Nyt kuitenkin asiat olivat mallillaan, kun nyt televisiossa näytettiin joulukonserttien lisäksi myöskin pakollinen jouluklassikko, eli Samu Sirkan joulutervehdys (mikä sekin melkein saatiin pilattua, Ruotsissa, totta kai). Katselin sitä, samalla kun monen kuukauden näkemisen jälkeen paijasin ja hoivasin Rypsiporsasta, joka lopulta sitten nukahti jalkoihini.
Tunnelma oli kerrankin kohdallaan - lapsena se tulee lähes automaattisesti, nyt se täytyy tehdä, ja siinä kaikki ulkopuolinenkin apu on aina paikallaan.
Toinen seikka on sitten musiikki. Minun lempijoululauluiksi, tai ainakin kaikkein tunnelmavoimaisimmiksi ovat muodostuneet ne wanhat kunnon, amerikkalaiset tulkinnat, kuten vaikkapa Dean Martinin biisit (tietysti ns, minun bändien tulkintojen lisäksi) Onhan niissä ja näissä suomalaisissa, etenkin uudemmissa, iskelmätyylisissä mollisointuja syntikalle ja yhdelle laulajalle tyyppisissä jutuissa kyllä ihan selvä ero. Helkkari, jälkimmäisissä tunnelma on täsmälleen yhtä miellyttävä kuin tuo joulusää; kertojahenkilön paras joulu oli lapsena, ja nyt kaikki ovat kuolleet, eikä edes varpusta näy jouluaamuna missään. En yhtään ihmettele että jos tuollaista paskaa suolletaan radioista kuukausi ennen tätä juhlaa joka on etenkin yksinäisille ja vähäosaisille kova paikka, että moni hyppää leikistä pois. (Tämän sanon minä joka muuten olen melankolisen musiikin ystävä numero 1). Kun taas klassikoissa näissä on sitä lämpöä, juhlallisuutta ja taikuutta. Kun pistää tämän kokoelman soimaan, ja vaikka katselee Tampere vanhoissa kuvissa-ryhmän kuvakokoelmia, on tunnelma ei vain juhlallinen vaan myös nostalginen. Juuri sellainen kuten sen kuuluukin olla!
PS. Hyasintti ja joulukuusi vastaavat taas hajupuolesta, mitä tulee autentisen huumaavaan joulutunnelmaan.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti