RIP Juhani Palomäki

Ja taas on aika vierähtänyt sitten edellisen syötteen ja myöskin Deathtimen mahdollisesti viimeinen blogimerkintä – pitkään aikaan, kuten ennen seuraavaa uutista tai julkaisua – on asetettu olemaan. Eli siis kauan odotettu albumin synopsis, pitkä ja ytimekäs, jonka toimittaminen oli yhtä hikistä puuhaa kuin keskikesän hautovat helteet jolloin siivoaminen hoidettiin siten että mentiin alastomina kierimään ympäri kämppää, jolloin hytteet tarttuivat kiinni vartaloon. - Toivottavasti Googlen äärimmäisen lyhytpinnainen ja herkkänahkainen siveyspolitiikka ei ota tuosta pulttia, sain jo, korrektisti sanottuna, ulostetta niskaan!

Tuska-kampanja jäi väliin. Mutta on annettava tunnustusta Petralle, joka ystävällisesti ja suurella sydämellä, sekä huomaavaisuudella kuvasi minulle Crowbaria, sekä soitti vastaajaani heidän keikaltaan. Se kaikki oli erityisen huomaavaista ja kiitettävää!

Myös muita maininnan arvoisia asioita on tapahtunut. Juhani Palomäki on joutunut vuoden 2010 lahjakkaiden ja minulle tärkeiden artistien poisnukkuneeseen seuraan. Hieman tulee ontto olo kun rupeaa tajuamaan että nyt aika iso osa noin kymmenen vuoden takaisista ehdottomista ykkösorkestereista on hajonnut sillä heidän keulakuvansa ovat kuolleet. Tietenkin se surettaa, mutta toisaalta nousee hiipivä tuntemus tekopyhyydestä, sillä huomasin että myös minä olen heitä jotka ovat saaneet huomata miten ihmisten perään on helpompi surra, kun he ovat kuolleet, kuin että he olisivat vielä elossa. Ei sillä että olisin Juhani Palomäkeä tuntenut, mutta silloin kun muut mikkihiiret kuuntelivat siinä täysi-ikäisyyden kieppeillä Sentencedia niin kuin se olisi suurin, parhain ja melankolisin, mutta minä tiesin että se todellinen tämän alan orkesteri oli Yearning (edelleenkin muistan nuo ensimmäisen levyn kiehtovat eeppisen melankoliset tarinat ja omalaatuiset mutta silti puhdasoppisen doomahtavat soundit! Se levy, tietenkin limited edition versio, varastettiin autostani ja se pitää nyt viimeistään saada taakisin) – pitää tosin myöntää, että vaikka vieläkin olen fani, niin mielestäni tämän orkesterin doom-pohjainen alku oli parempi kuin sen progressiivisvaikutteinen loppupuoli, Palomäen uudessa funeral doomia veivaavassa Colosseumissa sen sijaan on sitä jotakin! Vuosien mittaan, joskin alamäkien ja ahdistusten kautta on oma elämänkuva alkanut nyt hieman kirkastua ja rakentavat vaihtoehdot ovat tulleet tuhoisten ja toivottomien tilalle yhä enemmän, joten myös pahimmat angstit ovat musiikista jalostuneet hienostuneeksi melankolian nauttimiseksi, sen sijaan että se olisi ollut enää jokapäiväinen pettuleipä jota syötiin hyvällä ruokahalulla, tai itkettiin ja syötiin. Tämä edustaa sitä samaa musikaalista perinnettä mitä blues, kun mieli painuu alas ja ahdistus on päällimmäinen tunne, toimii myös tämä musiikki siten että mitä pahemmalta tuntuu, sen paremmalle alkaa tuntua. Kun tätä kirjoittaessa laitoin soimaan Yearningin kappaleen Statues Amidst a Frozen Sand of Time:n, joka on eräs bändin ehdottomasti parhaita, tunsin miten kylmänväreet hyväilivät minua jylhällä tavalla. On jotenkin kuvaan sopivaa että kuuntelin tätä kappaletta runsaasti kun olin matkalla setäni hautajaisiin. Näitä hautajaisia oli edeltänyt se mieleeni palanut näky kun olin nähnyt hänen kuolevan, nukkuvan pois, ja osittain siitä kokemuksesta on myöskin kirjoitettu Deathtimen nimikkoraidan lausumattomien sanojen eräs osio jossa tiibetiläinen kuolemisen kuvaus on lueteltu ennen kun tapahtumahorisontti siirtyy ajasta ikuisuuteen. Tämä vuosi on todellakin merkillinen vuosi, Deathtimen enteellisesti julkaisi debyyttinsä ja olen tästä eritätin iloinen, samoin kun olen samana vuonna nyt nähnyt kaksi suurta vaikuttajaani ja legendaarista muusikkoa: Danzigin ja Chris Barnesin! Puhumattakaan vielä mitä levyjä on tulossa kun tätä kirjoittaessani olin juuri päivää ennen saanut ilmoituksen siitä että Danzigin viimeisin on matkalla limited edition:ina luokseni.. Mutta sitten on myöskin varjopuoli jossa osa poistui näyttämöltä. Kun kyse on fanittamistani artisteista, ja siten hieman väkisinkin jollain tasolla vaikuttajistani, tulee tunne että tässä soihtu siirretään eteenpäin ja mantteli periytyy. Yearning:in ensimmäisellä demolla oli kappale Obliteration, ja juuri samana päivänä kun kuulin Juhanin poismenosta, olin tapaillut tulevalle Deathtimen julkaisulle aiottua biisiä nimeltä Obliteration. Toinen lomittaisuus liittyy setääni. Petra Paljasjalka tunsi tämän kyseisen artistin, ja osasi kertoa yhtä sun toista taustoista. Niiden pohjalta voin vain sanoa että jotain samaa siinä kohtalossa oli, kuin setäni kohtalossa. Siispä, RIP, Juhani Palomäki Toward the Infinite “fly, free you are..” Saakoon nerokas mutta niin hyvin ahdistunut sielusi nyt rauhan. On todella sääli että hänenlaiset lahjakaat muusikot ja taiteilijat joutuvat masentumaan, tarttumaan päihteisiin ja syrjäytymään, sen sijaan että he todella saisivat sitä tunnustusta ja arvostusta joka heille kuuluu - samalla kun muovirakennelmat myydään suurelle yleisölle siten että järjestetään kisa jossa epäinnovatiivisimpaa ja kliinisimpää materiaalia tarjoavat osallistujat pääsevät jatkoon, jonka jälkeen asiakaskunta, eli yleisö saa valita heistä sen ketä pakkosyötetään meille soittolistojen ja muun “Raha puhuu”-käytännön avulla seuraavat kuukaudet. Toisaalta tämä kaikki näyttää sen vanhan totuuden että taistelua ei pidä lopettaa, eikä päästää rintamalinjan läpi heitä jotka ovat valmiita katkaisemaan pääsi jotta tulisit tasapäistetyksi.

...
Dreams of morning shine
Days leep, submit to night
A curse is to live before dying

A soul torn from the life
Withdrawn, out of sight
Birdes flew out from beautiful garden

Circle of sorrow seems to never end
Wizened are flowers, brought to monument of zeal
...

- Yearning/ Juhani Palomäki: Haze Of Despair