Väliraportti

Jatkoa edelliseen..

Oli menossa jälleen yksi sunnuntai ilman krapulan psykoottista tunkkaisuutta. Perunat kiehuvat, Daven erinomainen kokoelma pätkii soittimessa. Sydäntä särkee. Dharmapummeissa ollaan edetty kohtaa jossa näytetään “Marginaalivaltavirta”-teoriani olevan totta. Se, miten ynseitä nämä yhteisöt tapaavat olla. Kaikki suositut ja oudot yksilöt ovat “boddhisattvoja”, naiset bändäreitä, ja johtohahmo ahne, ja laskelmoiva vuorosanansa opetellut narsisti (naiset uskovat olevansa boddhisattvoja, koska antavat tälle miehelle persettä).

Janne Böy kirjoitti miten krapula tuli ja meni, ja ettei siihen kuten mihinkään muuhunkaan ei tule takertua.

Tuona sunnuntaina kirjoitin kuolematonta deathmetallia, Nightmare-editionin extramateriaalia tarkkaan ottaen – mitä se on, selvinnee kun sen aika on?

Kävin lauantaina tutkimassa kuvauspaikkoja. Äkkiä löysinkin itseni lumiaavikolta, auringon ollessa tavalla palavana tähtenä. Näin retkikuntia, koiravaljakoita ja lauantaina viettäjiä. Otetttuani kuvia, kuulin miten jalkojeni alla alkoi paukkua ja pamahdella, tuli kiire pois sillä sellainen on jäällä vastenmielistä; avantouinti kaikki vaatteet päällä, ei ole herrasmiesten toimenpide.

Istuessamme teellä, vihreällä ABC:n vakioviherteellä jonka mausteisiin tottuminen romuttaisi koko kokemuksen, sain asiapuheiden jälkeen kevennysvaihteen päälle. Kysyin Janne Böyltä: mitä tekisit, jos tänne seuraavalla kerralla tullessamme järjestysmies vetäisi sinut sivuun, ja sanoisi että katsos tätä valvontakamerakuvaa. Kuvassa näkyisi Janne Böy pelkkiin lenkkareihin sonnustautuneena, pyörimässä tiskin väärällä puolen ja kyselemässä missä hänen höyrymakkaransa on. Nauroimme tätä molemmat vedet silmissä, jopa sitä kun lisäsin että myyjätär saattaisi sanoa, ulkona olevan kylmyyden johdosta, että osaa kyllä kertoa missä sankarimme katkarapu on.

Minun jotain osaani hiveli se, että meidän tullessa paikalle, oli minua lähes vastapäätä pariskunta. Ensin he molemmat ilmeisesti noteerasivat minut, sillä mies kääntyi katsomaan (ns. vahingossa, samalla kun oli kääntyvinään, sinä tiedät sen salakatseen) mutta vielä myöhemmin kuparin värisellä iholla varustettu blondi joka pizzansa syömisen jälkeen pisti molemmat kätensä lepäämään kevyesti levitettyjen haarojensa eteen, katsoi minua – yllätin hänet, joten hän käänsi kainosti, mutta nopeasti katseensa pois. Myöhemmin taas mustahiuksinen nainen tuli miehensä kanssa, joka teki kutakuin samoin. Selitin Janne Böylle, silloin kun blondiini oli vastapäätä, että Donald Trump-ilmeeni johtui tästä.

Vähemmän mukavaa mietittävää oli se tapaus kun Ruotulan K-marketin pihassa puukotettiin miestä, se saattoi olla Janne Böyn työkaveri. Kaikki tuntomerkit pätivät. Tälläiset täysin pahansuovat tapaukset tulisi asettaa rautaisen nyrkin ja paimensauvan vallan alle. Mutta kevennystä edusti se kun muistelimme miehen kesäfestareita, joihin mentiin tämän epäonneksi veneellä. Myöhemmin, jo kun juhlat olivat aluillaan, meni Janne Böy, josta oli muuttunut J-Bone alkoholin vaikutuksen myötä, hakemaan Kaiffarin kanssa lisää juomaa. Lähtiessä veneeltä, J-Boner oli kävellyt muina miehinä suoraan järveen ja humahtanut täten laiturilta alas kuin sika ikään. Tämä ei vielä riittänyt, vaan hän lähti myös uimaan väärään suuntaan. Jostain syystä Kaiffarikin siinä kastui, liekö lähtenyt pelastamaan kaveriaan joka ei muista hänen oikeaa sukunimeänsä etenkään humalassa. Tästä selvinneinä he kävelivät käsi kädessä ja ilman paitaa suoraan ensiapuun, jossa J-Boner sai hienon uuden Radio Mafian paidan, joka päällä hänet sittemmin löydettiin nukkumasta erään omakotitalon takapihalta.

Samalla puhuimme hölmöistä prioriteeteista. Teekumppanini oli lukenut juuri lehdestä miten ihmisten tärkeimällä sijalla on sellainenkin kuin “ura”. Hevonpaskaa sanon minä, se ei ole muuta kuin työkalu, ja jos siitä tulee muuta se on fetisismiä, eli siis sitä että jokin eloton muuttuu elävän jumalaksi. Muistelin miten jo ylä-asteella kieltäydyin tekemästä uusiksi ainetta, vain siksi että se oli sisällöltään vääränlainen - olin äidinkielen tunnilla tehnyt vastaavaa kauhuainetta, myös omalla ajallani, 3 sivua pidemmän kuin olisi ollut tarpeen ja sain siitä noin 10 – nyt englannin kielisen version kohdalla opettaja ylitti valtuutensa ja antoi makuasioiden vaikuttaa tuomioon, minä en alistunut vaan otin suosiolla nelosen. Sitten toinen tapaus oli kun kyselin opettajalta, että miksi meidän pitää päntätä tälläistä täysin hyödytöntä informaatiota (koulujärjestelmä perustuu informaatiobulimiaan) millä suurin osa ei käytännössä tee mitään. Opettaja sanoi, että siksi jotta pääsisi mahdollisimman korkealle elämässä. Minä sanoin että miksi, eihän kaikista voi tulla johtajia. Opettaja vastasi että onhan se nyt parempi, ettei tarvitse päätyä ojia kaivamaan, johon päätin keskustelumme sanoen: No kukas sitten ojat kaivaa, ja siivoa jos nämä eivät ole tärkeitä aloja? Pohtiessamme näitä aiheita puhahdin että koko yhteiskunta tuntuu olevan täynnä kuolaavia, jalkaraudoissa koheltavia hulluja joiden ymmärrys elämästä on täydellisesti kuutamolla. Peruskouluko opettavainen, kun minua dissattiin itsenäisestä ajattelusta ja siitä etten ollut osaltani pahentamassa ongelmaa joka on kuin jalkojen alta pois liukuva tuoli, samalla kun kaulaa kiristää armoton silmukka?

Teeseremonia jälkeen palasin kotiini, tai asuntooni, en miellä Home Studion päämajaa, tätä legendaarista äänitystilaa joka tuottaa myös kirjallista ja visuaalista materiaalia, mitenkään kodiksi – minä, kasvini ja tavarani nyt vain satumme olemaan täällä. Ryhdyin heti tekemään itselleni hernekeittoa, sillä sen palkitsisin köyhillä tai rikkailla ritareilla (ehkä keskiluokkainen olisi nykyään vaihtoehtona myös?). Syötyäni keiton kuin esikoisuutensa myynyt vanhan liiton mies, siirryin heti puolikaan ranskanleivän kimppuun. Kerron reseptin tuonnenpana, mutta sen sanon nyt, että seos jossa leivät kasteltiin imeytyy tavattoman nopeasti leipiin! Ehdin silti kuin ehdinkin saamaan valmiiksi jokaisen. Eihän ne ensikertalaiselta nyt luonnistuneet niin kuin vanhemmiltani, mutta söin ne Janne Böyltä saamani noin 20 tunnin Alan Watts-puhekokoelman tullessa taustalla, ja hyvällä ruokahalulla ne söinkin!

Resepti niihin on seuraava:

Köyhät/rikkaat ritarit

• 2 desiä maitoa (luomua voi käyttää vailla huolta)
• 1 omega3-vapaankananmuna
• Silmämääräinen rykäys:
• kanelia
• vaniljasokeria (jokaisen onnistuneen jälkiruuan ainesosa)

+ hunajaa, tätä en lisännyt, mutta se tekee verrattoman hyvää (terveellistä) kanelin kanssa
Höysteeksi kermavaahtoa ja mansikkahilloa. Jostain syystä natsimarketin kermavaahtoa en saanut toimimaan edes tehosekoittimella, mutta sitä saattoi käyttää kahvin maitona (mukaan heitin tähänkin vaniljasokeria).

Luonnollisesti nautin höyryävät kahvit, joita maustoi niin kaneli kuin lakritsin juuri. Tämä satsi oikeastaan sisälsi paljon tasapainottavia tekijöitä, kaneli vaikuttaa suotuisasti insuliinivasteisiin, siinä missä perinteiseen tapaan lakritsi tasapainottaa kaikkia muita yrttejä.

Muutoin pidin levollista sunnuntaita. Päätin viimein Dharmapummit, samoin Ennalan Kyttyrä-dekkarin. Kuuntelin äänilevyjä, syvästi inspiroituen, lähes euforian rajoille. Viime aikoina, kun olen stressannut helposti eustressin (“euforinen stressi) huipun yli distressin puolelle, on minua ottanut rinnasta. Joskus ennenkin on näin ollut, olen kyllä myös työskennellyt runsaasti koneella, ja ylävartalon lihakset ovat erityisen kipeinä – jos Luoja suo, se johtuu vain tästä ja minä löydän rauhan.