä omalla kolkolla tavallansa. Kävin vilvoittelemassa hänen parvekeellansa, pelkät kalsarit jalassa. Myöhemmin kun alhaalla pyöri hänen naapurinsa hän tuli tupakalle, samalla kun seisoskelin hänen vieressään edelleenkin kalsarit jalassa, ja ulkopuolisille näytti siltä että olen alasti sillä juuri parvekkeen reuna peitti näkyvyyden jättäen tilaa sille että mielikuvitus täyttää tyhjät kohdat. John kysyi että kuljenko niin viihteellä että minulla on paita josta rintakarvani näkyvät, sanoin että joskus voin jättää pari nappia auki paidasta. Tästä hän kävi uteliaaksi ja hän kysyi saanko sillä huomiota, johon vastasin että se on kuin kalastaisi verkolla kalaparvesta, ja nauroin makeasti päälle. Eikä hänkään voinut olla olematta sitä mieltä, että vastaukseni oli mitä mojovin. Sitten jutut olivat krapulikoille sopivia, esim. Johnin haave räjäytellä asioita, niitä on toistaiseksi asiat kuten pohjois-suomi ja lokit. Epäilin että jos hän saisi paljon rahaa, hän sijoittaisi sen kyseisiin projekteihin ja omenamehuun mikä on hänen tiedostamaton lempijuomansa. John: “Tuo minulle omenamehua” Minä!:“V*tut minä mikään sinun lähihoitajasi ole..”. Nimitin hänet 24 vuotiaaksi (savolaiseksi) mummoksi, mutta häntä voidaan myös sanoa naispuoliseksi Pate Mustajärveksi, ehkä jopa This Is Love-videon P. J. Harveyksi?
Kun laitoin jonain rauhallisena ja yksinäisenä hetkenä soimaan mieleeni tulleen artistin eli Creamin White Roomin, huomasin että sen sanat sopivat täysin ympäristöön, valkoinen huoneisto jossa oli kaikkialla mustat verhot, ja yhtä pitkä matka asemalle kuin on suunnilleen keskustorilta.
”In the white room with black curtains near the station.
...
Lie with you where the shadows run from themselves.
At the party she was kindness in the hard crowd.
Consolation for the old wound now forgotten.
Yellow tigers crouched in jungles in her dark eyes.
She's just dressing, goodbye windows, tired starlings.
I'll sleep in this place with the lonely crowd;
Lie in the dark where the shadows run from themselves.“
Seuraavaksi poistuin paikalta. Soitin Miguelokselle että tulen hakemaan varusteeni. Kävin syömässä fish and chip-annoksen ja nautin lempeästä tuulesta joka oli katukahvilaksi muutetun pikaruokalan terassilla. Vaikken muistanut ottaa juomaa, tuotti silti tilanne minulle ja mielelleni rauhaa.
Lopulta tapaan jälleen Migueloksen, istuttuamme hetken vaihtamassa kuulumisia hänen luonaan me päätämme lähteä ulos juomaan kahvit. Se oli mitä suurenmoisin muistelojen aika, ja saimme nauraa sydäntemme pohjasta sillä oikeassa seurassa epäonnistumisella ja onnistumisella ei ole mitään eroa, eikä merkitystä vaan kaikki pienetkin asiat ovat lopultakin ok. Krapulalääkkeistä läheisyys ja nauru ovat kestosuosikit, eikä suotta.
Tekstit
