http://twitter.com/XeimianTweet

[Otsikossa virallinen Twitter-sivuni, ota onkeen, kiitos]

Sanoin PR-tytöille että ottaisin tarjouksen kuntosalille vastaan muuten, mutta minusta tulisi sitten jo liiankin komea. Tyttö jolla oli hehkulampun muotoinen pää vastasi tähän hetken mietittyään että sehän olisi oikeastaan hyvä asia, koska heillä on komeita asiakkaita. Taustalla vilkuili minua kainosti hymyilen hänen kollegansa. Vastasin että ei se kyllä olisi sopivaa, koska tällöin näille muille tulee paha mieli, sillä sen verran komea minä olen. Taustalla vilkuillut tyttö hymyili minulle nyt entistä leveämmin ja minä jatkoin matkaani. Sitten oli tämä Ternipsin kanssa käyty keskustelu julkisessa internetverkostossa jossa aluksi mies aprikoi kuinka eroottista se olisi jos yhdynnän voisi suorittaa koira-asennossa, niin että molemmilla on päässään kaasunaamarit. Sitten hän ehdotti minulle että toteutettaisi tuo skenaario, minä sanoin että sehän on loistava ajatus; hae jääkaapista olut, ja mennään makkariin kultaseni. Sitten hän ehdotti että katsotaisiko ensin pornoa, johon sanoin että hän kyllä on parantumaton romantikko. Meidän kaverit ovat meistä, humoristeista, ylpeitä!

Egosta on ollut aika paljon puhetta, sen eri esiintymismuotoina, periaatteessa se on ikäänkuin hikka; jumittunut, luontainen refleksi.

Huuhtadorfen kertoi kuinka hän oli hakenut egoa työtoimenkuvastaan, muttei koskaan harrastuksestaan (näistä kahdesta hänen harrastuksensa on lähempänä tehtävää, työ uraa, ja nämä eivät ole yksi tai sama), mutta uutena vuotena hän oli kokenut jonkin pienen valaistumisen, irtileikkaantumisen.

Mietin myöhemmin miten hän olisi kysynyt Justiinalta että mikä ihme tuo lorottelun ääni on. Hyvänä päivänä Justiina olisi tuhahtanut ja lähtenyt ovea paiskaten ulos asunnosta, ja huonona sanonut erittäin kovaan ääneen: Kusi kertyy päähäsi. Mutta tätä ei vaadittu, sillä samaistuminen ajatusrakennelmaan, mielikuvituksen tuulenpesään oli keskeytynyt. Vaikka kai se kusi tuntuu päässä yhtä lämpimältä kuin housuissa, vähän aikaa.

Toinen esiintymä on hyvin Kik Lindströmin, tuon punapäisen tytön käyttämä aatos siitä miten hänen tarjoilemansa ruoka ei kelpaa, vaan jos sitä kehuisi olisi tällöin ego vaarassa sortua kehujilta. Ilmiö epäilemättä on tosi, olen havainnut sen ottavan eri muotoja. Otetaan vaikkapa musiikki, niin minulla on kokemusta siitä että joko en osaa sitä harrastaa oikein toisen musisoijan mielestä, vaikka molemmat hyvin tietää että osaan, puhumattakaan sitten orkestereista – niissä jos löydän toisen ensiksi löytämältä bändiltä hyvän biisin, niin se ei voi olla paras, vaan alempaa keskitasoa. Minä taas tällöin olen saattanut mainita että toisen osapuolen lemmikkibiisi on heikompi kuin orkesterin alemman keskitason tuotanto. Jutustelimme Kikin kanssa tästä ja naureskelimme, ja minä sanoin ennen kun aloin syömään herkulliseksi rakennettua spaghettiaanoa, jossa oli lihapullaanoa, sun muuta italiaanista värssyä, että minä menen nyt syömään tätä ruokaa mitä “ne” sanoisivat huonoksi vaikka tietäisivät että se on hyvää. Mutta pitää kyllä sanoa etten tiedä neiti Kikin ruuanlaittotaidosta, että onko se infernaalinen sisältäen määreet kuten; kananmunapierun katku (“palava tulikivi”, eli rikki) ynnä itkun et hammasten kiristelyn, ynnä muuta, ynnä muuta!

Tipaton tuli, ja tipaton meni. Aikansa kutakin. Loppusuoralla, viimeisenä viikonloppuna huomattava määrä naisia kyseli ja viritteli minua viihdykeelle, mutta jouduin antamaan rukkaset kertoen valitettavan syyn. Lähes aina minua pyydetään silloin johonkin kun en pääse.

Raimon kanssa ollaan taas viritelty runollismusikaalista yhteistyötä, minulla on siitä hyvä tunne! Viikolla on tarkoitus äänittää demot minun ja Raimon projektiin, sitten ajan myötä mennä hänen salonkiinsa jossa on oma luontihuone, äänittämään viralliset vedokset. Toivottavasti Home Studion yhdeksänteen jaksoon saadaan uunituoretta kamaa.

Tammikuu oli erittäin työteliäs kuukausi, raskas ja palkitseva, rajoja ylittävä. Minulla on ollut äärimmäisen outo olo vain, kun olen penkonut Ensimmäisen Tuotantokauden arkistoja on olo ollut pääsääntöisesti miellyttävä, tuntuu kuin siinä kaikessa olisi jotain erittäin tarkoituksenmukaista.

Kuukaudessa minua on jollain oudolla tavalla kaiken eteenpäin meneminen kiehtonut, muutos joka on koko ahdistuksen suure ei ole tuntunut pahalta enää. Olen kuin kikattava lastu laineilla.
Se outo, miellyttävä tunne joka on ollut vallalla on se ettei menneisyyteen jääneet asiat enää vain ole kaipuuta ja haikeutta – eivät vain näitä tunteita, salakavalan negatiivisia eli menetyksen tunteita, vaan pikemminkin ne ovat jalostuneet tuntemukseen, rikkaaseen tuntemukseen siitä että nuo syklit ja vaiheet olisivat nyt “plakkarissa”.

Tunsin outoa rauhaa käydessäni alueilla joilla olen asunut, alueilla joilla eräät kirjailijat ovat asuneet, alueilla joilla jotkut muut ovat asuneet mutteivat asu enää. Tämä on eräs positiivisimpia tuntemuksia joita on syntynyt tässä kuussa. Sopivana vastapainona ahdistukselle joka välillä yltyy, masentuneelle taustavireelle joka tulee mukaan kuvaan kuin jokin humiseva harmaa ääniraita, prässäävälle paineelle, painajaismaisille unille joista herää tuntien vieläkin bruxismin jälkeistä jomotusta (aion kokeilla muutaman akupisteen manipulointia, joo, niin minä teen!).

Sunnuntaina oli siis viimeinen päivä tipatonta. Olo oli mahtava. Sanalla sanoen hyvä, se mistä Tipattoman foorumeilla oli niin paljon ollut puhetta; tuli tuo tunne nyt minullekin. Join hyväksi havaittua kahvia, joka oli laadultaan myöskin Raimon tunnustamaa, sillä sen positiiviset ominaisuudet kuten hienostunut, vahva maku on tehnyt meihini vaikutuksensa. Samalla kuuntelin pelkästään dobrolla(?) säestettyä voimalaulua. Luin kirjoja jotka olivat punainen, musta ja valkoinen. Punaista lukiessa hytkyin naurusta, mustaa lukiessani vakavoiduin kuin tyttölapsi joka joskus pyysi minua ulos ja vakavoitui täydellisesti kuuntelemaan minua. Vapauduin lukiessani valkoista. Musta ja valkoinen olivat runoilijoiden ja muusikoiden kirjoittamia. Punainen, paksuin, valkoinen, ohuin, molemmat kokoelmateoksia; niin mustakin?

Mutta vaikka ajat ovatkin olleet lupaavia, on silti vielä kurimukset yllättäen vastassa. Autossa taitaa olla asiantila nyt sellainen että se on äitynyt valskaamaan jostain moottorin tiivisteestä öljyä, mikä on kohtalaisen kallis harrastus, jos nyt ei STP:n siirappi ole auttanut niin sitten vitutus kyllä ryhtyy yltymään. Kestin aika pitkään zeniläisellä tyyneydellä auton kaivamisen pois lumihangesta, ja sanoin tyytyväisenä että auto on lähtenyt vaivatta paukkupakkasilla käyntiin, lisäksi että vastasin kysyjille että eipä ole ollut kaarassa vikoja..kunnes kehto kaatui, mahdollisesti juuri näiden pakkasten vuoksi joita myös pidin piristävinä! (Koska en ollut varma kuinka ja koska se taas on ajamiskunnossa, kävin jo nyt ostamassa giniä viikonlopun varalle, unohtamatta "le cock"-olutta. Samoin nyt on epävarmentunut pääsenkö huomenna opiskelemaan Mystisiä Taiteita Sinisille Vuorille, Siipikarjatiistai jäi "suosiolla" väliin! Saa nähdä kuinka käy musisoimisen Raimon kanssa?)

Nyt, kun pääsin tähän aiheeseen, niin sanon nyt että samalla vitutus yltyy kun olen saanut viimein käsiini kirjan Homehelvetti, ja pitää sanoa että se on kyllä erittäin aiheellinen kirja lukea jos on pienikin epäilys omasta tai läheisten mahdollisesta altistumisesta homeelle. Nyt, ehkä alkupään Home Studion lähetyksiä kuulleet, olisiko nyt ollut peräti pilottijakso johon viittaan, tietänevät että Home Studio merkitsee niin englanniksi sitä että studio on kotona, ja suomeksi sitä että kyseinen studio on homeessa. Tämä asuntonihan on lakannut olemasta koti jo hetkeen, ja minä olen ikään kuin loukussa. Tämä on studio jossa on kotoisia huonekaluja ja muuta sellaista, sekä lohtuna ovi joka pitää homeisen, mädän ytimen eristyksissä. Harjoitukseni joihin liittyy syvähengitys sekä päättäväinen taistelu olosuhteita vastaan ja niihin mukautuminen ovat auttaneet, mutta tiedän että näin ei voi jatkua. Kirja jota luen on paljastanut korruption joka pesii ns. ylemmän luokan edustajistossa. Viranomaiset ovat mätiä ja "home on tabu" ja se mistä ei voida puhua, on siitä vaiettava. Imelä sairauden haju joka leijuu keittiössä (talon, mätä, ydin!) ja joka palaa vaikka jokaisessa välissä sitä tuuletetaan, ei vakuuttanut siis terveydentarkastajaa (myös tästä maininta pilottijaksossa) vaan hän ehdotti että keittiön eristävä ovi peräti avattaisi ja tuuletettaisi huone! Onko hän sadisti, hullu vaiko muuten vain täysin sopimaton virkaansa? Ehkä kaikkia, vaikka onhan se käytännöllisesti katsoen parempi että haju ei tiivisty vaan levittyy jokaiseen muuhunkin huoneeseen.

Joka tapauksessa minulla oli jo viime vuoden puolella tunne siitä miten hiljaisuuden vuodet ja niiden ylävireinen progessiivinen spiraali on alkanut vaihtua uudeksi sykliksi ja minut on vallannut varma tunne siitä kuinka tänä vuonna pääsen tästä loukusta pois. Kirja sai minut muistamaan kohtalotoverin kertomuksien ansiosta kuinka alussa itsekin mietin mistä johtuu että tunnen olevani tulossa jatkuvasti kipeäksi, kuinka kurkkukipu jäi päälle ja nyt, miten keuhkoni ovat kipeinä ja keuhkoputki (joskus myöskin kurkku, järjestelyt ynnä harjoitukset kuten sanottua ovat lisänneet minun voimavarojani). Niin kauan kun kapitalistinen yhteiskunta pitää suurpääomallisia päättävässä asemassa, viranomaisetkin ovat tässä lintukodossa korruptoituneita ja laulavat heidän lauluja joilla on valta ostaa ja myydä. Politiikkojen korruptio tuli jo selville, mutta nyt ymmärsin että homekysymys ei ole sattuma vaan sopimus josta meitä ei olla tiedotettu. Jos tietäisimme tästä "hiljaisuuden koodista" jolla hyödylliset idiootit vangitaan maksamaan oman terveytensä hitaasta lahoamisesta, me voisimme pian tuntea oikeutettua vihaa ahneita ja psykopaattisen piittaamattomia tahoja kohtaan. Vaikeneminen on kultaa, mutta se on kultaa näille käärmeille! Eli kuten kirjasta selviää, mitä siis tulee kapitalistisiin, suurpääoman tahoihin ja "hiljaisuuden koodiin" on se, että kunta myy huonokuntoisia asuntoja rikkaille asuntosijoittajille. Kaupat varmistetaan kultaisella kädenpuristuksella, jolloin kunnalliset tahot ovat kuin neljäs apina - se, joka ei haista mitään. Pääomasijoittajat ovatkin suurimmat muutoksen vastustajat. Kapitalistisen järjestelmän tyylille on ominaista että raha on suuremmassa arvossa kuin ihminen, joten siis ihminen sijoitetaan sairaaseen asuntoon, jolloin sairas sijoittaja saa voittoa - sillä tuloksella että pian on asukaskin sairas, mutta hieman eri tavalla kuin tuo kyseinen epäeettinen hyötyjä. (Minä myöskin asun yksityisen omistamassa asunnossa.) Yhteiskunta ja yksilö siispä maksavat tämän rikastumisen ja oman sairastumisensa - money talks, and bullshit shit walks all the way to the bank!

Meidän on lakattava olemasta hajotettuja ja hallittuja.


You had all of them on your side,
Didn't you?
Didn't you?
You believed in all your lies,
Didn't you?
Didn't you?



...Nothing can stop me now.