Tänään tulee kuluneeksi 12 vuotta Juhani Palomäen kuolemasta. Se oli suurenmoisen lahjakkuuden traaginen loppu. Se vieläkin kaivelee, mutta legenda ja laulut - ne elävät! Ja koska jo tuolloin tuli kirjoitettua obituraari hänelle, niinpä sitä ei tehdä sitä ei tehdä toistamiseen, vaan sen sijaan lyödään tiskiin muistomateriaalia. (Syyt miksi tuo lahjakkuus lähti tiettävästi omankäden kautta, etenkin juuri kun oli saanut kolmannen - ja menestystä niittäneen, uuden bändinsä - albumin valmiiksi, vieläpä keikkaa edeltävänä päivänä, ei ole vieläkään tiedossa.)
Kevät kuuluu allekirjoittaneen lempi vuodenaikoihin.
Se on etenkin Suomessa se lyhin vuodenaika.
Näet, juuri nyt kun lehdet alkavat ilmaantua puihin, on se se kevään kaikista nopeiten ohimenevä vaihe, mutta samalla ehkä se kaikkein huumaavin vaihe; kun olet menossa kahvilaan, näet vaaleanvihreää puissa, ja kun tulet, näet sitä vielä enemmän - miten se voi olla tempaamatta mukaansa?
Voit tuntea olosi olevan toiveikas, kepeä ja jos kuuletkin päässäsi outoa surinaa, ei sekään välttämättä johdu siitä, että olisit tulossa hulluksi, vaan pörriäisistä ja lintusista. Kaikki talvesta selvinneitä, etkö sinäkin?
Ja jos heräät aamulla outoon kutinaan, se on vain kimalainen joka on nukkunut ihollasi, hakenut ehkä turvaa? Todellakin, näin kävi allekirjoittaneelle, kun kimalainen käveli aamulla hänen ihollaan, se sama, joka oli vielä illalla lennellyt ympäri huonetta. Malttamaton lukija hihkuu jo hädissään "kuinka siinä oikein kävi?" Allekirjoittaneen varma vastaus on: Kimalainen löysi ulos, allekirjoittaneen tukiessa ja kannustaessa tätä ikkunaräppänän vieressä.
Entä kun näet täysin mustiin pukeutuneen brunetin, kauniine piirteineen ja kauriinsilmineen? Jalassaan converset ja tekonahkahousut. Päällään Guccin huppari ja takki jonka selässä luki rock and roll. Siitä huomasi, ettei väliä paljon on ikää, niin kevät on aina rinnassa. (Tuollaisen näyn herättämä impakti viimeistään saa sen huomaamaan.)
Nyt, teksti lähenee loppuaan. Tässä vielä tämän aikakauden musikaalinen klassikko, joka kuulostaa erityisen kuunneltavalta juuri huhti-toukukuun aikana - ja tokihan myös muina aikoina, mutta juuri nyt kaikkein eniten.
Klassikon lisäksi on vielä kaksi muutakin ajankohtaista hittiä, joista myös luulisi tulevan keväisiä klassikoita.
Iki-ihanan Arcturuksen eteeris-euforista tulkintaa oleva kappale on heidän viimeisimmältä albumiltaan - allekirjoittaneelta lähes huomaamatta jääneeltä - joka on yhtyeen toiseksi paras albumi, heidän parhaan albuminsa La Masquerade Infernalen jälkeen.
Kun tätä levyn parasta kappaletta kuuntelee kävellessä keväässä, astuu muinaisten runoilijoiden runojen maailmaan, elämän loputtomassa juhlassa ja kunniassa.
Sekä tietenkin tämä, täysin randomina allekirjoittaneen kohdalle osunut zibaletto. Mikä erinomainen elektroninen cover Billy Idolin klassikosta!
Tekstit
