Highway to Hellsinki

Olin noin viikko sitten Helsingissä. Tai oikeastaan olin Vantaalla mutta kävin Helsingin yöelämässä. Sinne minut raahattiin, ja sieltä minut myöskin sitten kun sen aika tuli, raahattiin myöskin pois. Tuollaiset reissut muistuttavat minua siitä että olen ja pysyn tamperelaisena (Tamland), koska siellä on koti, mutta kyllä minä reissata tarvittaessa tykkään.

Porukat olivat pyytäneet minut mukaan kun he veivät Amos "herttua ja taitelija" Lahnapuroa suurnäyttelyyn messukeskukseen. Niinpä lähdin mukaan. Ensimmäisenä yönä en nukkunut hetkeäkään, en ainakaan muistaisi. Kukaan ei levännyt kunnolla, ei edes koira joka oli kaikkein levottomin noustessaan välillä sängylle ja pyöriessään huoneessa. Tunsin olevani pirteä kuin peipponen, samalla kun päässäni pyöri tuleva kesä joka lupaa paljon (edellinen kesä vain meni ohitse) ja lempeät muistot aikaisemmilta kesiltä, puhumattakaan miten minua vaivasi myöskin suunnaton levottomuus. Yömasennus, omituinen hypertarkkaavainen tila, mielen kipu kun mieli ei asetu. Mentaalinen meteli. Akupainanta auttaa, mutta mitä jos ei jaksa tehdä sitä kylliksi, niin paljon kuin niinä kertoina kun melkein nukahti siihen paikkaan. Tila voi johtua “Pernan Qi:n ja Veren epätasapainotilaasta”. Mutta en jaksanut tehdä sitä tarpeeksi. Too fucked up to care anymore – Trent Reznor “Myös kuritetaan häntä tuskalla vuoteessansa, kun hänen luissaan on lakkaamaton kapina, ja hänen henkensä inhoaa leipää ja hänen sielunsa herkkuruokaa.“ Näistä sänkypuuhista nyt kun puhutaan, niin Tina oli eräässä krapulaisessa unessani, hän oli luonani ja oli masentunut ja kun hän on masentunut hän tykkää vain maata ja olla paikallaan. Niinpä kehotin että hän menee makuulle sänkyyni, ja hän teki sen, ja minä menin hänen viereensä. Makasimme siinä sitten ja katselimme kattoa, ja hän hölmistyi ja piristyi kun keksin tälläisen järjestelyn. Sitten hänestä tuli kiukkuisa ja alkoi tehdä omituisia asioita. En muista niistä enää mitään. Mutta ne vaihtelivat hilpeästä häiritsevään. Aikaisemmin viikolla näkemässäni unessa näin miten yritin kirjoittaa mutta teksti alkoi häipyä tai kynästä lakkasi tulemasta mustetta. Pitää ottaa selville mitä se meinaa. Unet ovat olleet yhtä rauhattomia kuin nukkumaanmenossa tuleva ahdistus. Unia on ollut runsain mitoin ja aihepiirit ovat pyörineet makaabereissa, ja surrealistisissa sfääreissä. Eräässä unessa oli massiivisia, monoliittimaisia kivipaasia, sekä kirkasta laskevaa, virtaavaa ja kuohuvaa vettä. Se oli oudon unen loppuosasta. Siinä unessa olin joutunut johonkin Alien-leffaan mukaan, Cajun sanoi että tämä missä olemme (hän ilmestyi myös uneen) on tuon Alien 2 leffan loppu mitä ei televisioissa näytetä, mutta hän toivoo että se näytettäisi nyt. Todellisuudessa Alien 2:sessa ei ole tuollaisia kohtia, ei sillä että edes muistaisin mitään siitä leffasta mutta olen nyt vain aika varma asiasta. Nuo suuret paadet liikkuivat ja minä yritin kauhuissani pysyä niillä suurilla vaaleanvihreillä/ turkooseilla paasilla joissa oli myöskin valkoista, ja niissä oli luonnollisia uria. Laella, kun uni oli lopussa Cajun oli kanssani erään tälläisen paaden päällä, hän ja minä näimme miten Alienveistos joka oli kivipaadessa muuttui mieheksi ja naiseksi jotka syleilivät toisiaan. Toisessa unessa näin jatko-osan, erääseen aikaisempaan hyvin makaaberiin uneen. Tässä unessa siis oli tapahtumapaikkana kesäleiri, tai juhannusyö, jompi tai kumpi, se oli. Siellä joukko tyttöjä tai nuoria naisia jotka tiedän, mutten tuntenut, päättivät tehdä joukkoitsemurhan. He tekivät päätöksen impulsiivisesti, kuin vain olisivat päättäneet kokeilla jotain uutta. En muista mikä oli kuolemisen metodi, oliko se tuli vaiko vesi. Joka tapauksessa, tässä jatko-osassa minun ja jonkun toisen piti haudata nämä ruumiit jotka nyt olivat muumioituneet. Muistan pitäneeni irronnutta kättä kädessä ja se tuntui minusta vastenmieliseltä. Psykologisesti ruumiit ja kuolema harvoin ovat kirjaimellisia vaan symboleita, yleensä kuolleista tunteista, taaksejäävästä elämänvaiheesta ja muusta sellaisesta. Samoin kivipaasien uni sopii joiltain osin samaan kontekstiin. Mihin olen menossa, mistä tulossa?

Kun ensimmäinen yö oli “nukuttu” lähtivät muut koiranäyttelyyn, minä kävin syömässä aamiaista tokkuroissani ja palasin ruokailun jälkeen takaisin hotellihuoneeseen nukkumaan. Näemmä unirytmi oli kääntynyt päälaelleen, ilmeisesti se johtui Kehä 3-alueen tuottamasta aikaerorasituksesta. Nukuttuani olin virkeä kuin tikka ja viileä kuin suolakurkku. Seuraavan kerran minun pitää muistaa, että jos uni ei tule, on pahinta se että yrittää nukkua kuin että vain nousisi ylös ja tekisi jotain muuta kunnes alkaa väsyttämään. Mr Tinglelle oli joskus lääkäri ehdottanut samaa, mies oli valvonut suunnilleen kaksi yötä, mutta se kannatti. Kaikki pakko minulle herättää vastustusreaktion, jo ala-asteella en pystynyt syömään heti kun siihen liittyi ajatus että kaikki olisi syötävä, oli kyseessä lempiruokani tai ei. Siksi ehkä pidän yhtä vähän paskaansa tyrkyttävistä elististeistä tai anarkisteista. Myöskin ruokahaluni oli oudossa tilassa tuolla jetlagin rasittamalla reissulla, aamiainen meni hyvinkin alas mutta muuten en juurikaan edes tuntenut nälkää.

Kun lauantainen ilta iskeytyi alas ja porukka oli koolla, minun tuli aika alkaa maistelemaan Jumbosta ostelemiani oluita ja tietysti repusta löytyneen punamustavalkoisen lärvilootan punaviiniantimia. Hyvä vinkki on pistää kaksi tai kolmekin mukillista viiniä kerralla esille, sillä tietenkään karahvia ei tule otettua mukaan (minun karahvini on siviilissä teepannuna, joka itse asiassa on entinen kahvipannu), sillä etenkin hanu..hanaviinit ovat verrattaen tunkkaisia oltuaan ilmatiiviissä muovipussissa joka on sullottu pahvilaatikkoon.

Koska seura jossa olin on mahdollisesti kaoottisin seura matkustaa mihinkään (joskus Hollannissa meitä “introvertteja ja elottomia suomalaisia” oltiin luultu italialaisiksi sillä pidimme neuvonpitoa eräässä ravintolapöydässä) niinpä kun sinkoilu oli rauhoittunut ottivat he ikäänkuin yllätyksenä sen että aion lähteä Helsinkiin. Olen kuitenkin jo iso poika ja minulle oli maalailtu tunnelmia siitä että jos lähden mukaan niin pääsen näkemään maailmaa (myös yöllä) ja minä sanoin että mielelläni siinä tapauksessa lähden. Mutta he olivat tulkinneet tuon lupauksen siten että istun autossa ja hotellihuoneessa molemmat reissupäivät, joten lähtemistäni protestoitiin aidon hämmästyneinä päätöksestäni josta olin puhunut melkein joka kerta kun matka oli osaltani suunnitteluvaiheessa. Niinpä join viinini loppuun, vaihdoin vaatteet ja syöksyin kohti pääkaupunkiamme kun oli tullut selväksi ettei asia puhumalla parane.

Muistissani oli virkailijan antama neuvo millä linjalla ja mihin aikaan pääsen parhaiten, ja mistä. Neuvo oli ehkä vähäsen suuripiirteinen sillä huomasin olevani oikeassa paikassa, mutta pysäkiltä tuleva bussi oli menossa ihan eri suuntaan. Tämän minulle kertoi kanssani bussia odotellut herrasmies kun päätin varmistaa mikä on homman nimenä.

Vasta perillä huomasin seuraavat asiat: vyö oli jäänyt hotelliin (juuri pestyt farkut pysyivät hieman kutistuneina jotenkin yllä – rajoitetun ajan), kaulahuivi oli jäänyt Tampereelle ja punaviinikakkahätä oli aktivoitunut (sen variaatio on tonic-kakkahätä jossa tonic-pitoisien lantrinkien päätteeksi on suurpaineinen kakkahätä tosiasia), ja tämä erityistyyppinen kakkahätä siis aktivoituu AINA bussimatkan aikana ja se havaitaan yleensä jonkin ajan kuluttua kun on laskeuduttu kaupungin sykkeeseen. Muistan joskus olleeni niin onnekas että löysin eräästä kapakasta sopivan, puhtaan vessan, ja kun olin suorittanut pakkollisen irtautumisen kuonasta oli oven takana ollut kaunis nuori nainen, sen näköisenä että hän ilmeisesti oli kuullut kuinka olin hihkunut riemusta olon hellittäessä. Oven aukaisu oli luultavasti tuonut lämpimän tuulahduksen myöskin hänelle. Niinpä, edellisten pikaisten huomioiden lisäksi olin myöskin autuaan tietämätön missä oikeastaan edes olin. Oloni oli samanlainen kuin jollain antiikin arabitutkijalla, joka oli lähtenyt tutkimaan periferian sivilisaatioita ja löytänyt yllättävän suuria ja monimutkaisia kaupunkikomplekseja. Niin ja bootsin kantapään pohjakangas oli rispaantunut ja irronnut, niinpä se kävellessä viipaloi ja raastoi säälimättä kantapääni lihoja, joten kaupungin ympärikävelystä ei tulisi mitään. Pohdin mielessäni että jo on vittujen kevät!

Hämeentie ainakin oli eräs paikka jossa havaitsin olevani. Tamperelainen löytää hämeen joka kaupungista mietin mielessäni, mikä ei tosin sinänsä paljoa lohduttanut. Myöhemmin tarkistin että olin siis ollut Sörnäisissä. Ymmärsin että olin lähellä pahamaineista Kallion kaupunginosaa, jolloin päässäni alkoi soimaan “viekää minut pois Kalliosta” vaikka onhan tuo kuitenkin populaarikulttuurin suhteen legendaarisin stadin kaupunginosa! Lisäksi samoissa olosuhteissa oli syntynyt myöskin vitsaus nimeltä Stadin Slangi. Sitä rupeaa miettimään, että miten kaikista maailman paikoista juuri tämä? No, olen minä sentään kokenut miltä tuntuu olla keskellä yötä eksyksissä Venäjän valaisemattomilla teillä ja soitella kännykllä neuvoa nuorelta venäläiseltä klopilta jonka englannista en saanut selvää kuin arvailemalla. Mutta hienoa siinä tietysti oli se, että se on työläiskaupunginosa mikä on aina huomionarvoinen asia!

Lopulta minua kuitenkin lohdutti miellyttävä istuskelukapakka mihin heilahdin juomaan olutta, kysymään neuvoja kuten turisti jolta puuttuu enää hawaiipaita ja kamera. Palvelu oli ystävällistä. Myyjätär oli se jota minä kutsuisin jo seksikääksi blondiksi. Tunnelma rauhoittui, mutta tajusin että näillä eväillä minun on lähdettävä melkeinpä kirjaimellisesti maitojunalla takaisin koska hotelliin on vain yksi avain ja se ei tullut myöskään mukaan, ja koska Helsinki ei ole paikka jossa kaikki olisi yhden kadun varrella, ei ehkä riittäisi aika mennä ihan jokaista juottolaa läpi. Matkalla Kik Lindström oli soitellut jostain Espoon paikasta ja komentanut minua välittömästi tulemaan sinne, ja hän muistutti vielä että hänen karvoituksensakin on ajeltu sellaisella tavalla mistä minä tykkään. Mutta minä en voinut auttaa asiaa. Luultavasti koko bussi raikui, ja minä vastailin parhaani mukaan. Lähistöllä istuneen pariskunnan nainen sanoi miehelleen minusta, että: “Tuo on rehellinen mies...En tiedä miksi, mutta hän vain vaikuttaa sellaiselta”. Kun taas Kik Lindström on nuori punapäinen nainen joka on saanut sellaisen ulkonäön että häntä voisi verrata sotahulluun joka on saanut jouluruuhkien aikaan käsiinsä AK-47:n.

Lopulta kun reissu alkoi näyttämään siltä että olut on juotu, ja että vielä pystyisin palaamaan hotellille ilman että minun täytyy nukkua läheisessä paperinkeräyslaatikossa, päätin lähteä lipettiin. Nyt sitten oli edessä paluumatka Vantaalle. Muistin tulomatkalla tapaamani herrasmiehen neuvon että 600-sarjan busseilla pääsee siiheen suuntaan, joten päätin kokeilla onneani. Tietysti olin tätä ennen tehnyt tutkimusmatkoja eri puolille kaupunkia, tai tuota kaupunginosaa mutta kaikki mielenkiintoinen loppuu aikanaan.

Bussi meni kohti määränpäätä. Matkalla näin pariskunnan jonka miespuolinen osapuoli näytti Rasputinilta ja naispuolinen osapuoli oli kieltämättä aikamoinen vaalea hedelmällisyyden temppeli. Nainen istui jalat hyvinkin avonaisina, housuissa jotka kiristyivät mielenkiintoisesti, hän avasi molemmat paksut ja vaaleat saparonsa. Blondi katseli minua välillä ja luulen että jos en olisi pitänyt häntä niin katseenvangitsijana olisin ehkä kiinnittänyt paremmin huomiota muuten niin pimeään ulkoympäristöön mihin minun piti jäädä. Tuollaiset näyt keskiöisessä bussissa ovat kuin päässä soimaan alkanut Midnight Special (kauden eräs kuunneluimpiani biisejä, nimi tarkoittaa pakojunaa Amerikasta Meksikoon, ja nimen voi käsittää myöskin Sielun Pimeän Yön loppumiseksi jos haluaa ja miten tuossa tilanteessa sen saattoi käsittää oli tietysti merkitykseltään hieman eri - mainittakoot vielä että Delta blues on keskitalven numero 1. mitä tulee musiikkiin jota kuuntelen). Niinpä kun tuli aika jäädä pois, olin hetkeä ennen havahtunut siihen tosiasiaan että minähän en itse asiassa tiedä mille pysäkille ja koska minun piti jäädä! Niinpä kun keskiyön erikoinen vaalea hedelmällisyyden temppeli oli partaisen miehensä kanssa poistunut havahduin kyttäämään näkyykö tuttuja liikkeitä. Vantaan ehdottomasti paras puoli turistille kuten minulle on se että puolet rakennuksista on liikerakennuksia joissa on kirkkaat valot, niinpä niiden avulla saattaa suunnistaa. Mitä minulle kävi tosin oli se, että eksyin vielä kerran, olin jäänyt noin 1,5 km päähän hotellista.

Seuraavana aamuna heräsin kuin edellisenä aamuna aamiaiselle. Mitä nyt krapulaisena, eli päässä jyskytti lähes oksettavasti, väsymys oli niin raskas että se melkein sulki silmäni mutta aamiainen oli ilmainen ja vatsa tyhjä. Samassa hotellissa oli ilmeisesti voimistelijoita, tai jotain muita reippaita urheilijoita. Eikä mitä tahansa, vaan espanjalaisia tyttösiä. Oli hivenen katkeransuloinen tunnelma kun nämä verrattaen äänekäät neidot täyttivät ruokatilat, samalla kun krapula oli terästänyt kaikki aistini kivuliaiksi. Söin herkullista munakokkelia, muroja, pieniä makkaroita, join mustaa aamiaisteetä ja söin vielä parit paahtoleivät. Mutta myöskin silmäni sai osansa herkuista sillä pitää nyt muistaa, ettei se että on espanjalainen vielä tee kenestäkään silmänherkkua mutta sitten kun silmänherkku on latina, on se sangen miellyttävä näkymä! Niinpä heidän, otaksuisin valmentajansa, noin minun ikäinen kiharahiuksinen nainen jonka pitkän ja hoikan vartalon naiselliset osa-alueet olivat täydellisen kiinteät ja pyöreät saivat melkein aikaan sen että olisin tapittanut silmät tiukasti kiinni hänessä, samalla kun suu on kiinni mutta sieraimistani valuu teetä hitaasti kuin pienestä vilkkaasta purosesta. Hänkin huomasi minut, hän katsoi kerran jos toisenkin ja otti silmälasit pois, ja vaikka hän oli poistunut hän palaili takaisin jopa siihen pöytään jossa olin muutaman muun espanjalaisen kanssa. Kun olin lähdössä minulle tuli puhumaan espanjaksi tälläinen nuori voimistelija tyttönen, ja minä sanoin hänelle “mi habla english” kuten olin joskus sanonut vitsikäästi eräälle toiselle hispaanolle, vaihto-oppilaalle eräänä launtaisena alkuiltana kun oli puhe että miten paljon osaan heidän kieltänsä. Minä kuitenkin helläsydämisenä miehenä, kaikkien janoisten ja naisten mitä parhaimpana ystävänä tarjouduin auttamaan häntä, tajuamatta lainkaan mikä hänellä oli hätänä. Olimme mysliastian luona, hän ilmeisesti oli kysymässä saisiko sitä evääksi, kunnes paikalle tuli jonkin verran häntä vanhempi nuori nainen joka myöskin oli erinomaisen näköinen. Hän vastasi tietävästi ja vaivattomasti tytön kysymykseen, ja kääntyi katsomaan minua hymyillen ovelasti, niin että hänen kulmakarvansa muodostivat kaaret hänen ruskeiden levollisten silmiensä yläpuolelle, ja niin minäkin hymyilin hänelle.

Kotimatkalla, jopa riista-aidan portin näkeminen soi minulle syvää, yllättävää rauhaa..

Let the midnight special, shine her ever-loving light on me