Pssst...
Luultavasti ttumaisin talven vaihe rupeaa olemaan takana - aika kun talvi enää laahautuu mukana, kiinni perseessäsi kuin valkoinen terrieri (taisi olla pimein talvi vuosikymmeniin).
Siispä, on tullut aika piipahtaa kaupassa.
Ja ennen kun menet, niin ota mukaasi seuraava koodi - saat sillä 5€ alennuksen kaikista yli 30€ ostoksistasi: CHIC2013 tai NLDHFEBRNF
HUOM: Koodi on voimassa 25.2-5.3.2013 ajan. Sen jälkeen se tuhoutuu automaattisesti.
Mene nyt kauppaan tästä, ja käytä se kun vielä voit. Kiitos.
PS. Tämä on myös erinomainen lohdutus jokaiselle joka jäi ilman Oscaria.
maanantai 25. helmikuuta 2013
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Evakkokertomuksia osa 3.
This is Where the Hills Have Eyes.
Johdanto
Terveisiä taas täältä maakunnasta, sinne kotivastaanottimienne ääreen.
Näin pikkulauantain kunniaksi, mikäpä olisikaan mukavampaa kun hetkeksi paeta arkea allekirjoittaneen seikkailuihin ja pohdintoihin, antaa itsensä eksyä haaveisiin ja roikkua jokaisessa sanassa?
Olemme jo ehtineet peräti kolmanteen osaan tätä kirjoitus-sarjaa, ja loppua ei ainakaan toistaiseksi ole näkymässä.
Ja onhan meillä nyt jo trilogian vahvuus kasassa!
Tässä vaiheessa on jo puolet tästä evakkotuomiosta lusittu, ja jokainen päivä on lähempänä paluuta - jos Luoja suo, sillä päämajani on hyvin ongelmallinen. Nimittäin keittiössä on ollut homeongelma. Ja mitä nyt on tehty, on että 2/3 on pistetty uusiksi, ja keittiö on näistä eräs huone. Haju on jo hävitetty, mutta se ei ole tae mistään. Olen saanut hengitysoireita siellä silti, mutta toisaalta niin sain myöskin rappukäytävässä, joten kyse on pölystä - mutta voi olla muustakin. Homemyrkyt tunnetusti on yhtä myrkyllisiä, tai myrkyllisempiä kuin varsinaiset homeet. Eikä asunnon saaminen - edes vuokra-asunnon tapauksessa - ole yhtään sen helpompaa näinä aikoina. Ehkä pitäisi adoptoida 17 vuotias aasialainen tyttölapsi? (Lapsen kanssa asunnon saa kait kaikkein helpoiten)
Samoin, olen saanut ilmoituksen siitä että minulle on tullut paketti.
En vain muista tilanneeni mitään pakettia, joten suhtautumiseni on automaattisesti pessimistinen ja vainoharhainen.
Viimeksi kun suhtauduin niin ihan vastaavaan pakettiin, meinasin lähettää sen takaisin.
Päätin kuitenkin ottaa selvää mitä siellä oli sisällä, niin selvisi että siellä oli tuliterä pleikkari!
Vaan nyt menkäämme aiheisiimme. Aloitamme viimeisimmän Bruce Willisin leffan arvostelusta.
A Good Day to Die Hard
Viihdeviikonloppujen jälkeinen viikonloppu meni rauhallisen raukeissa merkeissä. Ne perinteiset, Radio Nostalgia, herkuttelut ja eCigarillo - kaikki olivat mukana. Olin tullut siihen tulokseen, että jos täältä pääsee kahtena viikonloppuna peräkkäin käymään bright light, big cityn yöelämässä, niin ei kannata koetella onneaan liiaksi. Siispä kävin elokuvissa. A Good Day To Die Hard oli valintani. Ja pitää ikävä kyllä sanoa, että vaikka olisinkin halunnut pitää tuosta(kin) Die Hardista, niin en edes kohteliaisuudesta jaksanut siitä tykätä. Nyt, jos joku lukee Wikipedian artikkelin niin hän voi huomata, että juonipaljastuksia sisältävä synopsis on lyhyempi kuin yhdessäkään muussa elokuvassa (ainakin näin lonkkatuntumalta), ja käytännössä sama kuin elokuvan kuvaus sen esittelytekstissä. Tämä ei ole ollut artikkelin kirjoittajan laiskuutta, vaan ei siitä vaan voi kirjoittaa muuta. Leffa kyllä onnistui olemaan actionia, mutta kyllä siinä vaiheessa kun lähes alussa on räiskintä- ja kaahailukohtaus jonka aikana miettii:"tämä voisi olla helposti 15 minuuttia lyhyempi", ei se lupaa hyvää, vaikka ehkä voisikin luulla. Kyllä nyt edes siteeksi voisi olla nokkelia välikohtauksia, sankarillisia one linereita ja juonenrakentelua, mutta kovin ohkaiseksi se departmentti jäi. Sitä ammuskelua ja kaahailua oli oikeasti niin paljon että porukka katseli kellojaan, tarkisteli kännyköitä, kun taas osa kävi vessassa tai muuten vaan yhisi paikoillaan. Tuon leffan jälkeen ei tullut sellaista inspiroitunutta tunnetta, että kun ajeli takaisin niin koko loppuilta olisi mennyt sitä sulatellessa. Siitä tuli sellainen "illan toissijainen toimintaleffa, joka nyt tuli katsottua nuokkuen koiranunta"-fiilis. Me emme pidä tälläisestä emmehän? Emme.
Söin kuitenkin leffan aikana melkein levyllisen, Suomeen vihdoinkin rantautunutta, maukasta Milka-suklaata. Se on sitä ruskeaa kultaa jota televisiossa mainostetaan violetin lehmän voimin.
Lehmästä ja actionista tulikin mieleeni eräs viime viikon action-pläjäys, joka sattui täällä pöndelandiassa.
Country 'n' Action
Elämä maalla ei ole läheskään aina yllätyksetöntä, vaikkakin se pääsääntöisesti muistuttaa seisovaa tilaa. Nimittäin, kun eräänä päivänä päätin lähteä käymään virkistäytymässä Tampereen viehättävässä keskustassa, sain matkalla - maaseudun päässä, totta kai, kokea vähintäänkin kuvaan sopivan välikohtauksen.
Näin nimittäin taajaman "keskustan" lähettyvillä kaksi karannutta lehmää. Tilanteesta teki kutkuttavan se, että näin ne autosta, jolloin siis lehmät olivat ajoradan välittömässä läheisyydessä Niistä toinen juoksi yhdistettyä pyörä- ja kävelytietä pitkin karkuun, mutta toinen oli jäänyt jumiin hankeen. Lehmä oli lumivalkea itsekin. Mutta koska pakokaverusten yhteisenä sopimuksena oli ilmeisesti ollut, ettei siskoa jätetä, pysähtyi pyörätiellä juossut lehmä ja jäi katsomaan kaveriaan. Tässä vaiheessa olin jo käytännössä parkkeeraanut Prellun keskelle tietä - kiirettä ei ollut. Tukeva mies puolestaan rämpi hangessa valkoisen lehmän kanssa, ja minä en arvannut lähteä juuri mihinkään suuntaan, vaan jäin katsomaan jännittävää takaa-ajokohtausta.
Kunnon kaupunkilaistuneen nuoren miehen tavoin kaivoin esiin kännykän, ja ehdin ottamaankin pari kuvaa tapahtuneesta - en tosin mitään järin korkealaatuisia, eikä varmaan Seiskakaan niistä paljoa maksaisi, mutta sellaisia joista jää mukava muisto. En tosin saa niitä tähän yhteyteen, sillä en kirjoita tätä omalta koneelta, eikä tule kysymykseenkään että saisin ne siirrettyä tälle koneelle puhelimeltani.
Jäin miettimään mikä oli lehmien alkuperäisenä suunnitelmana?
Ehkä viimeistään kirkonkylälle päästyään joku lipevä setä olisi tullut viettelemään heidät, tarjonnut heille palkintosonniaan, joka olisi ollut kirkonkylän suuren tehtaan porteilla, lähellä tehtaan teurastomoa jo odottamassa seuralaisia linjalle. No, välillä näinkin päin, sillä normaalisti ne ovat naiset jotka johdattelevat miehiä kuin sonneja teuraalle. Yleensä sonni ei tajua mihin häntä viedään, ennen kun jo on liian myöhäistä. Mutta jatkaakseni vielä lehmien karkumatkasta, mainittakoon että niiden päästyä tehtaan suojiin, olisi minä &/ lukijat voineet arvuteella, medium-sisäfilettämme mutustellen: "Kuinkakohan niille lehmille kävi?"
Tälläisiä minä näin ja pohdin. Pian lehmä-episodin jälkeen kurvailinkin vajaan 5 km matkan tietä pitkin jossa mentiin pöndelandian omaa "kuka väistää ensin kisaa", kun rallikuskien ajotavoilla varustetut vastaantulijat ajelivat minua vastaan puolitoista kaistaisella tiellä - repsikkanaan korsettiin puettu sika, auton katolle sidottu heinäpaali ja auton nokalla olevasta karjapuskurista saattoi erottaa lihaa ja karvoja
Kahvilakulttuuria
Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, olen pyrkinyt herättelemään henkilökohtaista kahviakulttuuria taas eloon.
Se meinaa sitä että käyn tietyissä kantapaikoissa, ja aina aika ajoin kokeilen jotain uusia.
Tällä kertaa minulla on kaksi tarinaa aiheesta.
Hattutäti ja kupponen kahvia
Viikolla, sillä viikolla ennen kun menin leffaan, kävin jälleen kahvilla. Kokeilin vaihteeksi erästä viime vuonna löytämääni paikkaa (jälleen yksi asia josta haluaisin pitää, mutta josta en ole oikein koskaan päässyt jyvälle, maulle). Se on hienossa Tampereen "wanhan kaupungin" osassa, ja siellä on aina tietty seesteinen ja rauhallinen ilmapiiri. Kuitenkin erilainen kuin maaseudun vastaava, joten rejuvenoitunut efekti oli silti mahdollinen.
Mutta mitä kävikään?
Kahvila oli tapansa mukaan täynnä. Siellä täällä toki oli paikkoja, mutta jos nyt ei halunnut ryykätä ihmisten pöytiin, sai mennä paikkaan joka oli lähellä ovea - siten että ovi avautui kätevästi suoraan tuolisi selkänojaan.
Se oli ensimmäinen asia jonka huomasin minun tulevasta nurkkauksestani kun saavuin sinne arvokkaan kahvikuppini kanssa. Vaiko se että sen lähettyvillä olleessa hyllyssä oli Anton Tsehovin kirja: Turha Voitto?
En kiellä etteikö minusta tuntunut pöyristyttävältä miten yksi iso pöytä oli peitetty hatuilla. Mutta tämä oli vasta alkua.
Syylliseksi paljastui täti joka oli kait jonkinsorttinen "hattuterapeutti".
Siinä hän asetteli teatterirekvisiitalta näyttäviä hattuja erinäisten naisten päihin, ja analysoi heidän silmiensä ja kasvojensa tyyppejä.
Toisessa nurkassa oli kissimirrinaisia, minä puolestani keikuin omalla tuulikaappipaikallani, jonka lähettyvillä oli pääsääntöisesti jo kypsyneempiä ihmislajin naaraita.
Hattutäti kertoi myös että oli ollut pienenä siskoksista se tummin, pienin ja kovaäänisin. Kimeä oli se sana. En tiedä nyökyttelinkö päätäni vaistomaisesti.
Välissä hattutäti haukkui miehensä tolvanaksi, sillä hän ilmeisesti oli saanut miehestään vihdoinkin koulutettua sellaisen kuin aina sanoi haluavansa, mutta nyt kun mies oli toiveiden mukainen, sanoi hän häntä "tukeutujaksi". Tämä siksi että mies haki ja kuljetti naista aina eri paikkoihin, kulkien tämän perässä aina kun he olivat ulkona, ja jäi takaviistoon kytikseen kun nainen pysähtyi - miehestä oli kuulemma tullut "hänen lapsensa". Pahin rikos koskaan, sillä eikö nainen rankaise katkerimmin miestä jolta saa sen mitä haluaa?
Se sai minut miettimään tapausta joka sattui baarijonossa. Siellä eräs nainen sanoi että hänellä on miestään ikävä, mutta käytti sanamuotoa: "Sitä luuseria". Tämä johtui siitä että mies oli tavallinen raksaduunari, ja täten naisen suhde häneen mitä ilmeisemmin oli viharakkaus-suhde, sillä jos mies rakastuu ihmiseen, rakastuu nainen siihen mikä ihmistä ympäröi tai korottaa jossain sosiaalisessa konstruktiossa korkeampaan asemaan.
Mietin myös samalla sitä, että jos minun naiseni koskaan jäisi kiinni tuollaisesta, minä lähtisin niin että hippulat vinkuisi. Mies joka pysyy epäkunnioittavassa suhteessa on kuin jonossa giljotiinille, jonossa josta hänellä on vapaus lähteä milloin tahansa takavasemmalle.
Mutta eräs asia mistä olin samaa mieltä, ainakin noin kuriositeetin kannalta oli hänen kertomuksensa jotka perustuivat kahden ilmiön selittämiseen: 1. se mitä etsit, etsii sinua 2. se miltä sinusta itsestäsi tuntuu, sen viestin saavat myös muut sinulta alitajuisesti.
Miehestään hän sanoi - lieventävänä asianhaarana, että oli ilmeisesti juuri etsinyt kyseisen kaltaista miestä, ja se löysi hänet.
Tarinansa taas periaatteen numero 2. esimerkeistä olivat pitkällisiä, joten otan oman esimerkkini - joka oli sopusoinnussa niiden kanssa - esille.
Olen kirjoittanut siitä tässä blogissa.
Vuosi 2012 oli melko rauhatonta aikaa sikäli, että erittäin usein baari-iltoina jouduin suukopuun, ellen lähes baaritappeluun. Se oli myös aikaa jolloin negatiiviset ajatukset ja tunteet olivat tehneet paluunsa, olin välillä aika vihainen.
Mutta täysin vuoden lopulla, kun menin taas ns. keskustunteeseen. Eli tarvitsemattomuuden tilaan, hieman kuten meditaatioon jossa vain tyhjensin mieleni ja en erityisesti ajatellut mitään, vaan olin liikkeissäni niin kepeä kuin tälläinen mies vain voi olla - ja varma. Niin huomasin että huomio oli pääsääntöisesti melko positiivista, huomasinpa äkkiä olevani loppuillasta erään neitokaisen kanssa yökerhon rauhallisemmassa nurkassa tekemässä tuttavuutta. Tämä nainen kun tunsi että haluaa tutustua minuun ehdottomasti paremmin - eikä hän ollut ainoa jolla oli myöntyväisiä tuntemuksia minuun.
Kuvailemaani olin kokeillut joskus aiemminkin, ja mikä merkittävintä, oli Arthuros - josta on tullut outo sekoitus henkilökohtaista profeettaa ja oraakkelin sekoitusta minulle* - oli kuvaillut myös näistä energeettisistä asioista kiinnostuneena, miten oli katsonut esitelmän jossa kerrottiin että paras tapa miehen kulkea tuollaisessa ympäristössä, maskuliinisuudenkin vuoksi jo, on juuri tuo miten minä sen tein!
Tällöin yleisluontoiseksi ohjeeksi voitaisi antaa, että jos lähtee viihteelle, on mielen syytä olla pikemminkin kepeä, kuin raskautettu ei-viihteellisillä asioilla.
* Tuntuu että siitä saakka kun hän antoi minulle 1.1.2012 Swami Vivekanandan kirjan Jnana Yoga, on hän tapaamisillamme onnistunut ottamaan puheeksi aiheita, ongelmia ja ratkaisuja joista osa on ollut mielessäni, joko harkinnassa, pohdinnassa tai muuten vain. Edellä mainittu on yksi, ja eräs toinen jossa hän lähes sanoi ajatukseni etukäteen oli se kun keskustelimme musiikista ja sen kirjoittamisesta!
Kuumaa kahvia osa 2.
Nautin kahvia, eräässä toisessa kantapaikassani (en siinä missä on se huippuluokan brunetti, tämä on ihan toinen pytinki).
Sain kahvin puoleen hintaan.
Se taas johtui mukanani olleesta lapusta, jota näytin tiskillä.
Luulin sitä ensiksi joksikin kertakäyttökupongiksi, mutta se olikin todellinen etukortti.
En ole ihan varma miksi sen sain, mutta sen antoi minulle pieni ja hyvin sievä blondiini, joka on siis eräs paikan myyjätär, sanoen hymyillen: Koska käyt täällä sen verran usein, niin saat tämän.
Eli se annetaan ansiokkaasta ostamisesta, mutta minä en itse asiassa ollut käynyt ihan niin paljoa, koska evakko ynnä muut sellaiset.
Tällä nimenomaisella kortin neitseenkorkkauskerralla hän tuli hymyilemään minulle tiskin taakse, samalla kun ostin kortilla hänen kolleegioltaan kahvia. Sanoin että no nyt minä käytän tätä antamaasi korttia. Blondiini oli tästä hyvin otettu, tohkeissaan ja söpö.
Se on hänen luonto. Kaunis luonto.
Mutta se tämän kertaisesta raportaasista.
On tullut aika jälleen lopettaa.
Tämän kappaleen olen löytänyt ihan hiljattain. Se sopii niin hyvin näille lumierämaille, ja on myöskin erittäin kaunis musiikkiesitys, loistavalta bändiltä, etten voisi päättää tämän kertaista kirjoitusta millään muulla tavalla.
PROTIP: Oikeastaan tämä ei ole edes vinkki, vaan ehto tämän kappaleen kuulemiselle: säädä tämän biisin laatu reilusti vain HD:lle. 1080p. Sillä niin huonosti eivät ole asiat, että tämän luokan musiikkia pitäisi kuunnella tuhnuisesti alá 240p. Kiitos.
PS. Koen vielä kertomisen arvoiseksi sen, että löysin eräästä Pentti Saarikosken kirjasta jota olen pitänyt evakkolukemistonani, Centrumin hintalapun. Kyseessä on wanha, ja jo nyt olemassaolosta poistettu tavaratalo jossa isäukkoni oli töissä vuosina kun allekirjoittanut ei ollut kait edes pilkkeenä silmäkulmassa. Kirja oli tullut ulos kun olin ollut noin yhden vuoden olemassaolon kartalla.
Johdanto
Terveisiä taas täältä maakunnasta, sinne kotivastaanottimienne ääreen.
Näin pikkulauantain kunniaksi, mikäpä olisikaan mukavampaa kun hetkeksi paeta arkea allekirjoittaneen seikkailuihin ja pohdintoihin, antaa itsensä eksyä haaveisiin ja roikkua jokaisessa sanassa?
Olemme jo ehtineet peräti kolmanteen osaan tätä kirjoitus-sarjaa, ja loppua ei ainakaan toistaiseksi ole näkymässä.
Ja onhan meillä nyt jo trilogian vahvuus kasassa!
Tässä vaiheessa on jo puolet tästä evakkotuomiosta lusittu, ja jokainen päivä on lähempänä paluuta - jos Luoja suo, sillä päämajani on hyvin ongelmallinen. Nimittäin keittiössä on ollut homeongelma. Ja mitä nyt on tehty, on että 2/3 on pistetty uusiksi, ja keittiö on näistä eräs huone. Haju on jo hävitetty, mutta se ei ole tae mistään. Olen saanut hengitysoireita siellä silti, mutta toisaalta niin sain myöskin rappukäytävässä, joten kyse on pölystä - mutta voi olla muustakin. Homemyrkyt tunnetusti on yhtä myrkyllisiä, tai myrkyllisempiä kuin varsinaiset homeet. Eikä asunnon saaminen - edes vuokra-asunnon tapauksessa - ole yhtään sen helpompaa näinä aikoina. Ehkä pitäisi adoptoida 17 vuotias aasialainen tyttölapsi? (Lapsen kanssa asunnon saa kait kaikkein helpoiten)
Samoin, olen saanut ilmoituksen siitä että minulle on tullut paketti.
En vain muista tilanneeni mitään pakettia, joten suhtautumiseni on automaattisesti pessimistinen ja vainoharhainen.
Viimeksi kun suhtauduin niin ihan vastaavaan pakettiin, meinasin lähettää sen takaisin.
Päätin kuitenkin ottaa selvää mitä siellä oli sisällä, niin selvisi että siellä oli tuliterä pleikkari!
Vaan nyt menkäämme aiheisiimme. Aloitamme viimeisimmän Bruce Willisin leffan arvostelusta.
A Good Day to Die Hard
Viihdeviikonloppujen jälkeinen viikonloppu meni rauhallisen raukeissa merkeissä. Ne perinteiset, Radio Nostalgia, herkuttelut ja eCigarillo - kaikki olivat mukana. Olin tullut siihen tulokseen, että jos täältä pääsee kahtena viikonloppuna peräkkäin käymään bright light, big cityn yöelämässä, niin ei kannata koetella onneaan liiaksi. Siispä kävin elokuvissa. A Good Day To Die Hard oli valintani. Ja pitää ikävä kyllä sanoa, että vaikka olisinkin halunnut pitää tuosta(kin) Die Hardista, niin en edes kohteliaisuudesta jaksanut siitä tykätä. Nyt, jos joku lukee Wikipedian artikkelin niin hän voi huomata, että juonipaljastuksia sisältävä synopsis on lyhyempi kuin yhdessäkään muussa elokuvassa (ainakin näin lonkkatuntumalta), ja käytännössä sama kuin elokuvan kuvaus sen esittelytekstissä. Tämä ei ole ollut artikkelin kirjoittajan laiskuutta, vaan ei siitä vaan voi kirjoittaa muuta. Leffa kyllä onnistui olemaan actionia, mutta kyllä siinä vaiheessa kun lähes alussa on räiskintä- ja kaahailukohtaus jonka aikana miettii:"tämä voisi olla helposti 15 minuuttia lyhyempi", ei se lupaa hyvää, vaikka ehkä voisikin luulla. Kyllä nyt edes siteeksi voisi olla nokkelia välikohtauksia, sankarillisia one linereita ja juonenrakentelua, mutta kovin ohkaiseksi se departmentti jäi. Sitä ammuskelua ja kaahailua oli oikeasti niin paljon että porukka katseli kellojaan, tarkisteli kännyköitä, kun taas osa kävi vessassa tai muuten vaan yhisi paikoillaan. Tuon leffan jälkeen ei tullut sellaista inspiroitunutta tunnetta, että kun ajeli takaisin niin koko loppuilta olisi mennyt sitä sulatellessa. Siitä tuli sellainen "illan toissijainen toimintaleffa, joka nyt tuli katsottua nuokkuen koiranunta"-fiilis. Me emme pidä tälläisestä emmehän? Emme.
Söin kuitenkin leffan aikana melkein levyllisen, Suomeen vihdoinkin rantautunutta, maukasta Milka-suklaata. Se on sitä ruskeaa kultaa jota televisiossa mainostetaan violetin lehmän voimin.
Lehmästä ja actionista tulikin mieleeni eräs viime viikon action-pläjäys, joka sattui täällä pöndelandiassa.
Country 'n' Action
Elämä maalla ei ole läheskään aina yllätyksetöntä, vaikkakin se pääsääntöisesti muistuttaa seisovaa tilaa. Nimittäin, kun eräänä päivänä päätin lähteä käymään virkistäytymässä Tampereen viehättävässä keskustassa, sain matkalla - maaseudun päässä, totta kai, kokea vähintäänkin kuvaan sopivan välikohtauksen.
Näin nimittäin taajaman "keskustan" lähettyvillä kaksi karannutta lehmää. Tilanteesta teki kutkuttavan se, että näin ne autosta, jolloin siis lehmät olivat ajoradan välittömässä läheisyydessä Niistä toinen juoksi yhdistettyä pyörä- ja kävelytietä pitkin karkuun, mutta toinen oli jäänyt jumiin hankeen. Lehmä oli lumivalkea itsekin. Mutta koska pakokaverusten yhteisenä sopimuksena oli ilmeisesti ollut, ettei siskoa jätetä, pysähtyi pyörätiellä juossut lehmä ja jäi katsomaan kaveriaan. Tässä vaiheessa olin jo käytännössä parkkeeraanut Prellun keskelle tietä - kiirettä ei ollut. Tukeva mies puolestaan rämpi hangessa valkoisen lehmän kanssa, ja minä en arvannut lähteä juuri mihinkään suuntaan, vaan jäin katsomaan jännittävää takaa-ajokohtausta.
Kunnon kaupunkilaistuneen nuoren miehen tavoin kaivoin esiin kännykän, ja ehdin ottamaankin pari kuvaa tapahtuneesta - en tosin mitään järin korkealaatuisia, eikä varmaan Seiskakaan niistä paljoa maksaisi, mutta sellaisia joista jää mukava muisto. En tosin saa niitä tähän yhteyteen, sillä en kirjoita tätä omalta koneelta, eikä tule kysymykseenkään että saisin ne siirrettyä tälle koneelle puhelimeltani.
Jäin miettimään mikä oli lehmien alkuperäisenä suunnitelmana?
Ehkä viimeistään kirkonkylälle päästyään joku lipevä setä olisi tullut viettelemään heidät, tarjonnut heille palkintosonniaan, joka olisi ollut kirkonkylän suuren tehtaan porteilla, lähellä tehtaan teurastomoa jo odottamassa seuralaisia linjalle. No, välillä näinkin päin, sillä normaalisti ne ovat naiset jotka johdattelevat miehiä kuin sonneja teuraalle. Yleensä sonni ei tajua mihin häntä viedään, ennen kun jo on liian myöhäistä. Mutta jatkaakseni vielä lehmien karkumatkasta, mainittakoon että niiden päästyä tehtaan suojiin, olisi minä &/ lukijat voineet arvuteella, medium-sisäfilettämme mutustellen: "Kuinkakohan niille lehmille kävi?"
Tälläisiä minä näin ja pohdin. Pian lehmä-episodin jälkeen kurvailinkin vajaan 5 km matkan tietä pitkin jossa mentiin pöndelandian omaa "kuka väistää ensin kisaa", kun rallikuskien ajotavoilla varustetut vastaantulijat ajelivat minua vastaan puolitoista kaistaisella tiellä - repsikkanaan korsettiin puettu sika, auton katolle sidottu heinäpaali ja auton nokalla olevasta karjapuskurista saattoi erottaa lihaa ja karvoja
Kahvilakulttuuria
Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, olen pyrkinyt herättelemään henkilökohtaista kahviakulttuuria taas eloon.
Se meinaa sitä että käyn tietyissä kantapaikoissa, ja aina aika ajoin kokeilen jotain uusia.
Tällä kertaa minulla on kaksi tarinaa aiheesta.
Hattutäti ja kupponen kahvia
Viikolla, sillä viikolla ennen kun menin leffaan, kävin jälleen kahvilla. Kokeilin vaihteeksi erästä viime vuonna löytämääni paikkaa (jälleen yksi asia josta haluaisin pitää, mutta josta en ole oikein koskaan päässyt jyvälle, maulle). Se on hienossa Tampereen "wanhan kaupungin" osassa, ja siellä on aina tietty seesteinen ja rauhallinen ilmapiiri. Kuitenkin erilainen kuin maaseudun vastaava, joten rejuvenoitunut efekti oli silti mahdollinen.
Mutta mitä kävikään?
Kahvila oli tapansa mukaan täynnä. Siellä täällä toki oli paikkoja, mutta jos nyt ei halunnut ryykätä ihmisten pöytiin, sai mennä paikkaan joka oli lähellä ovea - siten että ovi avautui kätevästi suoraan tuolisi selkänojaan.
Se oli ensimmäinen asia jonka huomasin minun tulevasta nurkkauksestani kun saavuin sinne arvokkaan kahvikuppini kanssa. Vaiko se että sen lähettyvillä olleessa hyllyssä oli Anton Tsehovin kirja: Turha Voitto?
En kiellä etteikö minusta tuntunut pöyristyttävältä miten yksi iso pöytä oli peitetty hatuilla. Mutta tämä oli vasta alkua.
Syylliseksi paljastui täti joka oli kait jonkinsorttinen "hattuterapeutti".
Siinä hän asetteli teatterirekvisiitalta näyttäviä hattuja erinäisten naisten päihin, ja analysoi heidän silmiensä ja kasvojensa tyyppejä.
Toisessa nurkassa oli kissimirrinaisia, minä puolestani keikuin omalla tuulikaappipaikallani, jonka lähettyvillä oli pääsääntöisesti jo kypsyneempiä ihmislajin naaraita.
Hattutäti kertoi myös että oli ollut pienenä siskoksista se tummin, pienin ja kovaäänisin. Kimeä oli se sana. En tiedä nyökyttelinkö päätäni vaistomaisesti.
Välissä hattutäti haukkui miehensä tolvanaksi, sillä hän ilmeisesti oli saanut miehestään vihdoinkin koulutettua sellaisen kuin aina sanoi haluavansa, mutta nyt kun mies oli toiveiden mukainen, sanoi hän häntä "tukeutujaksi". Tämä siksi että mies haki ja kuljetti naista aina eri paikkoihin, kulkien tämän perässä aina kun he olivat ulkona, ja jäi takaviistoon kytikseen kun nainen pysähtyi - miehestä oli kuulemma tullut "hänen lapsensa". Pahin rikos koskaan, sillä eikö nainen rankaise katkerimmin miestä jolta saa sen mitä haluaa?
Se sai minut miettimään tapausta joka sattui baarijonossa. Siellä eräs nainen sanoi että hänellä on miestään ikävä, mutta käytti sanamuotoa: "Sitä luuseria". Tämä johtui siitä että mies oli tavallinen raksaduunari, ja täten naisen suhde häneen mitä ilmeisemmin oli viharakkaus-suhde, sillä jos mies rakastuu ihmiseen, rakastuu nainen siihen mikä ihmistä ympäröi tai korottaa jossain sosiaalisessa konstruktiossa korkeampaan asemaan.
Mietin myös samalla sitä, että jos minun naiseni koskaan jäisi kiinni tuollaisesta, minä lähtisin niin että hippulat vinkuisi. Mies joka pysyy epäkunnioittavassa suhteessa on kuin jonossa giljotiinille, jonossa josta hänellä on vapaus lähteä milloin tahansa takavasemmalle.
Mutta eräs asia mistä olin samaa mieltä, ainakin noin kuriositeetin kannalta oli hänen kertomuksensa jotka perustuivat kahden ilmiön selittämiseen: 1. se mitä etsit, etsii sinua 2. se miltä sinusta itsestäsi tuntuu, sen viestin saavat myös muut sinulta alitajuisesti.
Miehestään hän sanoi - lieventävänä asianhaarana, että oli ilmeisesti juuri etsinyt kyseisen kaltaista miestä, ja se löysi hänet.
Tarinansa taas periaatteen numero 2. esimerkeistä olivat pitkällisiä, joten otan oman esimerkkini - joka oli sopusoinnussa niiden kanssa - esille.
Olen kirjoittanut siitä tässä blogissa.
Vuosi 2012 oli melko rauhatonta aikaa sikäli, että erittäin usein baari-iltoina jouduin suukopuun, ellen lähes baaritappeluun. Se oli myös aikaa jolloin negatiiviset ajatukset ja tunteet olivat tehneet paluunsa, olin välillä aika vihainen.
Mutta täysin vuoden lopulla, kun menin taas ns. keskustunteeseen. Eli tarvitsemattomuuden tilaan, hieman kuten meditaatioon jossa vain tyhjensin mieleni ja en erityisesti ajatellut mitään, vaan olin liikkeissäni niin kepeä kuin tälläinen mies vain voi olla - ja varma. Niin huomasin että huomio oli pääsääntöisesti melko positiivista, huomasinpa äkkiä olevani loppuillasta erään neitokaisen kanssa yökerhon rauhallisemmassa nurkassa tekemässä tuttavuutta. Tämä nainen kun tunsi että haluaa tutustua minuun ehdottomasti paremmin - eikä hän ollut ainoa jolla oli myöntyväisiä tuntemuksia minuun.
Kuvailemaani olin kokeillut joskus aiemminkin, ja mikä merkittävintä, oli Arthuros - josta on tullut outo sekoitus henkilökohtaista profeettaa ja oraakkelin sekoitusta minulle* - oli kuvaillut myös näistä energeettisistä asioista kiinnostuneena, miten oli katsonut esitelmän jossa kerrottiin että paras tapa miehen kulkea tuollaisessa ympäristössä, maskuliinisuudenkin vuoksi jo, on juuri tuo miten minä sen tein!
Tällöin yleisluontoiseksi ohjeeksi voitaisi antaa, että jos lähtee viihteelle, on mielen syytä olla pikemminkin kepeä, kuin raskautettu ei-viihteellisillä asioilla.
* Tuntuu että siitä saakka kun hän antoi minulle 1.1.2012 Swami Vivekanandan kirjan Jnana Yoga, on hän tapaamisillamme onnistunut ottamaan puheeksi aiheita, ongelmia ja ratkaisuja joista osa on ollut mielessäni, joko harkinnassa, pohdinnassa tai muuten vain. Edellä mainittu on yksi, ja eräs toinen jossa hän lähes sanoi ajatukseni etukäteen oli se kun keskustelimme musiikista ja sen kirjoittamisesta!
Kuumaa kahvia osa 2.
Nautin kahvia, eräässä toisessa kantapaikassani (en siinä missä on se huippuluokan brunetti, tämä on ihan toinen pytinki).
Sain kahvin puoleen hintaan.
Se taas johtui mukanani olleesta lapusta, jota näytin tiskillä.
Luulin sitä ensiksi joksikin kertakäyttökupongiksi, mutta se olikin todellinen etukortti.
En ole ihan varma miksi sen sain, mutta sen antoi minulle pieni ja hyvin sievä blondiini, joka on siis eräs paikan myyjätär, sanoen hymyillen: Koska käyt täällä sen verran usein, niin saat tämän.
Eli se annetaan ansiokkaasta ostamisesta, mutta minä en itse asiassa ollut käynyt ihan niin paljoa, koska evakko ynnä muut sellaiset.
Tällä nimenomaisella kortin neitseenkorkkauskerralla hän tuli hymyilemään minulle tiskin taakse, samalla kun ostin kortilla hänen kolleegioltaan kahvia. Sanoin että no nyt minä käytän tätä antamaasi korttia. Blondiini oli tästä hyvin otettu, tohkeissaan ja söpö.
Se on hänen luonto. Kaunis luonto.
Mutta se tämän kertaisesta raportaasista.
On tullut aika jälleen lopettaa.
Tämän kappaleen olen löytänyt ihan hiljattain. Se sopii niin hyvin näille lumierämaille, ja on myöskin erittäin kaunis musiikkiesitys, loistavalta bändiltä, etten voisi päättää tämän kertaista kirjoitusta millään muulla tavalla.
PROTIP: Oikeastaan tämä ei ole edes vinkki, vaan ehto tämän kappaleen kuulemiselle: säädä tämän biisin laatu reilusti vain HD:lle. 1080p. Sillä niin huonosti eivät ole asiat, että tämän luokan musiikkia pitäisi kuunnella tuhnuisesti alá 240p. Kiitos.
PS. Koen vielä kertomisen arvoiseksi sen, että löysin eräästä Pentti Saarikosken kirjasta jota olen pitänyt evakkolukemistonani, Centrumin hintalapun. Kyseessä on wanha, ja jo nyt olemassaolosta poistettu tavaratalo jossa isäukkoni oli töissä vuosina kun allekirjoittanut ei ollut kait edes pilkkeenä silmäkulmassa. Kirja oli tullut ulos kun olin ollut noin yhden vuoden olemassaolon kartalla.
tiistai 19. helmikuuta 2013
Kuuntele nyt UUSI Finntrollin biisi!
Metallimusiikin hullut päivät jatkuvat.
Eilen pätkähti pihalle uusi Six Feet Underin biisi.
Kun taas tänään saadaan uutta Finntrollia!
Eilen pätkähti pihalle uusi Six Feet Underin biisi.
Kun taas tänään saadaan uutta Finntrollia!
maanantai 18. helmikuuta 2013
Six Feet Under - Kuuntele UUSI biisi ILMAISEKSI!
Xeimian Chronicles tarjoaa vaihteeksi uutta metallia.
Tällä kertaa vuorossa oleva bändi on eräs allekirjoittaneen pitkäaikaisista suosikeista, mitä tulee döödenin veivaamiseen, eli Six Feet Under.
Six Feet Under "Zombie Blood Curse" by Metal Blade Records
PS. Ja vaikka tälläisen mahdollisuuden myötä riemu varmaan onkin jo katossa, niin protip-hengessä suosittelen klikkaamaan soittimen oikeassa laidassa olevaa alaspäin suunnattua nuolta. Näin saat ladattua biisin itsellesi.
Tällä kertaa vuorossa oleva bändi on eräs allekirjoittaneen pitkäaikaisista suosikeista, mitä tulee döödenin veivaamiseen, eli Six Feet Under.
Tilanne on nimittäin se, että bändiltä on tulossa uusi levy (Unborn), ja olisi suorastaan moukkamaista ilmoittaa moisia uutisia, ilman mahdollisuutta kuunnella miltä kyseinen levy kuulostaa.
No, tässä se mahdollisuus nyt olisi, uuden biisin muodossa.
No, tässä se mahdollisuus nyt olisi, uuden biisin muodossa.
PS. Ja vaikka tälläisen mahdollisuuden myötä riemu varmaan onkin jo katossa, niin protip-hengessä suosittelen klikkaamaan soittimen oikeassa laidassa olevaa alaspäin suunnattua nuolta. Näin saat ladattua biisin itsellesi.
torstai 14. helmikuuta 2013
Evakkokertomuksia osa 2.
Johdanto
Tervetuloa jälleen evakkokirjoitusten pariin.
Kuten einsteinit ja sherlockit voivat huomata, niin olen nimennyt tämän tagin "Huutavan Ääni Korvessa" alaisuuteen, ja poistanut erikoisraporttiluokituksen, ihan jo sen vuoksi ettei erikoisraportteja selailevilla tulisi nipullista tekstejä vastaan joiden keskinäinen (aihe-)eroavaisuus on sangen minimaallista. Vaikka tietenkään en tiedä että miten monta näitä on määrä pistää vielä ulos, niin kyllähän nämä kaksi kirjoitusta on jo eräänlainen sarja. Vaikka niukemmanlainen.
Tätä kirjoittaessa voin todeta sen huojentavan seikan, että olen kokonaisen kuukauden nyt lusinut tätä evakkoani, ja tästä eteenpäin päiviä on jokaisen aamun myötä edessä vähemmän, kuin takana.
Ja vaikka tämä tuntuu olevan keskellä pimeää ja pysähtynyttä aikaa ja paikkaa, on silti jotain asioita päässyt tapahtumaan, ja mikseikös niistä nyt tulisi kerrotuksi.
Ennen kun menemme aihepiireihin, niin kerron tähän keksimäni aforismin:
Musiikki
Oh yeah! Kylläpäs vuoden alkuun on Deathtime saanutkin oikein kunnon voitelua, ja kyllähän se sen kestää. Tuo oli kutsu erääseen muusikoiden verkostoon, jossa on erikoistuttu artistien esittämiin covereihin. Kai sitä pitää mennä, jos oikein noin nätisti tullaan pyytämään; saa porukka kunnollista ja täysin turmeltumatonta death metallia.
Kaiken kaikkiaan moinen kysyntä on lupaavaa myös tulevaa Covered In Blood 2. - jatko-osaa ajatellen ajatellen. Vähäsen vaan syyhyää sormet päästä sitä viimeistelemään, mutta poltetta saadaan pidätellä vielä sen kuukauden verran mitä tätä lusimista on jäljellä. (Lisäksi on sanottava, että se minuun yhteyttä ottanut naarasfani, joka myös kovasti ilmaisi pitävänsä minun promokuvista, olikin melkoinen rotunainen itse. Näyttämissään posetuksissa hän näyttää myös sen, että vaikka Deathtime antaakin kylmää kyytiä, vetää se puoleensa jotain hyvin kuumaa. Kiitos.)
Itse uusien biisien kirjoittamisesta minulla olisi vaikka mitä sanottavaa, mutta vielä ei ole sen aika. Sen kuitenkin nyt mainitsen, että loppu- ja tämän vuoden olen pääsääntöisesti kuunnellut bändejä/levyjä kuten Black Sabbath, Smashing Pumpkins, Soundgarden, Kyuss, Judge Dreddin soundtrack, Megadeth ja tietysti vielä ne Radio Nostalgian klassikot joka viikonloppu (sähkösavuketta nauttien). Se, miten paljon näiden wanhojen ja uudempienkin suosikkien on tullut vaikutettua uuteen materiaaliin (jota tosin on vuodelta 2011 saakka, Brutalin sessiot kun erkaantuivat silloisesta esimuodostaan eli Exogenesis-sessioista, jotka on jälleen herätetty eloon), selviää viimeistään kun materiaali on purkitettu.
Soundgardenista on sanottava se, että bändihän julkaisi uuden albumin hiljattain (King Animal). Olen kuunnellut sitä pääsääntöisesti aina kun olen ajellut kaupunkiin, joten ihan täydellistä sisäänajoa en sano siihen saaneeni. Pidän sitä kuitenkin hyvänä ja mielenkiintoisena albumina, jossa on kuultavissa mikä bändi siinä soittaa. Se ei kuitenkaan ole Superunknown voittanut, mutta ei ole kyllä mikään muukaan Soundgardenin levy. Minulla olevassa rajoitetussa painoksessa on muutama bonusbiisi mukana, demoja. Erinomainen bonus. Olen aina pitänyt demoversioista, niissä on jotain alkuvoimaista ja jotain minkä pohjalta tarkkailla kuinka tapahtuu taiteellista kehitystä - tai paremminkin, kuinka on tapahtunut, Metallican vain tiedän antaneen biisiensä demoja etukäteen kuultaviksi. Tässä tapauksessa vaan teknologia on jo niin kehittynyttä, etten usko että monikaan voisi näitä bonuksia edes demoiksi tunnistaa. Ainakaan jos ei ole kuullut alkuperäisiä versioita, jotka ovat vielä tuotetumpia. Ei hifissä mitään vikaa tietenkään ole, enkä ala tämän albumin tuotantoa mollaamaan, mutta sen sanon että itse pidin joistakin albumin demojen soundeista melkein enemmänkin kuin varsinaisten albumiversioiden vastaavista. Toisaalta, kyllähän eräs mitä tärkein The Black Keysin avainelementti (tiätsä? ) on heidän soundimaailmansa, joten ei ihme jos ajattelen asian näin.
Eläinkunnan tuotteet
Mutta sitten synkempiin uutisiin. Nimittäin täällä maaseutulassa se karvainen pikku-ukko aiheutti sopimattomalla käytöksellään skandaalin. Sillä oli sellainen boogie päällä, että se siinä sivussa perstaklasi äityliinin 35 vuotta vanhan kaktuksen alas pöydältä. Uteliaana luonteena se kääntyi nopeasti nuuhkimaan purnukan palasia: "Mikäs se tuolla tavalla poksahtaa ja pistelee".
Oscarin se melkein olisi ansainnut sen tyynestä viattoman naaman näyttelemisestään, kun vimmastunut äityliini torui sitä. Rudolf von Karvaperse kuunteli korvat höröllään, tassut toisensa päällä kuin politiikolla lehdistötilaisuudessa ja päätä hieman kallistellen. "Vihjaatko että minulla on jotain osaa tähän valitettavaan tapaukseen? Etkö ole kuullut että nimenomaan kaktukset tekevät itsemurhia hyppäämällä?!". Puhuttelun jälkeen, kääntyi se katsomaan minua; "Miksi sinä paljastit että se olin minä?"-ilmeellä.
Ehti kulumaan pari päivää, niin oli vuorossa seuraava ruukku. Syyllinen oli taas sama. Tällä kertaa se myös sai aimo läksytyksen äityliiniltä, mutta pelasti tilanteen keventämällä sitä: aikansa korvat luimussa, ja tassut toinen toisensa päällä moittimista kuunneltuaa, pääsi tältä rypsiporsaalta kunnon röyhtäsy. Koko porukka ratkesi nauramaan. Noin sekunnin mittaisen miettimistauon päätteeksi.
Se, että onko tämä eläin koira, on jotain mistä en ole ihan varma, vaan voi olla että se on sekoitus norppaa, gorillaa ja sikaa. Kun se kuorsaa sohvallaan, tai jossain strategisessa paikassa (eräs niistä on vieressäni koneella, missä se vahtii ja nukkuu koiranunta), on siinä jyrinässä jotain idyllistä. Hieman toisenlaista ääntä lähtee puolestaan silloin kun joku kylän narttu on juoksulla, ja Yrmy ulvoo rinta pystyssä ja suoraa kurkkua kosiolauluaan - mutta se on kokonaan toinen tarina se.
Entäs sitten ne uutiset tappajatalitinteistä?
Ja minä kun pidin sitä niin maan herttaisena ja söpönä, että kaupunkiasuntoni ikkunalaudalle aina aamuisin lensi "Einari Jazz K":ksi nimeänäni talitintti, joka kurkki ikkunasta ja tervehti minua. Laitoin sille joskus ruokaakin ikkunalaudalle. Mutta nyt viime päivien tapahtumat, myös se, että myöskin täällä maalla on ikkunalleni tullut (?) kurkistelemaan talitintti, voikin meinata tämän uutisen valossa sitä, että ne suunnittelevat minun syömistäni!
Ovelat paskiaiset, ovat seuranneet liikkeitäni!
Viina, naiset ja tanssi
Heräsin hiukset letitettynä eräänä sunnuntaina. Asiaan kuitenkin on rationaalistieteellinen selitys: eräs blondi, jonka mukaan hiukseni ovat 1. pitkät, 2. hyvinhoidetut 3. paksut, vaati päästä laittamaan hiukseni, ja minä kun olen niin höveli, annoin (sitäpaitsi se on me gusta-hetki, jos joku joko hieroo minua tai leikkii hiuksillani). Samalla juttelin Kain kanssa kuten arvovaltaiset herrasmiehet nyt tapaavat jutella. Kiitän myös tässä yhteydessä häntä maistuvasta drinkistä ja shotista, joista pääsemmekin seuraavaan kohtaukseen. En tiedä johtuiko se juomien voimasta, vaiko Kaitsun harvinaisen nopeista ja sulavista liikkeistä, mutta kun lähdimme siirtymään tiskiltä vaihtuivat miehet lennosta. Minä nimittäin seuraavaksi huomasin olevani pöydässä jossa oli shampanja/kuohuviinipulloja , ja kaksi minulle täysin tuntematonta miestä! "Et sinä ole Kaitsu!" teki mieleni huudahtaa, mutta koska tilanne oli suoraan Inglourious Basterdsin kohtauksessa jossa brittivakooja paljastuu natsien täyttämässä tavernassa, päätin että asia on syytä hoitaa sulavasti. Natsivertaus ei ole kaukainen, sillä etenkin pöydän toisessa päässä oleva tyyppi oli kuin suoraan gestapon kuulusteluhuoneesta, hitler-kampaus ja kaikki. No, koska olen luultavasti lähin mahdollinen vastine James Bondille, kaadettiinkin hänelle kohta lasillinen kuplajuomaa, ja vaikka tunnelma jatkuikin aavistuksen epämääräisenä, niin kyllähän siinä iltaa tuli istuttua. Minä istuin siinä, tyynenä kuin suolakurkku ja seilissä kuin kaappikello, mutta silti kuin olisi maailman luonnollisin asia että istun tässä pöydässä iltaa. Aivan kuin olisimme tunteneet entuudestaan.
Ja baariympäristöstä kun oli puhe, on sanottava että Ristonakki Rasia-tanssi toimii edelleenkin. Mutta ei siinä vielä kaikki, sen teho on tieteellisesti tutkittu!
Sen vain sanon, että tulevana viikonloppuna jätän baarikierroksen väliin. Nimittäin täältä ei järin helpolla kaupungille lähdetä, joten on syytä tyytyä onnekkaaseen kahden reissun putkeen ja koittaa uudestaan pienen tauon jälkeen.
Kuumaa kahvia
Olen huomannut, herätellessäni taas kahvilointia, että joko minulla on poikkeuksellinen vetovoima, tai sitten ilmeisesti taloudellinen tilanne on johtanut siihen, että myyjättäriä rohkaistaan hyvään asiakaspalveluun.
Jälkimmäinen syy ei ole mikään automaattinen olettama - tai on, sikäli että asiakaspalveluala on asiakaspalveluala, mutta se ei tarkoita sitä etteikö joskus tuollainen tuttavallisuus olisi merkki jostain muusta.
Sen sanon sillä kokemuksella minkä verran olen saanut yhteystietoja, treffejä ja jotain muutakin (jos tiedät mitä meinaan, ti-hii!).
Muistan miten eräs kaverini tapasi hieman kaunistellen sanoa muijalleen: "Emme voi mennä sinne paikkaan" sillä minä olisin hänen mukaansa "seurustellut" jokaisen myyjättären kanssa.
No, mitä voin sanoa, kuin että myyjättäretkin tarvitsevat lempeä?
Se mitä nyt siis olen havainnut on, että tässä eräässäkin uusvanhassa kantapaikassa, jossa olen käynyt menneinä vuosina niin ruokatunnilla, kuin satunnaisilla treffeillä tai muilla kahveilla, on pari melkoisen vetävää baristaa.
Toinen etenkin on tälläisen brunettien ystävän mieleen. On vaikea joskus ymmärtää kuinka naisella voi olla niin virheettömät kasvot, ja kuinka varmaankin vuosien tauon jälkeen joku saa pelkällä katseellaan aikaan minussa perhosia vatsassa-tunteen. No, tämä barista sai.
Onkin sanottava, että se kerta kun nautin siellä kuumaa juomaa, ja luin Soundia joka oli pullollaan kiintoisia juttuja (mm.iso juttu Soundagardenin paluusta) oli tuokiokuva, kuin suoraan Charles Bukowskin kirjoittamasta (ja Tom Waitsin esittämästä) runosta nimeltä Nirvana. Lähtiessäni tuo neitokainen, jolla on hänelle täydellisesti istuva nimikin, hymyili minulle muikeasti, aivan kuten hän tullessani alkoi hymyillä kainosti, heti kun näki minut. Siinä välissä kuulin kun hän puhui hieman tyttömäisellä äänellään tutuilleen, asiakkaille tai ulkomaalaisille asiakkaille, mutta sujuvalla englannilla.
En voi sanoa etteikö se olisi loistavaa vaihtelua kenen tahansa arkeen, etenkin hänen joka on tälläisessä sosiaalisessa ja emotionaalisessa eristyksessä kuin minä.
Tai sitten se on vain orastava kevät, joka saa feminiinit aistinautinnot hehkumaan?
Mutta nyt, on tullut aika laittaa tämä teksti pakettiin.
Ja mikäpä olisi parempi tapa kuin päättää se tälläiseen eksistentialistiseen, post-teollistumisen aikuiseen "rakkauslauluun", joka sai osakseen kiitosta. Etenkin kun puhe oli keväisistä, kahvia tarjoilevista muusista jotka virkistävät sinua paetessasi lumierämaita.
Kyse on siis seuraavasta:
Deathtime: I Wanna Be Your Dog [Iggy Pop and the Stooges cover]
PS. Tiedoksi kaikille uteliaille, niin en aio ryhtyä paavin seuraajaksi. Tällä kertaa. Kiitos.
PPS. Hyvää ystävänpäivää - suosittelen että katsot nyt tämän.
Tervetuloa jälleen evakkokirjoitusten pariin.
Kuten einsteinit ja sherlockit voivat huomata, niin olen nimennyt tämän tagin "Huutavan Ääni Korvessa" alaisuuteen, ja poistanut erikoisraporttiluokituksen, ihan jo sen vuoksi ettei erikoisraportteja selailevilla tulisi nipullista tekstejä vastaan joiden keskinäinen (aihe-)eroavaisuus on sangen minimaallista. Vaikka tietenkään en tiedä että miten monta näitä on määrä pistää vielä ulos, niin kyllähän nämä kaksi kirjoitusta on jo eräänlainen sarja. Vaikka niukemmanlainen.
Tätä kirjoittaessa voin todeta sen huojentavan seikan, että olen kokonaisen kuukauden nyt lusinut tätä evakkoani, ja tästä eteenpäin päiviä on jokaisen aamun myötä edessä vähemmän, kuin takana.
Ja vaikka tämä tuntuu olevan keskellä pimeää ja pysähtynyttä aikaa ja paikkaa, on silti jotain asioita päässyt tapahtumaan, ja mikseikös niistä nyt tulisi kerrotuksi.
Ennen kun menemme aihepiireihin, niin kerron tähän keksimäni aforismin:
Maalaiset voivat pitää kaupunkiasumista kylmänä ja etäisenä, ehkä siksi että lämpöä se sisäänpäinlämpiäminenkin on.
Musiikki
"Congratulations on an awesome cover, we've watched and really enjoyed it (Deathtime: I Wanna Be Your Dog [Iggy Pop and the Stooges Cover]). Thank you for sharing it. Your talent is extremely promising!"
Oh yeah! Kylläpäs vuoden alkuun on Deathtime saanutkin oikein kunnon voitelua, ja kyllähän se sen kestää. Tuo oli kutsu erääseen muusikoiden verkostoon, jossa on erikoistuttu artistien esittämiin covereihin. Kai sitä pitää mennä, jos oikein noin nätisti tullaan pyytämään; saa porukka kunnollista ja täysin turmeltumatonta death metallia.
Kaiken kaikkiaan moinen kysyntä on lupaavaa myös tulevaa Covered In Blood 2. - jatko-osaa ajatellen ajatellen. Vähäsen vaan syyhyää sormet päästä sitä viimeistelemään, mutta poltetta saadaan pidätellä vielä sen kuukauden verran mitä tätä lusimista on jäljellä. (Lisäksi on sanottava, että se minuun yhteyttä ottanut naarasfani, joka myös kovasti ilmaisi pitävänsä minun promokuvista, olikin melkoinen rotunainen itse. Näyttämissään posetuksissa hän näyttää myös sen, että vaikka Deathtime antaakin kylmää kyytiä, vetää se puoleensa jotain hyvin kuumaa. Kiitos.)
Itse uusien biisien kirjoittamisesta minulla olisi vaikka mitä sanottavaa, mutta vielä ei ole sen aika. Sen kuitenkin nyt mainitsen, että loppu- ja tämän vuoden olen pääsääntöisesti kuunnellut bändejä/levyjä kuten Black Sabbath, Smashing Pumpkins, Soundgarden, Kyuss, Judge Dreddin soundtrack, Megadeth ja tietysti vielä ne Radio Nostalgian klassikot joka viikonloppu (sähkösavuketta nauttien). Se, miten paljon näiden wanhojen ja uudempienkin suosikkien on tullut vaikutettua uuteen materiaaliin (jota tosin on vuodelta 2011 saakka, Brutalin sessiot kun erkaantuivat silloisesta esimuodostaan eli Exogenesis-sessioista, jotka on jälleen herätetty eloon), selviää viimeistään kun materiaali on purkitettu.
Soundgardenista on sanottava se, että bändihän julkaisi uuden albumin hiljattain (King Animal). Olen kuunnellut sitä pääsääntöisesti aina kun olen ajellut kaupunkiin, joten ihan täydellistä sisäänajoa en sano siihen saaneeni. Pidän sitä kuitenkin hyvänä ja mielenkiintoisena albumina, jossa on kuultavissa mikä bändi siinä soittaa. Se ei kuitenkaan ole Superunknown voittanut, mutta ei ole kyllä mikään muukaan Soundgardenin levy. Minulla olevassa rajoitetussa painoksessa on muutama bonusbiisi mukana, demoja. Erinomainen bonus. Olen aina pitänyt demoversioista, niissä on jotain alkuvoimaista ja jotain minkä pohjalta tarkkailla kuinka tapahtuu taiteellista kehitystä - tai paremminkin, kuinka on tapahtunut, Metallican vain tiedän antaneen biisiensä demoja etukäteen kuultaviksi. Tässä tapauksessa vaan teknologia on jo niin kehittynyttä, etten usko että monikaan voisi näitä bonuksia edes demoiksi tunnistaa. Ainakaan jos ei ole kuullut alkuperäisiä versioita, jotka ovat vielä tuotetumpia. Ei hifissä mitään vikaa tietenkään ole, enkä ala tämän albumin tuotantoa mollaamaan, mutta sen sanon että itse pidin joistakin albumin demojen soundeista melkein enemmänkin kuin varsinaisten albumiversioiden vastaavista. Toisaalta, kyllähän eräs mitä tärkein The Black Keysin avainelementti (tiätsä? ) on heidän soundimaailmansa, joten ei ihme jos ajattelen asian näin.
Eläinkunnan tuotteet
Mutta sitten synkempiin uutisiin. Nimittäin täällä maaseutulassa se karvainen pikku-ukko aiheutti sopimattomalla käytöksellään skandaalin. Sillä oli sellainen boogie päällä, että se siinä sivussa perstaklasi äityliinin 35 vuotta vanhan kaktuksen alas pöydältä. Uteliaana luonteena se kääntyi nopeasti nuuhkimaan purnukan palasia: "Mikäs se tuolla tavalla poksahtaa ja pistelee".
Oscarin se melkein olisi ansainnut sen tyynestä viattoman naaman näyttelemisestään, kun vimmastunut äityliini torui sitä. Rudolf von Karvaperse kuunteli korvat höröllään, tassut toisensa päällä kuin politiikolla lehdistötilaisuudessa ja päätä hieman kallistellen. "Vihjaatko että minulla on jotain osaa tähän valitettavaan tapaukseen? Etkö ole kuullut että nimenomaan kaktukset tekevät itsemurhia hyppäämällä?!". Puhuttelun jälkeen, kääntyi se katsomaan minua; "Miksi sinä paljastit että se olin minä?"-ilmeellä.
Ehti kulumaan pari päivää, niin oli vuorossa seuraava ruukku. Syyllinen oli taas sama. Tällä kertaa se myös sai aimo läksytyksen äityliiniltä, mutta pelasti tilanteen keventämällä sitä: aikansa korvat luimussa, ja tassut toinen toisensa päällä moittimista kuunneltuaa, pääsi tältä rypsiporsaalta kunnon röyhtäsy. Koko porukka ratkesi nauramaan. Noin sekunnin mittaisen miettimistauon päätteeksi.
Se, että onko tämä eläin koira, on jotain mistä en ole ihan varma, vaan voi olla että se on sekoitus norppaa, gorillaa ja sikaa. Kun se kuorsaa sohvallaan, tai jossain strategisessa paikassa (eräs niistä on vieressäni koneella, missä se vahtii ja nukkuu koiranunta), on siinä jyrinässä jotain idyllistä. Hieman toisenlaista ääntä lähtee puolestaan silloin kun joku kylän narttu on juoksulla, ja Yrmy ulvoo rinta pystyssä ja suoraa kurkkua kosiolauluaan - mutta se on kokonaan toinen tarina se.
Entäs sitten ne uutiset tappajatalitinteistä?
Ja minä kun pidin sitä niin maan herttaisena ja söpönä, että kaupunkiasuntoni ikkunalaudalle aina aamuisin lensi "Einari Jazz K":ksi nimeänäni talitintti, joka kurkki ikkunasta ja tervehti minua. Laitoin sille joskus ruokaakin ikkunalaudalle. Mutta nyt viime päivien tapahtumat, myös se, että myöskin täällä maalla on ikkunalleni tullut (?) kurkistelemaan talitintti, voikin meinata tämän uutisen valossa sitä, että ne suunnittelevat minun syömistäni!
Ovelat paskiaiset, ovat seuranneet liikkeitäni!
Viina, naiset ja tanssi
Heräsin hiukset letitettynä eräänä sunnuntaina. Asiaan kuitenkin on rationaalistieteellinen selitys: eräs blondi, jonka mukaan hiukseni ovat 1. pitkät, 2. hyvinhoidetut 3. paksut, vaati päästä laittamaan hiukseni, ja minä kun olen niin höveli, annoin (sitäpaitsi se on me gusta-hetki, jos joku joko hieroo minua tai leikkii hiuksillani). Samalla juttelin Kain kanssa kuten arvovaltaiset herrasmiehet nyt tapaavat jutella. Kiitän myös tässä yhteydessä häntä maistuvasta drinkistä ja shotista, joista pääsemmekin seuraavaan kohtaukseen. En tiedä johtuiko se juomien voimasta, vaiko Kaitsun harvinaisen nopeista ja sulavista liikkeistä, mutta kun lähdimme siirtymään tiskiltä vaihtuivat miehet lennosta. Minä nimittäin seuraavaksi huomasin olevani pöydässä jossa oli shampanja/kuohuviinipulloja , ja kaksi minulle täysin tuntematonta miestä! "Et sinä ole Kaitsu!" teki mieleni huudahtaa, mutta koska tilanne oli suoraan Inglourious Basterdsin kohtauksessa jossa brittivakooja paljastuu natsien täyttämässä tavernassa, päätin että asia on syytä hoitaa sulavasti. Natsivertaus ei ole kaukainen, sillä etenkin pöydän toisessa päässä oleva tyyppi oli kuin suoraan gestapon kuulusteluhuoneesta, hitler-kampaus ja kaikki. No, koska olen luultavasti lähin mahdollinen vastine James Bondille, kaadettiinkin hänelle kohta lasillinen kuplajuomaa, ja vaikka tunnelma jatkuikin aavistuksen epämääräisenä, niin kyllähän siinä iltaa tuli istuttua. Minä istuin siinä, tyynenä kuin suolakurkku ja seilissä kuin kaappikello, mutta silti kuin olisi maailman luonnollisin asia että istun tässä pöydässä iltaa. Aivan kuin olisimme tunteneet entuudestaan.
Ja baariympäristöstä kun oli puhe, on sanottava että Ristonakki Rasia-tanssi toimii edelleenkin. Mutta ei siinä vielä kaikki, sen teho on tieteellisesti tutkittu!
Sen vain sanon, että tulevana viikonloppuna jätän baarikierroksen väliin. Nimittäin täältä ei järin helpolla kaupungille lähdetä, joten on syytä tyytyä onnekkaaseen kahden reissun putkeen ja koittaa uudestaan pienen tauon jälkeen.
Kuumaa kahvia
Olen huomannut, herätellessäni taas kahvilointia, että joko minulla on poikkeuksellinen vetovoima, tai sitten ilmeisesti taloudellinen tilanne on johtanut siihen, että myyjättäriä rohkaistaan hyvään asiakaspalveluun.
Jälkimmäinen syy ei ole mikään automaattinen olettama - tai on, sikäli että asiakaspalveluala on asiakaspalveluala, mutta se ei tarkoita sitä etteikö joskus tuollainen tuttavallisuus olisi merkki jostain muusta.
Sen sanon sillä kokemuksella minkä verran olen saanut yhteystietoja, treffejä ja jotain muutakin (jos tiedät mitä meinaan, ti-hii!).
Muistan miten eräs kaverini tapasi hieman kaunistellen sanoa muijalleen: "Emme voi mennä sinne paikkaan" sillä minä olisin hänen mukaansa "seurustellut" jokaisen myyjättären kanssa.
No, mitä voin sanoa, kuin että myyjättäretkin tarvitsevat lempeä?
Se mitä nyt siis olen havainnut on, että tässä eräässäkin uusvanhassa kantapaikassa, jossa olen käynyt menneinä vuosina niin ruokatunnilla, kuin satunnaisilla treffeillä tai muilla kahveilla, on pari melkoisen vetävää baristaa.
Toinen etenkin on tälläisen brunettien ystävän mieleen. On vaikea joskus ymmärtää kuinka naisella voi olla niin virheettömät kasvot, ja kuinka varmaankin vuosien tauon jälkeen joku saa pelkällä katseellaan aikaan minussa perhosia vatsassa-tunteen. No, tämä barista sai.
Onkin sanottava, että se kerta kun nautin siellä kuumaa juomaa, ja luin Soundia joka oli pullollaan kiintoisia juttuja (mm.iso juttu Soundagardenin paluusta) oli tuokiokuva, kuin suoraan Charles Bukowskin kirjoittamasta (ja Tom Waitsin esittämästä) runosta nimeltä Nirvana. Lähtiessäni tuo neitokainen, jolla on hänelle täydellisesti istuva nimikin, hymyili minulle muikeasti, aivan kuten hän tullessani alkoi hymyillä kainosti, heti kun näki minut. Siinä välissä kuulin kun hän puhui hieman tyttömäisellä äänellään tutuilleen, asiakkaille tai ulkomaalaisille asiakkaille, mutta sujuvalla englannilla.
And he sat at the counter with the others, and he ordered, the food arrived.And the meal was particularly good.And the coffee.
The waitress was unlike the women he had known.She was unaffected, and there was a natural humor which came from her.And the fry cook said crazy things.And the dishwasher in back laughed a good clean pleasant laugh.
And the young man watched the snow through the window.And he wanted to stay in that cafe forever.The curious feeling swam through him that everything was beautiful there.And it would always stay beautiful there.
En voi sanoa etteikö se olisi loistavaa vaihtelua kenen tahansa arkeen, etenkin hänen joka on tälläisessä sosiaalisessa ja emotionaalisessa eristyksessä kuin minä.
Tai sitten se on vain orastava kevät, joka saa feminiinit aistinautinnot hehkumaan?
Mutta nyt, on tullut aika laittaa tämä teksti pakettiin.
Ja mikäpä olisi parempi tapa kuin päättää se tälläiseen eksistentialistiseen, post-teollistumisen aikuiseen "rakkauslauluun", joka sai osakseen kiitosta. Etenkin kun puhe oli keväisistä, kahvia tarjoilevista muusista jotka virkistävät sinua paetessasi lumierämaita.
Kyse on siis seuraavasta:
Deathtime: I Wanna Be Your Dog [Iggy Pop and the Stooges cover]
PS. Tiedoksi kaikille uteliaille, niin en aio ryhtyä paavin seuraajaksi. Tällä kertaa. Kiitos.
PPS. Hyvää ystävänpäivää - suosittelen että katsot nyt tämän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
