Ikuisen Kesän Päivä

Sinä perjantaina ei ollut lämmin olo vain siksi, että kesä ei ollut vieläkään lähtenyt mihinkään. Vaan se oli sitä siksi, että kun olin eräässä kantakahvilassani, nauttimassa kahvia ja pitämässä lehtikatsausta, pääsin keskelle tapahtumasarjaa joka muistutti elämän paremmista asioista.

Ensiksi on mainittava, että istumapaikkaa ulkoa sisälle vaihtaessani itse Markus Kajo (joka myös käy siellä, ja kirjoittaa Maciinsä hymyillen uusia juttujaan - se on hyvä paikka myös siihen, vaikka itse käytän sitä re- ja unwindaukseen) tarjosi minulle paikkaansa, myös itse sitä vaihtaessaan - sanoen vielä, että siinä on vielä tuore lehti luettavaksi (itse asiassa on mahdollista että hän kirjoittaa siellä blogiaan, jonka mm. tämä juttu lienee suoraan tuosta yhteisestä kantapaikastamme, asia josta saat 5 pisteen vihjeen, saat kun katsot kohdan "yhdenneksitoista"). Vaihdoimme siinä vielä pari sanaakin, ihan tosta noin vaan! Vaan tämä julkkiskohtaaminen ei ollut ainoa asia mitä tapahtui.

Seuraavaksi huomaan kun paikan liukuovet menevät edestakaisin, auki ja kiinni, kuin jotkut sivuttaiset leuat. Miksi ne niin tekivät? Siksi, että sen takana oli kaksi vanhusta - vanha pariskunta, mies hyvin hitaalla käynnillä ja rollaattorillaan, nainen kävelykepin varassa. Miehellä oli vaikeuksia saada itsensä ja rollaattorinsa ovien välistä, sillä kuten sanottua, ne liiketunnistimen ohjaamat ovet kun menivät edestakaisin kiinni tuon pariskunnan pyrkimysten edessä.

Minä nousin ja menin pitämään kättäni sen liikkeentunnistimen edessä koko sen ajan, että kumpikin pääsivät sisälle. Ehkä ulkona liikkuville se näytti siltä että tein arvokasta natsitervehdystä, aurinkoisen lempeä ilme kasvoillani, entiselle ylemmälle SS-myrskykomentajalle ja tämän arjalaisen rotupuhtaalle puolisolle - mikä ei tietenkään haitannut, vaan lisäsi sen kaiken ikimuistoisuutta.

Sen jälkeen menin takaisin lehden ääreen, ja se oli jostain syystä täynnä loputtoman rakkauden ja romantiikan esimerkkejä, aina unohtumattomista kosimisista, kestävän rakkauden osoituksiin - todisteita siitä, että raadollinen, rakkaudetttoman kylmä maailma ei ole vielä ennättänyt kaikkialle. Sitten katsoin uudestaan tuota jo pöytäänsä ehtinyttä pariskuntaa, jonka 100- ellei 200-vuotishääpäivä ei liene enää kaukana. Siinä kaikessa oli jotain inspiroivaa ja voimakasta - jos se ei ole palavaa ja voimakasta rakkautta, se ei ole rakkautta ollenkaan!



PS. Ehkä jopa siinä määrin tuo lisäsi persoonallista, tyytyväistä hehkua, että kun menomatkalla poikkesin kiinalaiseen markettiin, siellä eräs pieni ja nuori kiinalainen tyttö tuli puhumaan minulle, sitten säihkähtäen, ja kertoen että luuli minun olevan paikan omistaja - olisi kiva tietää miten arvovaltaisesti minä kuljen kaupoissa, mittaillen hyllyjä ja tutkien tuotteita merkityksellisyyttä uhkuen - tai sitten vain muutuin hetkeksi kiinalaiseksi bisnesmieheksi? Nor do I care.