En olisi koskaan lähtenyt tälle reissulle, ellei minun puhelimeeni olisi tullut maanantaina viestiä jossa kysytään lähdenkö Devin Townsendin keikalle, lipun saa ilmaiseksi. Ja lähdinhän minä ilman enempiä ympäripuhumisia. Kyseessä oli siis huippusuosittu Devin Townsend Projectin maailmankiertue, jolla oli mukana The Gatheringista tuttu Anneke van Giersbergen – joka muuten oli ihan mielettömän kova naislaulaja, ehdottomasti tämä asia on todennettava live-esiintymisessä, muutoin siitä ei voida varmistua.
Juuri ennen reissua olin saanut saman päivänä valmiiksi Deathtimen proto-EP:n nimeltä ExoGenesis.
Siinä on 7 biisiä joista osa on valmiita, osa kesken, osa demoja ja osa päätyy ehkä tuleville virallisille julkaisuille ja osa jää ulos. Ehkä joskus julkaisen nämä proto-EP:t joissa on poikkeavia ja raakojakin versioita valmiista biiseistä? ExoGenesiksen sinetöi demo Nick Cave:n biisiin Scum, demoversion nimenä on Skum. Mietin teenkö sen vielä valmiiksi wanhalla teknologialla, vaiko uudella. Juuri nyt on menossa ns. Hyvästit wanhalle teknologialle kampanja jossa vielä teen äänityksiä wanhalla teknologialla, mukana on parikin biisiä joista vielä toinen coveri jonka luonteelle ominaista on ettei sitä voisi tehdä “hifimpänä”. Joka tapauksessa tulevat Deathtimen fanit voivat sitten tämän kampanjan jälkeen tapella siitä kumpi on parempaa se lofi vaiko hifimpi Deathtime.
Matkalla kuuntelimme ExoGenesistä, ja muita mukaan valitsemiani levykkeitä.
Katjuskiinin piti ottaa mukaan Devinin viimeisin, mutta sen hän unohti, joten olisin menossa keikalle jonka esittäjältä tiesin ainoastaan yhden biisin. En ole usein ollut sellaisilla keikoilla. Ehkä lähin muisto sellaisesta oli HIM:in ja Tarotin yhteiskeikka, ajalta kun HIM oli vielä raikas tuulahdus. Wicked Game cover on nerokas, vieläkin.
Katjuskiini haki matkalta itselleen uudet asusteet, hienon mustaa karvaa sisältävän takin ja pinkkiä cameota sisältävät housut ja saman sarjan pikkarit. Mielessäni kävi että olisin pakottanut hänet vaihtamaan ne autossa, samalla kun olisin tuijottanut sitä hengittäen raskaasti ja nielaisematta tai silmiäni räpäyttämättä kertaakaan. Jos hän olisi protestoinut, olisin pysäköinyt auton konetien varteen ja sanonut että auto ei liiku jos hän ei vaihda. Siihen hän olisi voinut protestoida että me myöhästymme keikalta, ja minä olisin inttänyt että hänen valinta, ei minun. Jätin tämän tekemättä, mutta ajatus jäi hautumaan.
Pääsimme hyvin liikkeelle, seilasimme valtavia moottoriteitä läpi kaikkien neljän vuodenajan. Hämeenlinna on Suomen joulukaupunki, siellä ainona tuprutteli lunta ja sen seuduilla oli kuin jostain joulumaan postereista maisemat. Sanoin repsikalleni, että jos katsoo tarkkaan voi nähdä joulupukin lentävän reellään taivaalla, pilvienraioista kohti kotia joissa on ollut kilttejä lapsia. Vuorenpeikot sen sijaan hakevat tuhmat lapset, jotka vievät keskitysleiriin tai myyvät pornoteollisuudelle amerikoissa.
Minua jännitti autoni öljytilanne, ja Helsinkiä, tuota kirottua kaupunkia lähestyessämme, myöskin bensatilanne. Sillä pitkällä matkalla sain huomata että miten helvetin epätaloudellista polttoainetta E10 eli irvi95E oli! Jestas! Jumalauta, se suorastaan haihtui tankista, vielä ajellessa ilman ns. Kaupunkia-ajoa ja sille ominaisia pysähtelyitä. Taas kapitalistinen eliitti on keksinyt keinon millä rikastua, amerikkalaisten maanviljelijöiden ylituotannon tullessa siinä samalla sijoitetuksi. Tankataan ennemmin ruoka-aineita länsimaisten ihmisten autoihin, kuin autetaan nälkäänäkeviä. “Näin se hyvinvointi kasvaa” - lause joka kuuluu täsmentää siten, että rikkaiden tuottajien hyvinvointi kasvaa. On helvetin vale että se automaattisesti kasvattaa yhteistä hyvinvointia. Se on vain alentuvaisten kapitalistien iskulauselma, että hyvinvointi kasvaa kun he menestyvät paremmin, tällä he nimittäin viittaavat veroihin joita he joutuvat maksamaan, joilla hyvinvointia yhteiskunnassa pidetään yllä. Veroja, joita he, ja heidän poliittiset lobbarit eivät kannata, vaan mielellään laskisivat jotta tämä hyvinvointi ei vahingossakaan pääsisi levittymään kansan keskuuteen – tätä toiminta sopii lavastaa hirveäksi hyväntekemiseksi. Osaan tehdä tämän kulutusvertailun, sillä kun viimeksi tein Erikoisraportin pidemälle matkalle niin voin sanoa että bensankulutus oli ihan eri tasoa.
Helsingin päädyssä teimme niin että repsikka luki karttaa iPhonestaan, ja minä suunnistin. Sanonpa vain että se ei olisi Hesan reissu eikä mikään, ellei nyt vähintään kerran ajettaisi väärään suuntaan ja kohta oltaisi tekemässä hesalaistyylistä u-käännöstä, eli sellaista että kierretään yksi kortteli. Katjuskiinia nauratti kun u-käännöstä suorittaessani huutelin kajuutassamme “Moi, me ollaan Tampereelta!” Myöhemmin vielä keksin alkaa puhua pohojalaasella murtehella että olemme Sahalahdesta ja Kuhmalahdesta ja lähdimme vähäsen kaupungille musiikkikonserttia seuraamaan. Samalla haluni päästä katsastamaan Helsingin kaupunginosia toteutui, ei ehkä niin kuin olin suunnitellut, mutta toteutui kuitenkin. Takaisintullessa myös sama väärään suuntaan meneminen toteutui. Kartturini ei ollut ihan koko aikaa kartalla, tällöin olimme ajaneet noin puoli kilometriä väärään, kun hän sanoi hiljaisella äänellä: “Me olemme menossa väärään suuntaan.” Silloin minä katson hetken eteenpäin, ja sitten käännän päätäni hyvin hitaasti hänen suuntaansa, ja seuraavaksi hyvin nopeasti taas kohti tietä ja totean että se on sitten u-käännöksen paikka. Sitten toinen jännä juttu minkä huomaisin, oli se että se klassinen aihe, että naiset tykkäävät neuvoa mieskuskeja, pitää paikkansa. Jo kun olimme Tampereella, alueilla joilla ajelen ellen päivittäin, niin sitten viikottain, saatoin kuulla lähestyessämme valoja: “Ja tästä vasempaan”. Vastasin että luulen osaavani vielä jotenkin ajaa täällä Tampereen päädyssä. - Tässä kartturiharrastuksessa pohjat vetää oma rakas äityliinini, en todellakaan tiedä miten isäukollani kestää hermo hänen kanssaan koska äityliini on niin mukana menossa että hän on kuin joku innokas penkkiurheilunharrastaja joka katsoo jalkapallopeliä ja antaa mestarivalmentajan tavoin ohjeita joukkueelleen. Äityliinini vieläpä neuvoo tällä intesiteetillä, oli hän sitten oikeassa tai väärässä.
Lopulta pääsimme keikkapaikalle, siellä sain nähdä kaksi asiaa. Ensiksi ms. Bathoryn joka kuuluu Deathtimen henkilökuntaan (siitä erikoinen bändi että meillä on enemmän väkeä visuaalisella, kuin musikaalisella puolella) ja toiseksi että ajatus siitä että vain parkkeeraan autoni oveneteen ja sitten kävelemme paitahihasillamme sisälle, ei pitänyt paikkaansa, vaan auto jätettiin niin kauas että tarvitsimme melkein navigaattoria jotta löysimme keikkapaikalle.
Lopulta itse tapaus Devin. Nyt, kokemus oli kokonaan uusi, mutta päälle käyvä. (Aiempi tuotanto johon olin tutustunut muutaman biisin verran, vuosia sitten oli nimikkeen Strapping Young Lad alla tehty).
Ja voin sanoa, että 2 tunnin intensiivinen ja erittäin kovaääninen show ei välttämättä ole niitä helpoimpia kun kyseessä on bändi jota et edes tunne. Mielenkiintoinen asia oli se että Devin kuulosti erittäin paljon eräältä kanadalaiselta underground-nettiradion vetäjältä (jonka nimeä on turha mainita kun sitä ei kukaan tunne, mutta itse en kuuntele lainkaan valtavirtaradioita) sekä Henry Rollinsilta (jonka nyt kaikki tuntee ja jos ei tunne, niin varmasti kuuntelee valtavirtaradioita). Ei se ollut lainkaan huono yhdistelmä, jutut ja intensiteetti oli tuttu näiltä kahdelta ja huumorintaju hänellä oli hyvä ja laadultaan kanadalainen. Sen tunnistaa jos on kuunnellut hänen ADD/ADHD-maamiehen, eli toisen potentiaalisen Da Vinci-persoonallisuuden satoja radio-ohjelmia. Todellakin, tätä tyyppiä epäilemättä Devin Townsend edustaa, aivan kuten siten edustaa musiikin saralta Peter Steele ja Trent Reznor, kaksi ehkä mitä suurinta vaikuttajaani. Se takaa yleensä sen, että musiikista tulee monialaista ja arvaamatonta, se on persoonallisempaa sillä tapaa. Omat innostukseni teatraaliseen musiikkiin kiihtyivät entisestään kun seurasin kyseistä livekeikkaa. Townsend on erinomainen viihdyttäjä ja esiintyjä mitä tulee välispiikkeihin. Esim. Hän käski naisia karjumaan deathmetal-äänellä jolloin pian yleisöstä nousi verrattaen infernaalista rääyntää. Tai entä se kun ennen hidasta kappaletta hän kysyi miten moni on sellainen raskaamman tuotannon ystävä,. että tykkää huutaa hitaiden aikana. Katsottuaan yleisön vastaukset hän käski seuraavaksi heitä huutamaan “Slayer!!”, ja kun hän oli aikansa huudattanut, hän sanoi: “Ok, seuraavaksi olkaa seuraavat 3 minuutia hiljaa”. Samoin hänen encore-spoilerinsa oli ilahduttava, kun hän selosti sen rakenteen ja idean ja kun se oli toteutunut niin hän kertoi miten ammatikseen musiikkia tekevillä on heikko itsetunto ja ajoittainen hyväksynnäntarve. Pidin erityisesti tästä puolesta, se oli hyvin Peter Steelemäistä huumorintajua! Ja tästä tulikin mieleen, että huomasin myös miten yksi hitaampi kappale oli aavistuksen ripattu Type O Negativen Love You To Death-biisistä. Tätä en tosin sano mitenkään pahalla, vaan kuriositeettina jota tapahtuu metallin ja ylipäänsä rockin maailmassa. Se on yksi hiljaisesti kulkeutunut bluesvaikutus muun ohella. Skaalat ynnä muut eivät ole ainoita standardeja tämän tyylisessä musiikissa. Vaan tälläinen lainaaminen ja lainatun varioiminen kuuluu asiaan. Joka ei tykkää tästä “plagioimisesta” (minä kutsun sitä tributoinniksi, flirttailuksi samoja vaikutteita omaavien kesken), kuuntelee vääräntyylistä musiikkia, tai luulen että hän tekee jo virheen siinä että kuuntelee musiikkia ylipäätänsä. Deal with it. Esim. Megadeth on tehnyt eri aikakausina yhden ja saman riffin pohjalta moniakin biisejä (5 pisteen vihje: Shewolf). Ja jopa Metallica on ripannut, ja oikonut populaarimpaan muotoon legendaarisen Enter Sandmaninsa riffin! Kuuntele tästä alkuperinen. Mutta kuningas rippaamisessa on ehdottomasti Iron Maiden. Se tuntuu ottavan onkeen kaikki mitä kuulee, ja mikä on suosittua ja tekevän siitä oman muunnelmansa. En mene nyt tarkemmin siihen, koska siitä saisi ihan oman postauksensa. Vieläpä suosittelisin lämpimästi kaikille experteille, etteivät ainakaan erehtyisi sanomaan “minun bändiltä kaikki on ripattu” koska todennäköisesti sekin bändin sen jostain on saanut. Kutsuisin itse näitä standardisäveliksi, ja kehottaisin katsomaan miten vanhat bluesesiintyjät toimivat, he esittivät ne tulkinnoikseen samasta teemasta. Silti kappaletta saattoi kutsua heidän kappaleekseen. Tämä sama musiikinkehityksen kerros on vieläkin nähtävissä tangomusiikissa jossa eri muusikot esittävät tulkintojaan. Minä esim. Tykkään enemmän siitä että coverbiisi muistuttaa enemmän bändiä, kuin alkuperäistä versiota, tai edellisen esittäjän versiota.
Mutta takaisin itse aiheeseen. Tai jos joku nyt ei ole huomannut, tai lukee Xeimian Chroniclesin Erikoisraportti-sarjaa ekaa kertaa, on syytä sanoa että tämä sarja on gonzojournalistinen raportaasisarja, jolle on ominaista se että itse “epäolennaisuudet” ovat ihan yhtä lukuunotettavia ja ollennaisia kuin itse aihekin. Jonottaminen keikalle, tai illanistujainen baarissa keikan jälkeen ovat kaikki tyyni yhtä tärkeitä elementtejä.
Eli mitä voisin sanoa loppusanoiksi keikasta? Sen, että jonkun impaktin se jätti, sillä seuraavana päivänä mieleni teki kuulla lisää tätä esittäjää. Eli kyllä se myönteiseksi kokemuksesi tiedostamattomaan mieleni sopukkaan taisi jäädä, vaikka tietoinen mieleni ei voi sanoa vielä 100% varmaksi.
Ziltoid-pelleily ei järin paljoa ollut minun juttuni, mutta ilmeisesti fanit ymmärtävät sen asiaankuuluvalla tavalla että välillä hölmönnäköiset muppet-hahmot soittavat harmoonia taustavideolla tai pyörivät ruudussa. Itse musiikki oli tyyliltään juuri sellaista innovatiivista sekametelisoppaa (siinä missä esitys taas teatraalisen futuristista) jossa on paljon ideoita joista itse pidän, se on hyvä. Kitarasoundit mielestäni liian mainstreamit, vaikka pitää sanoa että ainoa aiemmin kuulemani ja kovasti tykkäämäni biisi eli Hyperdrive omaa kyllä originaalina hyvät kitarasoundit, keikalle kitarat oli pääsääntöisesti säädetty pelkiksi keskiääniksi. On sanomattakin selvää että en tykkää kireäksi viritetyistä speedmetallikitaroista, vaan matalataajuuksista – Deathtimen soundia hakiessa tämän erotuksen ymmärtävät ovat tykänneet kuulemastaan ja muut varmaan ihmetelleet sitä matalaa, jyräävää kirskuntaa joka vyöryy kappaleissa päälle. Olet silloin joko täysin oikeassa tai täysin väärässä paikassa, kun kitarat vinkuessaan kuulostavan junan jarruilta, tai pöristessään auto reteiltä ääniltä (kun lähdimme ABC:n pihasta, sanoin että olen yrittänyt saada skebaan samaa ääntä kuin tähän autooni).
Parituntisen latauksen jälkeen pitäisi sulatella bändiä lisää ja kuulla biisejä uusiksi. Huomaan että Devin edustaa sitä samaa Da Vinci-persoonallisuuden hyperfokusta, että voi tuntikausiksi syventyä asiaan 100% intesiteetillä, tällöin 2 tunnin keikkajyräys käy järkeen. Yleisölle efekti siirtynee samanlaisena kun tietää bändin, mutta jos ei tiedä se on aika pitkä kertaluontoinen tutustumisaika. Sanoinkin seuralaiselleni, että tämä oli kyllä verraton vastapaino parin tunnin istumiselle autossa. Tämä oli noin puoli tuntia ennen kun lähdimme kohti narikoita, jonne kävelin kuin puujaloin. Muutoin tulin saaneeksi kyllä keikasta ideoita, esim. Rivin laulunsanoja jotka kirjoitin kotimatkalla kännykkääni, nyt kun ne olivat tulleet uusiksi mieleeni, samalla kun Katjuskiini nukkui ja matkamusana soi Nick Caven levy: Your Funeral, My Trial.
Tekstit
