Oli helmikuun loppupuoli. Olin viettänyt alkoholista ja baareilusta vapaan viikonlopun, ja päättänyt nollata myös nollaamisesta. Nollaaminen epäilemättä toimii, etenkin jos on ollut voimakas prässi, mutta joskus nollaamisestakin on otettava paussi.
Siispä mitä tein, oli että lauantaina tein perinteisen itämaisen ateriani. Oolongia juomana, ruokana kananuudeliateria, jossa kana paistetaan kurkumalla ehostetussa öljysekoituksessa jossa on niin kookos- kuin oliiviöljyä, unohtamatta valkosipulia. Sitä ennen kana suolataan merisuolalla. Voin sanoa että se on niin hyvää ettei sen syömistä voi lopettaa ennen kun lautanen on tyhjä, ja ennen kuin koko wokki on tyhjänä. Mutta siitä on mieletön apu kun tulet yönselästä kotiin, ja syöt päivälliseltä jääneet juopottelun turruttamia makuaisteja hivelevät sapuskat. Kokeile, voin pistää reseptin joku kerta, vai olenkohan sen
Radio Home Studion jossain lähetyksessä tehnytkin?
Joka tapauksessa, kun nollaan nollauksesta pidän siis omat traditiot. Näihin kuuluu lauantaiyön ajelu, tai kahvittelu tai elokuvat. Ja yleensä myös krapulatonta sunnuntaita promotoiva sunnuntaiajelu, josta hallituksemme yrittää epätoivoisesti tehdä loppua - kansalaisten on pysyttävä kotonaan, ja käytävä yhä kallistuvahintaista joukkoliikennettä käyttäen töissä tai koulussa.
'Jos alasajettua joukkoliikennettä ei ole saatavilla, niin emme valitettavasti voi mitään "realiteeteille" (jotka olemme itse luoneet).'
Tällä kertaa ankeuttajien yritys ankeuttaa ei siis onnistunut. Vaan sain erään idean löydettyäni
tämän mahtavan sivuston - joka on myös lisätty linkkilistaan eli
The Networksiin. Löysin sen päätettyäni hieman rentoutua, kun olin juuri saanut kirjallisiin tehtäviin omistetun viikon viikonlopulle venynyttä
Uuden Tuotteen toimittamista - joka oli ollut yllättävän hidasta puuhaa, luulen että
Guttenbergin kirjapainoa käytellessä vauhti saattaisi olla jotakuinkin sama.
Kuitenkin kun pääsin ihastelemasta tuosta sivustoa, mieleeni tuli
Sixtuksen (Syrjänen, Sixtus Syrjänen) hylätty roomalainen kylpylä. Tuo oli jo kauan pyörinyt mielessäni, kun olin siitä ensimmäisen kerran lukenut
Tamperelaisesta.
Juuri tuollaiset asiat ovat niitä jotka ajavat minut villiksi ja tunnen niin eläväni (hieman kuten luodessani jotain) - miten surrealistista se voi olla, että kotikaupungissa on roomalainen hylätty kylpylä, joka tehtiin eräänä maagisimmista modernin aikakauden ajoista? Lehtijutussa puhuttiin toogajuhlista, mutta mistä me tiedämme mitä kaikkea he suunnittelivat sen varalle? Oliko se hyvä työ työläisiä ajatellen, tehdä nyt heille kesäinen virkistyskylpylä. Vai oliko se porvariston hillitöntä riistotahtoa ja kerskailua - "katsokaas meitä, köyhät"? Tahdon uskoa ensiksi mainittuun, vähemmän kyyniseen vaihtoehtoon, olenhan herkkä runosielu. Se, minkälainen vaikutelma minulle tuli kun saavuin paikalle, selviää eteenpäin lukiessa tätä raportaasia.
Siispä huristelin kaupungin läpi, tyynenä kuin verimakkara. Perinteiseen tapaan autoni radiossa soi wanhaa, alkuvoimaista ja alkukantaistakin, raakaa bluesia (
Blues Anthology, Prisman alelaari, hinta noin 1,5€ esiintyjinä mm.
Muddy Waters ja musiiki luultavasti alkaen 20-luvulta), se vain kuuluu krapulattoman sunnuntaiajelun perinteeseen. Eikä sunnuntaiajelu nyt muutenkaan niin paha idea ollut, jos vaihtoehtona oli se että nautin alakerran känniapinoiden yltyvästä ölinästä. Vaikka tietysti oli vain ajan kysymys milloin he olisivat saaneet sen menemään kauniisti nuotilleen.
Paikan päällä minua kohtasi tuttu näky. Se oli aika jylhä näky kuten kuvastakin näkyy. Ensimmäistä kertaa muistan nähneeni sen noin jylhänä kun
J-Bone, tai kuten nykyään sanotaan
Coconut Jake ohjasti meitä Haukiluoman turuilta ja toreilta kohti vapautta - olimme eksyneet tyttöporukkaan, jota enemmän tai vähemmän osuvasti Coconut Jake kuvaili sanankääntein
"hyvä että päästiin niiltä myrkkylehmiltä karkuun" "siitä muijasta tuli mieleen ihan se Moonspellin biisi jossa sanotaan: "You are a beast, evil one..".
En häveliäänä miehenä viitsi edes kertoa mitä kaikkea hävyttömän hauskaa tai surkuhupaisaa siellä ehti tapahtua, mutta sen kerran että kun aamulla päätin että meikäläinen häippäsee täältä tuli ensin mieleeni etsiä J-Bone. Pian selvisi että J-Bone oli harhailemassa klo 9 aamulla, ympäripäissään jossain pihapiirissä. Neuvoin puhelimessa että hän huutaa, niin voin kuulla mistä ääni kuuluu, joten J-Bone tietysti alkaa kailottamaan kukkokiekuu:maisia sotahuutoja, jolloin eräästä talosta pöllähtää selvästi krapulaisen näköinen mies ja tiedustelee:
"Minä tulin katsomaan että mikä riikinkukko täällä oikein huutaa".
No, ennen kun menen siihen tosiasiaan, että pitkin metsiä ja hiihtopolkuja (vastaan tuli hiihtäjä) mentyämme lakealle, korkealle paikalle, josta näimme saman näyn kuin kuvassa (energiavoimalan jylhän falliset piiput, samassa voimalassa on myös selvästi pakoputkia muistuttavat reiät sivuillaan, mikä meinaa sitä että kriisitilanteessa se voi nousta ilmaan ja matkustaa turvaan - sanokaa minun se sanoneen), on minun vielä kerrottava siitä kun menomatkalla poikkesimme sivukaupungin kuppilaan ottamaan yhden aamuoluen. Siellä ehdimme olemaan juuri sen oluen verran, kun Coconut Jake päätti taas kokeilla joko meidän tai meidän ympäristömme rajoja kuiskuttelemalla pöydässä istuneelle miehelle että:
"Olimme tuon kaverini kanssa panemassa viime yönä sinun vaimoasi". Tilanteesta teki erityisen veijarimaisen se, että me olimme pyytäneet päästä tuon miehen pöytään. Siispä, ei muuta kuin J-Bone mukaan, ja matka jatkui. Se oli deja vu-tunne paikasta johon saavuin. (Kuuntele Coconut Jaken puhelu Radio Home Studion lähetykseen
täältä)
|
Jostain metsistä möyrittyämme, oli tässä se meitä kohdannut näky. Vähänpä tiesin, että nyt olisi tie tästä näystä jälleen kohti metsää, ja möyrintää. Totta kai. |
Ohjeissa neuvottiin menemään jyrkästi vasemmalle, heti kun saavutaan voimalan välittömään läheisyytteen. No minähän tietysti ajoittain mutkattomana herrasmiehenä teen juuri kuten minun neuvotaan tekevän ja lähdin mainittuihin koordinaatteihin.
|
Tähän oli tultu. Tuolta. |
Henkeä salpaava kauneus iski minuun kun tajusin missä olin. Kuva kertoo vain osan siitä. Näkymää ei tarvitse kuvailla sen enempää, sen näkee ja tuntee jokainen ja joka ei, on hänelle turha siitä kertoa edes. Sen sijaan sanon, että tehosteena toimi junanraiteet joiden ääreen saavuin. Minua on aina jokin kiehtonut rautateissä. En tiedä muuta selitystä kuin sen, että isoisäni teki elämäntyönsä niiden ääressä, isoisäni joka oli kaimani mutta jota en koskaan tavannut. En usko jälleensyntymään, en muuta kuin eri elämäntilanteisiin, ja vaikutelmat edellisistä elämistä johtuvat jostain mikä on ankkueroitunut geneetis-sielulliseksi perinnöksemme (DNA).
|
"Let the Midnight Special shine her ever-loving light on me" |
|
"And, the death of dreams
Shall be a beautiful end
With flowers of filth
And wine and fine men
Certains slips of the tongue
Are laced with disappointment
With disappointment
From start to end
Confront me with your dream
And lives so cruel I curse
And, I shall turn your eyes
Into tears" |
Lopulta selvisi että kyseessä oli umpikuja. Olin seurannut jonkun edellä käyneen jalanjälkiä, ja huomasin että ne olivat menneet ratojen ylitse, mutta sitten kadonneet johonkin. Ai kun olisikin rattoisaa lukea lehdestä, että nuo jalanjäljet ovat kuuluneet jollekin itsemurhakandille, joka onnistui ja hajosi suurena päivänään junan nokkaan sadoiksi palasiksi repeytynyttä lihaa, elimiä, ja mustelmilla olevaa sielua. Joskus kävelin vastaavan kaltaisen radan (sillan) ylitse krapuloissani.
Jim Morrisonin mukaan katsojat ovat nälkäisiä vampyyreita, ja tuolla paikalla oli paikalliset käyneet ihastelemassa 14 vuotiaan pojan joskus elintärkeitä elimiä, vatsalaukkua, keuhkoja, sydäntä ja suolistoja jotka olivat kaikki levittyneet radanvarsille. Jos tietäisin mikä on asianlaita, niin sanoisin että oli varmasti juopon tuuria, että viinapullo jota hän oli viimeisellä kävelyllään nauttinut, oli säilynyt ehjänä. Mutta oliko se säilynyt ehjänä?
|
"At the dawn of the dusk of hope
Remember me as pain
Remember me again and again
Wrap your face in prayers
The ones you never sent
And, know they never reached me
You know they never reached me" |
|
Jäljet loppuvat. Muurit nousevat. |
Minun piti nyt löytää uusi tie. Eli minun oli uskaltauduttava voimatehtaan välittömään läheisyyteen, sen kameroista ja korkeasta turvallisuusluokituksesta huolimatta. Samalla sain olla erityisen varuillani, sillä alikulkutunnelin spraypiirroksista päätellen, paikalla on ollut kasvissyöjiä, jotka varmasti haistavat sen että olen lihansyöjä -
ihan kuten minä haistan bullshitin, enkä siksi ole kasvissyöjä! HAH!
|
"We returned to the source
To wait on our dream
And a function disappears
And a reason disappears
And a meaning disappears
All memories scream
In this golden wedding of sorrow" |
Heureka! Lopulta minä löysin sen! Lopultakin näin mystisen, urbaanin kivitarhan, pimeän puolen, salaisen polun. Se kulki aivan sen padan vierestä joka oli kuin suoraan
Batman 1. leffasta. Huomasin kaukaa jo aitauksen joka oli ollut jo 30-luvulta alkaen tuolla paikalla! Minä olin viimein löytänyt sen mitä hain.
|
"Through the eyes of the wheel
I will see you coming" |
Näytti siltä että
Anne (harvinainen, oikeastikin fiksu akateeminen nainen) oli ollut oikeassa siinä, kun oli sanonut että voisi vasta kesämällä mennä paikalle. Nimittäin mesta oli harvinaislaatuisen poluton. Eli vaihtoehtoina oli lähteä pois, ja palata myöhemmin asiaan tai sitten viedä se loppuun minkä oli aloittanutkin. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, siksi että asioita voi tehdä kolmella tapaa: 1. oikea, 2. väärä 3. minun tapa.
|
"Through the waves of lies
I will see you coming" |
|
"Through the years of burden
I will see you coming" |
|
"Through the weathering vine
I will see you coming" |
Tarpoessani lumessa, sen upotettua minut polviani myöten syvään, en miettinyt sitä miten naamakirjassa jotkut kaverini jotka asuvat Espanjassa ja Englannissa, joko kehuskelevat shortseista ja teepaidoista, tai näyttelevät kuvia jo vihertävistä, auringonpaisteen kypsentämistä maisemista (Espanjassa majaileva kaverini kehui että lämpötila hieman laski, ja se oli +19 astetta, hänen joutuessa vetämään hupparin päällensä).
Muutenkin minun on sanottava että kevät on todellakin jo alkanut. Kun kävin viikolla kaupassa, näin kassaneitinä nuoren naisen jonka tyylissä oli jotain joko 1920- tai 1940-lukulaista, sen lisäksi että hänellä oli kauniit kauriin silmät, hihat kääritty ylös t-paidassa, ja rinnat, sellaiset terhakkaat ja käteensopivat että ne uhmasivat painovoimaa. Tyttö katsoi minua kuin olisimme makuukammarissa, ja kun nostin katseeni maksettuani kortilla, huomasin että hän tapitti minua haaveilevan näköisenä, niin että kaikki ympäriltä katosi ja jokainen liike hidastui (kiirasliikkeet). Jos joku olisi sytyttänyt tulitikun, olisi koko kauppakompleksi palanut maantasalle sekunnissa. Vielä lähtiessäni, hän käänsi katseensa minuunpäin ja hymyili vienosti. Minä kävelin paikalta ruhtinaallisena miehenä, kuin ilmassa harppoen, mutta silti kuin vatsanpohjasta leijuen:
"I can't feel my temples this throbbing entangles/ she begs at my ankles and feeds on my bowels / I can't take this pressure, this timeless adventure/ something keeps tickling!" Ja voin vakuuttaa, oi te kaiken toivon vangit, ettei tuo ollut vielä lainkaan rajuinta viestintää mitä sain vastakkaiselta sukupuolelta tuolla viikolla, ehei ollut!
Mutta takaisin Sixtuksen kadonneelle kylpylälle. Minä olin mies jolla oli tehtävä, ja vaikka olin vielä toipilas ja tämä oli ensimmäinen parempi päivä lähes viikon kestäneestä sahaavasta kipeäksitulemisen tunteesta ja kevyestä lämmöstä, päätin että koska täällä ollaan, niin tämä myös hoidetaan loppuun. Mutta kun tarpoessani minun housuni repesivät, joka askeleelle yhä enemmän kunnes ne olivat melkein keskeltä kahtia, siitä olisi voinut juolahtaan mieleen että onko tämä paikka kirottu, ja nyt täällä kummittelevat työläisten ja teollisuuspohattojen henget vaanivat jokaista joka tunkeutuu kesken aavesapatin heidän altaalleen. Minä aloin poistua kiihtyvällä tahdilla paikalta. Jostain nenääni kantautui rikkikiven haju loppua kohden - rikkikivi, eli siis se haju tulee kun joku päästää ns. kananmunapierun. Raamatussa kuvataan että Helvetissä palaa aikakaudesta aikakauteen rikkikivi. Tällä epäilemättä on tuplamerkitys. Rikki on se jolla puhdistettiin jalometalleja epäpuhtauksista. Helvetti käyttää runsaasti tätä symboliikka, eli se on paikka jossa epäpuhdas hioutuu pois. Ja tietysti, onhan siinä aika pirullinen hajukin.
Sitten itse paikka. Se oli pääsääntöisesti lumen peitossa. Siitä ei saanut selville kuin joitakin yksityiskohtia, mikä tietysti oli omiaan kiihottamaan mielikuvitusta. Jylhät muurimaiset maisemat olivat lumen peitossa, mutta silti saatoin nähdä valtavan altaan, nuo kaikki 30-luvulla nousseet rakennelmat aina jylhistä muureista sillan tai mahdollisesti jonkinlaisen laiturin luurankoon. Kuvat puhukoon puolestaan. Pitää sanoa, että paikan päällä lumenpeitossa olevat objektit erotti kyllä huomattavasti paremmin, nyt kun niitä katsoo kuvista, on se vähän kuin etsisi kuvasta sen seitsemän virhettä.
|
Allas |
|
Vastapääty, josta erottuu kun oikein tarkasti katsoo niin junarata kuin kivimuuritkin |
|
Porrasmuuri, toinen näkökulma |
|
"I had a hook in my back and a light to guide me
My words were useless again
The leftovers were playing with my memories of love" |
|
Katos, katos! |
|
Silta vai laituri? |
|
"Digging a hole so I can rest
No tears from no river to take me home
The seeds in my way, roots to the core
Of a rising sun falling through
the wind to the soil" |
Mikä minua kiehtoi oli se, että tuo kaikki oli ollut 30-luvulta asti täällä, osa moitteettoman näköisenä ja osa taas vähemmän hyvässä kunnossa. Aikana jolloin Amerikassa puhkesi kukkaansa blues, aikana jolloin natsit villitsivät kokonaista Saksaa, aikana kun jännityksellä katsottiin mihin työväenluokan paukut riittävät oman utopiansa perustamisessa kun teorioista oltiin siirtymässä vallankumouksellisia toimia (harmi vain, ettei se teoria ollut
Täydellisen Järjestelmän teoria, hegeliläinen synteesi, sen sijaan että se olisi jäänyt marxilaiseksi antiteesiksi) ja jolloin siitä huolimatta että Suomen piti olla kuin pieni kylä siellä oli jotain tälläistä (unohtamatta että silloin oli niin
Linna,
Kallinen, Waltari ynnä muut luomassa henkeä ja kirjoittamassa ajattomia teoksiaan ja esittämättä ajatuksia jotka eivät ole vanhentuneet vieläkään).
Eikä unohdeta, että syy miksi tuon rakennus loppui oli kylmän talven routa ja Neuvostoliiton meille suuntama uhittelu joka eskaloitui talvisodaksi - jotenkin on yllättävä ajatus että tuon sodan aikoina edes jotain näin fantastista suunniteltiin (se tekee siitä kaikesta jotenkin niin paljon traagisempaa). Eikö sen pitänyt olla aikaa jolloin isovanhempamme äärimmäisessä luokkatietoisuudessaan kävivät tehtaassa töissä, samalla kun vanhempamme hiihtivät kesät talvet kouluun, tietysti takaperin toisen puolen matkastaan? Leikkiä sai vain jos kantoi 5 kilometrin päästä olevasta kaivosta 10 litran saavilla vettä. Leikkimiseksi käsitettiin selkäsauna josta ei halvaantunut, tai tullut verta. Noh, eiväthän nuo tietenkään toinen toistaan poissulkevia asioita ole. Mutta sen sanon että kesällä uudestaan, sillä tämä kaikki on entisestään kiihottanut minun kiinnostusta omaa kansallista lähihistoriaa kohtaan. Ja minusta sinun pitäisi tehdä myös samoin.
|
"Sitten en tiedä osaanko takaisin, muistan lehtileikkeen, missä Inarinjärven jäältä löytyi jäätynyt poika, kasvot hymyssä. Kolmannen vyöhykkeen rajalla, on pakko kääntyä takaisin, ja juosta pakoon minkä jaloista" |
|
Nyt, tuskin tämän voisi päättää enää yhtään paremmalla kappaleella, joka jo nimensä perusteella osuu aiheeseen. Periaatteessa kun kyse on
Danzigista, en voisi pistää koskaan muun kuin alkuperäisen kappaleen, mutta jos luet tätä blogia, uskon vahvasti että olet hulluina kurisiteetteihin kuten minäkin, joten kuuntelehan joutessasi myös
Ville Leinosen versio!
Take my hand,
You'll never find,
Another quite like mine.
If you look,
You'll see that I'm,
A lonely one.
...
sistine smile
you'll
never know
the trap it's set
and if you did
you'll
never look
into
its eyes
the sun don't shine
the wind won't blow
when you go hide
without your love
i'm lonely
deep inside