"Kateus vie kalatkin järvestä" - kansallisen piirteemme yllättävät juuret

Sitä sanotaan, että tässä maassa kateus on kiimaakin intensiivisempi tunne-elämys. 

Suomalaiset imee elinvoimansa muiden ihmisten kärsimyksestä. Kateus vie perunatkin pellosta ja kalat järvistä, tuhkatkin pesästä!

Suorastaan nautitaan siitä, ettei muilla mene hyvin tai ainakaan paremmin.

Miten on mahdollista, että ns. maailman onnellisin kansa on myöskin kyräilevintä, kateellisinta ja saa tyydytyksensä siitä, kun saa lyödä lyötyä? Ehkä tällä tavoin se oma kurja elämä ei tunnu niin kurjalta ja voi hymyssä suin vastata kyselyihin, että kyllä minä olen niin onnellinen.

Täällä rakastetaan muitten lyttäämistä, haukkumista ja syyttelyä. Täällä korvessa on aina kytätty ja koitettu päästä niskan päälle. Tähän vielä sota, sen aiheuttamat traumat vanhemmille sukupolville, miten ne näkyivät kasvatuksessa, tunteiden kieltämisessä ja asioista puhumattomuutena.

Unohtamatta modernille individualismille ominaista itsekkyyden kulttuuria - jos joku saa jotain se on multa pois -mentaliteetti, yleinen voimattomuuden tunne yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttamisessa.

Tämä kaikki naapurikyttäämisen kulttuuri, ja pöyristyminen jos naapurilla on enemmän/vähemmän varallisuutta. Sama tapahtuu, jos jonkun ei koeta panostavan yhteiskuntaan niin paljon kuin itsensä nähdään tekevän. (HUOM! Ei saa myöskään panostaa liian paljoakaan, sillä ei sekään ole oikein!)

Tämä on kylmä ja kivinen maa, johon luterilainen työmoraali juurtui vaivoitta - jo ennen kun se keksittiin edes. 

Maa, jossa hyväksytyimmät tavat rikastua on lottovoitto ja säästäminen, sekä kova työ. Kansa, joka lopettaa naapurinsa tervehtimisen jos tällä on uusi auto, siinä missä muualla mentäisi onnittelemaan.

Mutta mistä tämä asenne ja luonnevika oikein on peräisin?

On epäilemättä totta, että vuoronperään kun ollaan oltu naapuriemme vallanalla, se on ollut omiaan vahvistamaan kyseistä tunnetta - ainakin lisäämään sokeaa uskoa auktoriteetteihin ja olemaan pullikoimatta. 

Mutta kateudella on vielä syvemmällä juuret ja ne ulottuvat muinaiseen uskoomme saakka. 

Näet, kansanuskossamme oli käsitys, jonka mukaan se mikä on toisella, on pois itseltä. 

Tämä nollasummapeli tuntuisi olevan yhä tänäkin päivänä totisinta totta monien mielissä.

Se oli ns. onnen vakioisuuden periaate, joka perustui siihen, että onnea on vain rajallinen määrä, eräänlainen onnen vakio. (Kiinassa on vastaavia uskomuksia - tästä hyvä esimerkki Lin Jutangin kirjassa Maallinen onni, jossa pariskunta pelkäsi onnenhetkensä polttavan kaiken heille varatun onnen tyystin loppuun). Se ei lisääntynyt, vaan ainostaan jakautui uusiksi. Esim. Jos halusit lisää satoa, piti se riistää naapurilta. Niinpä magian avulla kirottiin naapurin resurssit, jotta ne olisivat naapurin puutteen kautta siirtyneet itselle. Tätä tapaa epäilemättä näemme harjoitettavan yhä tänäkin päivänä.

 Suomessa tämä uusi kehitys siis syrjäytti shamanismin, ja heidän tilalleen tulivat tietäjät - eräänlaiset magian puoliammattilaiset ja ammattilaiset. Siinä missä shamaani palauttivat sieluja, siinä tietäjät taas kävivät vainajahenkien kanssa kauppaa. Niitä pidettiin ns. karkealuontoisina, sillä ne tohtivat tehdä tällaistä - taikuus oli kansamme tapa ja kaikki tekivät sitä, mutta harva uskalsi mennä näin pitkälle - vainajien armoille. 

Epäilemättä juuri tältä ajalta ovat peräisin noitaluokka nimeltään kateet.  Wikipedia sanoo niistä seuraavaa:

Kade on suomalaisen kansanperinteen noita, jolla on taikavoimia ja jonka uskotaan voivan vahingoittaa toista kateudellaan.

Usein kade katsoi pahalla silmällä, joten kateen katseen kohteeksi joutuminen oli vaarallisinta. Ketä tahansa saatettiin pitää mahdollisena kateena, jonka vuoksi kateilta oli hyvä suojautua varmuuden vuoksi. Kade saattoi vahingoittaa muillakin loitsuilla. Usein varsinkin onnen kääntyminen huonoksi katsottiin kateiden syyksi. Onnea saatettiin tavoitella takaisin taikatempuilla ja loitsuilla, jotka suunnattiin kateita vastaan. Monia vaivoja pidettiin kateiden syynä.milloin? Koska ihmiset sairastuivat toisinaan, eikä onnikaan ollut aina myötäinen, uskottiin kateita olevan paljon. Sananlasku kertookin: Katehia kaikki kansa, velhoja joka veräjä.

Otsikkoon siteerattu sanonta selittyykin tämän myötä melko hyvin - joku on voinut ajatella, että se on tarkoittanut yksinomaan reipasta kilpailuhenkeä, joissa on vain ryöstökalasteltu järvi tyhjäksi. Ei ihan, vaan oli normaalia ajatella, että toisen resurssien kiroaminen toi ne itselleen. Vaan kuten kademielien, kateiden, kanssa asianlaita oli, ei niihin silti suhtauduttu neutraalisti vaan täysin ymmärrettävistä syistä näistä maagisista varkaista ja sabotoijista ei juurikaan tykätty.