Kyseessä oli Anan hautajaiset. Minun, kuin myöskin Radio Home Studion ja Deathtimen ystävän hautajaiset jos nyt vielä täsmennetään. Asiasta oli puhe jo Radio Home Studion jaksossa numero 35. Ehkä laitan sen taas kuultavaksi?
Tälläisen ystävän ja fanin menetys on suuri menetys, vaikka pyrinkin tarvitsemattomuuteen, on kuitenkin rohkaiseva tuki jotain mille en voi asettaa hintaa (ehkä tästä on syyttäminen inhimillisyyttäni?), etenkin kun kaikki on vasta niin nuorta! Muistan edelleenkin kun hän tuli erikseen minulle antamaan kehuja ja tunnustusta ("respect" -oli sana joka jäi mieleeni) niin Deathtimen debyytin kuin Radio Home Studion erään sittemmin kuunnelluimman lähetyksen kohdalla (ja tämä kyseinen kaveri, osaltaan edesauttoi sitä että kyseinen lähetys sai niin hyvän vastaanoton - kulovalkea ilmiön). Tämän palautteen lämpö ei ole vieläkään haihtunut. Ja minä vannotan teitä antamaan sitä toisillenne, jos vain mahdollista!
Vielä hautajaisia edeltävänä iltana en jotenkaan ymmärtänyt mitä oli tekeillä. Mutta heräsin kylläkin yöllä, kun kaksi vastakkaisen talon humoristia pitivät ääntä pihalla, kunnes kuului hajoavan lasin ääni, jonka johdosta he ryntäsivät jölkottelytyylillä peräkanaa takaisin sisälle - mahdollisimman nopeasti ja tietenkin ilman paitaa. Tämä sinänsä ehkä viihdyttävä välikohtaus ei suoranaisesti auttanut minun rauhatonta lepoani.
Vote, vainajan isä, oli jättänyt vastaajaani viestin jossa toivoi että pääsisin paikalle ja jo aiemmin olimme asiasta puhelimessa jutelleet. On helpompiakin puheluita, kuin se että olet puhunut toisen kanssa viimeksi reilu 10 vuotta sitten ja nyt puhut ensimmäistä kertaa tuon ajan jälkeen, ja vielä hänen poikansa hautajaisista.
Kirjoitin Fundamenttiin vielä yöllä spontaanisti jutun, hyvinkin vapaamielisen jutun, jossa oli paikallisen tilanteen lisäksi vaikuttamassa tämä kyseinen tapahtuma. Kuinka ollakaan, siitä tulikin melko suosittu juttu kaiken kaikkiaan, joten minun ja Anan vaivannäkö ei ole täysin mennyt hukkaan edesottamuksissamme.
Matka hautajaisiin ei myöskään ollut vaivaton, tuohon tilaisuuteen jossa tulisin saattamaan muun saattoväen kanssa kaverini viimeiselle matkallensa. Sattumalta tiukkaa aikataulua, jossa olisi vielä ylimääräinen noin 10 km lenkki, tiukensi se että osuin aina letkan perään. Ensimmäiseksi lahdentiellä minä jurruutin venäläisen rekan vetämän letkan perässä. Ja vielä matkalla Sontiolahden kiemuraisilla teillä, oli edessäni pari noin metrinmittaista autoa joista ensimmäisenä ajanut ilmeisesti kokeili miten hyvin auto ryömii vaihde nelosella ja kaasu vapaalla. Sen kuitenkin sanon, että sain huomata Prellun ajo-ominaisuuksien ja kiihtyvyyden (+ matalat soundit) olevan edelleenkin luokkaa highway star. Sen auton puikoissa voi vasta ymmärtää mitä tarkoittaa “heittämällä ohitse”. Muistan joskus kun Rotunainen kysyi siitä (autotypyjä itsekin) että ottaako se hyvin kieppejä, tulee nyt mieleeni että voisin sanoa hänelle: “Kyllä minä sinulle kiepit näytän” ja hän ymmärtäisi heti mistä olisi kyse. Rotunainen on aina mukana!
Kun olin käynyt Sontiolahden taajamasta nappaamassa mammalta kukka-asetelman, oli aika kaasuttaa Prellu kohti viimeistä, vaikkakin aavistuksen mutkaista suoraa.
Kuhmalahden harjakattomainen tie sai minut välillä väkisinkin hiljentämään vauhtia, joka oli jo huumaava sillä minulla oli kiire ja Prellussa äänet jotka ovat kuin kauniin naisen äänet sängyssä – ehkä matalammat ja muutenkin aika eri kuuloiset, mutta yhtä innostavat miehisiin urotöihin jotka päättyvät ainoastaan hyvin.
Löysin lopulta paikalle. Viimeinen pätkä tiestä oli hyvin kaunista, kuin asfaltoitu metsäpolku, mutta ilman pienintäkään routavauriota.
Paikalle löysin juuri kun siunaustilaisuus ulkona oli käynnissä. Se oli koko tilaisuuden nimittävä tekijä, miten samalla ympäristö heräsi elämään, kun yksi mennyt elämä saatettiin takaisin maan kohtuun.
Ei sitä tilaisuutta voi kuvata, en tiedä miksi kaikki kuolemistilaisuudet ovat niin staattisia. Kun näin aikoinani setäni kuolinkamppailun, ja sen väjäämättömän tappion, on siitä saakka ollut selvää että kuolemassa kaikki pysähtyy, aikakin pysähtyy ja linnutkin pysähtyvät ja putoavat/kasvavat lehdet pysähtyvät, ja sitten tulee aika kun elämä taas jatkuu.
Äitini kysyi, kun juttelimme puhelimessa kukista, että onko minulla värssyä, johon sanoin että ei ole. Puhelun jälkeen rupesin miettimään, että elämän ehdottoman ainutlaatuisuuden ymmärtäneenä, pitäisi jokaisessa tilanteessa tehdä tilanteen edellyttämällä tavalla – tai olla tekemättä. Miksi en siis ei värssyä? Seuraavanlaiseen minä sitten lopulta päädyin:
Elämä on meillä vain lainassa.
Kuolema tuo sydämeemme surun joka ei parane.
Ystävyys muiston, mitä kukaan ei voi varastaa.
Tähän lisäsin vielä: Lepää rauhassa Antti. Mutta minun piti sanoa: Hyvää matkaa ystävä.
Sisällä luimme adressit. Se meni hyvin. Sen luki minä, Sam Mayhem ja Lehtine. Huomasin kun palasimme omaan neljänistuttavaan pöytäämme, että meitä oli siinä se kuuluisa Pakkalan Porukka, mutta neljäs paikka oli tyhjä, sillä kaverimme oli poissa. Tämä huomio pysäytti meidät hetkeksi.
Välillä kävimme ulkona, välillä muissa aiheissa. Ulkona puhuimme Samin kanssa siitä missä hän asuu nykyään, ja miten olisin mennyt huumorispäissäni hänen entiseen taloon alasti ja ase kädessä pelästyttämään muka Samia, ja nyt tietysti tässä tapauksessa talon uusia asukkaita. Lehtine veisteli tähän että se todellakin olisi pelast..eikun pelästyttänyt jos olisin ollut alasti. Siitä rankaisin välittömästi pistämällä merkille hänen freudilaisen lipsahduksensa: “vai että pelastanut?” “Lehtine haaveilee että tulen pelastamaan hänet alasti jostain palavasta rakennuksesta”. Siihen hän puolustautui että se on ollut hänen haaveensa viimeiset 15 vuotta, johon sanoin ettei hänen ole nyt syytä alkaa puhumaan fantasioistaan yhtään sen enempää. Se oli kevennys,aka. sketsi. Sam kertoili eräästä edesmenneestä kyläkoulun opettajasta, siitä miten he olivat saaneet tuon tunnetun tiukkapipon villiintymään kun he kolmen koplana eivät olleet suostuneet antamaan tälle pientä palaa paperia johon he olivat piirtäneet. He päätyivät pallottelemaan sitä kolmistaan, ja lopulta kun he olivat aikansa juoksuttaneet kyläkoulun opettajaa, otti eräs hunsvotti heistä paperipalan ja söi sen! Joskus taas Samin jälki-istunto jatkui, kun hän juuri oli pääsemässä pihalle luokasta, häneltä pääsi hirvittävän voimakas pieru. Olenko ainoa joka nämä tapaukset tuntevana pitää mahdollisena että Kummelien Opettaja ja Sami-sketsit ovat peräisin tämän parivaljakon edesottamuksista? Uskokaa tai älkää arvoitetut lukijani, mutta kyseisen opettajan ulkonäkö ja Samin silloinen hiustyyli olivat 1:1. (Ollessani joskus kouluavustajana, eräs Nick Cave:a kuunnellut opettaja joka käytti taitelijanimeä Korppi, osasi kertoa että myös Harri "Höylä" Soikkelin takana on aktuaalinen persoona opettajien maailmasta - lähes vielä hauskempi kuin kummielin adaptaatio)
Vaan takaisin asiaan. Muistan miten tämä asianomainen, edesmennyt ystäväiseni oli viimeisinä sanoinaan sanonut että haluaa lukea runouttani, ja että hän itsekin oli sitä jälleen ryhtynyt kirjoittamaan. Samoin hän sanoi meidän viimeisellä tapaamisellamme, että nähdään, ja me tiedämme miten vaikeaa tälläiset lupaukset on pitää.
Elämä on kirja, tai kirjasto jonka jokaisen opuksen luvut sinä tulet lukemaan kuten oppimääräsi vaatii, ja koskaan niihin lukuihin palaaminen ei tunnu samalta kuin miltä se tuntui niitä lukiessa. Koin tämän todeksi ajaessani takaisin kotiin, kun hautajaiset olivat ohitse. Luonto oli niin kaunis, niin täynnä toivoa joka on loputon ja armahdusta pitkästä kylmästä talvesta (joka siksikin oli niin niukka että olin säästänyt rahaa tulevaa Rakkauden Kesä 2011 varten, joten huvituksia ei tullut ovista ja ikkunoista). Minulle tuli jollain tavalla haikeus, joka tuntui puhdistumiselta. Jos rätti on väännetty kuivaksi, niin kauan että se ei enää anna likavettä, ehkä siltä tuntuu samalta? Laitoin soimaan Paradise Lostin levyn Draconian Times 2011(Legacy Edition) joka samalla aukesi minulle paremmin kuin aikoihin – se on aina ollut kevät-talven levy, mutta nyt se vain klikkasi. Ensimmäinen biisi oli sopiva poistumiseen, Enchantment: There's no rule to say you'll cry alone Just find the strength to help you carry the load Reverse the frown and let the power surge But when alone you cannot resist the urge Feel it, feel it, like the pain of dying. Feel it, feel it, like the pain of dying “, ja sitten tuli Hallowed Land: “You want to live a lifetime each and every day ... In this short time of promise, you're a memory......” jolloin jo päässäni pyöri muistoja noilta seuduilta. Ajatus tietyn luvun ohittamisesta tuli silloin kun olin ajamassa The Last Time:n “A cruel misfortune Forbidding is to see When stories may collide It's a sad state of mind” soidessa entisen tyttöystäväni vanhempien talon ohitse, silloin kasvoillani kävi hyvin melankolinen ilme, melkein sellainen missä silmät kostuu. Eikä vähiten siksi että seuraava talo olisi juuri tämän kaverin entinen kotitalo, talo jossa hänen isänsä auttoi meitä mopojen rassaamisessa kun olimme siinä iässä – vapauden kesä. Moni elämänvaihe meni pikakelauksella ohi auton ikkunoiden takana. Jos Peter Steele oli kertonut vielä eläessään, että kuoleman kauneus on nähtävissä syksyn kauniiksi värjäytyvissä lehdissä, on minun sanottava että kuolema voi myös tehdä elämän niin kovin elämisen arvoiseksi.
Vaikka emme olleet hetkeen olleet jutussa, ja olimme etääntyneet (ja loppua kohden taas hieman alkaneet lähentyä), niin on sanottava että se edesmenneessä kaverissani oli ihailtavaa, miten hän ennemmin nosti kissan pöydälle kuin että olisi päästänyt auringon laskemaan vihan ylle, ja elämästä hän tuntui osaavan nauttia, vaikka ehkä paikallaan pysyminen ei aina sopinutkaan siinä asiassa kuvaan. Mutta pysähtymistäkin kaivataan, ja sen tämä tapaus teki, mutta niin orgaanisella tavalla että siitä ei sen enempää.
Kun saavuin kotiin, kaadoin lasin, puolitoista yhteensä, punaviiniä jota minun lärvilootani sisälsi (Piqueras Syrah-Monastrell 2009). Sitä outoa hapokasta, 14% täyteläistä punaviiniä joka on saanut suosituksia oikein Viini-lehdeltä. Päätäni särki. Mietin kauan mitä laittaisin taustamusiikiksi kun kirjoitan tämän muistokirjoituksen. Sitten muistin PJ Harveyn Let England Shake albumin jota kuuntelin uutterasti juuri niihin aikoihin kun kuulin uutiset siitä miten kaverini oli käynyt. Tuo albumi oli väritykseltään mustavalkoinen, pääasiassa kuoleman valkoinen. Ja kun teksti oli tullut loppuun, muistin erään toisen musiikkiesityksen, sen joka minun piti kuunnella. Se on Babylon Whoresin Fey, joka on omistettu edesmenneelle kaverille myös.
Sen voit kuulla sen klikkaamalla tästä
Oh my old friend / How did we get so far so soon / Chasing dragons in the
white of the map / In the blue of your veins
Maybe we'd played / Our little games / In the dark of the world / For a bit
too long / And lost our souls
And with death's release / The knowledge comes / It was the life all along /
We'd been afraid of / In carriage golden / Drawn by horses blind / I saw you
leave this mortal life
Oh my old friend / We grew up boys with a shadow of a man / And neither one
of us was afraid to die / Had a cyclops asked
For had we not / Buried a graveyard / Of screamings ghosts / With a bitter
pride / And called it life
And all tomorrow's games / Are just a memory / Of all the things you dub too
common / In carriage golden / Drawn by horses blind / I saw you leave this
mortal life
Oh do not want too bad / Or the price will be too dear / And do not want too
much / Or you're not ready to let go of / And do not judge / For what do you
know / Of a life with nothing to gain / And everything left to loose
In carriage golden / Drawn by horses blind / I saw you leave this mortal
life
Mutta tämä PJ Harveyn biisi on eniten ollut mielessäni kun tämä kaikki on tapahtunut, ja tullut päätökseensä.
Ja tässä vaiheessa kirjoitusta minun viinilasini on tyhjä. Mieleeni pyrkii ajatus siitä miten joskus Ana suositteli minulle, Votelta saamansa idean pohjalta, puolalaista "puhvelivodkaa", sanoen että se miehisyyttä lisäävine ominaisuuksineen on mr. Goodtimen työkalupakin välttämätön ainesosa. Ajatukset jotka tuosta muistumasta tulee mieleen, ovat kahdenlaisia, toinen on taas se kun alkaa naama tulemaan melankolian lyömäksi ja melkein silmiäkin alkaa hikoiluttamaan. Toinen on se, että jos nyt yhden erinomaisesti jäähdytetyn smirnoff-shotin otin hänen muistolleen (ne olivat hautajaisten erikoisuus, vainajan toiveesta - se juonsi siitä alkunsa kun Vote oli sanonut että haluaa omissa hautajaisissaan tarjoiltavan vodkapaukut, jolloin Anakin oli tullut siihen tulokseen että niin myös hänen - tälläinen on minusta hyvä idea! Toinen kiitettävä tarjoiltava oli kermainen ja erittäin maukas kalasoppa, mikä keräsi täysin aiheellisesti kehua!) niin enkö nyt vielä ottaisi baarikaapistani puhvelivodkapullon, ja kaataisi siitä itselleni paukkua ja joisi toisenkin muistomaljan?- Vote sanoi daavidilaisen viisasti, että nyt on enää turha surra, sillä vainaja on jo mennyt ja että joissakin kulttuureissa tämä olisi juhlan aihe, sillä tuskan aika on ohitse:
Katso, minkä minä olen tullut näkemään, on hyvää ja kaunista syödä ja juoda ja nauttia hyvää kaiken vaivannäkönsä ohessa, jolla ihminen itseänsä vaivaa auringon alla lyhyinä elämänsä päivinä, jotka Jumala on hänelle antanut; sillä se on hänen osansa. - Saarnaajan Kirja
 |
| Oh my old friend / How did we get so far so soon / Chasing dragons in the white of the map / In the blue of your veins |
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti