Katsastus (Sisältää BONUKSEN!)

Päivät ja ajat ovat täällä taas.

Kävin katsastamassa Prellua, ja siitä reissusta riittääkin kerrottavaa.

Osa 1. Elämä Kuin Elokuva

Olen aina silloin tällöin hämmästellyt näitä elämän synkronositeetteja, outoja sattumia, ja pientä maailmaa.

No, leuka ainakin putosi, kun huomasin yhdessä vaiheessa matkaa että takanani ajava henkilö on jostain tuttu. Sieltä erottui (paremmin kun pysähdyimme valoihin) sellainen pieni blondi, joka ylettyi juuri vaaleanpunaisen ratinsuojuksensa (furry) ylitse, autosta erottui myös pinkit karvanopat - jotka olivat takaosassa. Tajusin, että se oli sama blondi joka istui vieressäni viime viikonlopun leffassa, ja joka hieman pakisi minulle ennen leffaa (ja jäi katsomaan niitä loppujuttuja kun muut lähti, ja lähdimme sieltä samaan aikaan, siitä ei kuitenkaan sen enempiä).

Samalla autostereoissani soi Kotiteollisuuden Helvetistä Itään-albumi, ja jotenkin tuon tajuamisen hetkellä "Tämän Taivaan Alla" siirtyi juuri loppusoitantaan, mikä toi mukavasti elokuvamaista tunnelmaa koko tilanteelle. Mikä huomattavinta, tällä tipulla oli myöskin Honda - sellainen pieni punainen Civic. Siinä me sitten vielä ajelimme peräkanaa kaunista Rantatietä pitkin (valoissa osat vaihtui, minä tulin takaa, nam nam;) ja shuffle pisti soimaan biisin "Yö Päivää Keinuttaa"; "Tunnen siipiesi pehmeän hipaisun aamun kirkkaassa valossa, kun sinut viereeni saan, et pääse pois ollenkaan, et lennä enää milloinkaan, valon rajalla rajalla taivaan ja maan, on kylmää, vesi jäätyy uomaansa, siellä kadonnutta sydäntäsi etsit, löydät yön, joka päivää keinuttaa." - Mikä jotenkin hieman lisäsi kohtalokkaan elokuvamaista tunnelmaa, kun pieni ja sievä, sekä suuri ja väkevä Honda kruisasivat pitkin kaunista Rantatietä. Lil redissä oli pinkkejä sisätilan koristeita, ja minun smaragdinvärisessä helmessäni heilui pääkallo- ja alastoman naisen muotoiset hajustimet - suoraan testosteronin pääkaupungista!

Emmekö muka usko johonkin?

Osa 2. Paluu Arkeen

No, arki palasi kun pääsin katsastuskonttorille. Eikä pakosti edes arki, vaan minusta tuntuu että sain estrogeenimyrkytyksen, sillä olin varma että oli "We love bitches day".

Anna kun kerron miksi.

Ensinäkin. Siellä oli pöydällä kaksi lehteä, toinen naistenlehti, ja toinen joku ammattimiesten autolehti.  Samoin, televisio oli auki, ja ensimmäinen ohjelma joka tuli oli Liviltä joku poliittisen korrektiuuden lutuinen riemuvoitto - siinä muutama TRANSU neuvoivat kuinka nainen voi löytää sisäisen diivansa. (En edes aloita näkemästäni maailman vanhimmasta läppäristä, jota kukaan ei jostaan syystä käyttänyt).

Tiskin takana oli meno ei muuttunut kovinkaan paljoa paremmaksi - toinen oli enemmänkin sellainen pieni ja pyöreä suomisen pirkko, kun taas toinen oli todella hyvännäköinen brunetti jonka ruskettuneet olkapäät olivat paljaat, ja jonka jalassa olivat sellaiset timmit farkut jotka loppuivat polvien alapuolelle - nam, hänen muutenkin ollessa sangen fiini olemukseltaan. Mutta tämä kyseinen neiti oli niin BITCH kuin vain tuolla havainnolla voi sanoa olevan. Se vaikutti sellaiselta, että se joko vihasi työtään, tai että se ei enää erottanut viihdereissua työpäivästä - viihdereissua jossa sitä lähestyvät miehet se torjuu toinen toistaan sadistisimmilla tavoilla, näiden lähtien uikuttaen ja häntä koipien välissä pois, pyydellen anteeksi sitä että ovat syntyneet, kuin sellaiset pienet pinkit hiirenpoikaset jossain silpussa.

Se osasi jotenkin niin hyvin "palvella" asiakkaitaan, kuin ne olisivat vastenmielistä ilmaa hänelle. Esim. Kun äiti ja tytär tuli tiskille, ja tervehtivät, se ei edes nostanut katsettaan tai tervehtinyt takaisin. Ja kun molemmat "me olemme liian hyviä työpaikkaamme"-virkailijat hääräsivät jotain koneellaan (facebook, ehkä?) tuli paikalle eräs mies joka meni tämän Ms. Bitchin tiskille, ja alkoi naputella kolikolla tiskiin tämän edessä, kysyen nöyrästi voisiko jompi  kumpi palvella häntä, pliis? Mies sai sitä palvelua mitä oli tarjolla, mutta kun hän lähti, sanoi tuo brunetti pöyristyneenä kaverilleen: "Mitä tuokin tulee noin naputtelemaan tiskiin, kun näkee että toinen tekee jotain". Mitä vittua? Mietin mielessäni, että eikö hänen toimenkuvansa nyt kuitenkin ole tulla häirityksi asiakkaiden taholta? Vaikka se toki vie paljon arvokasta surffausaikaa pois.

Asiaa ei auttanut sekään, että samalla tuolta Livilta (Living Hell) alkoi jokin hääohjelma, missä oli täsmälleen tuon brunetin kaltaisia morsiammia! Minun sisäistä tilaani kuvasi tuossa kohdassa aika hyvin Entombedin biisi "I'm full of hell". Esim. eräs näistä vitun idiooteista sanoi miehelleen, tuhottuaan tämän vaivalla kokoaman häälaulu-CD:n, että "ne ovat minun häät, ja sinä pilaa niitä tuolla paskalla!" Johon mies sanoi että "Ovat nämä minunkin hääni" johon nainen sanoi: "EIhän ole, sinä olet vain sulhanen!" (Mies oli meksikolainen, ja kyseinen "paska" oli siis meksikolaista musiikkia).

Mutta odottakaa, on vielä lisää! Tämä tulisi vielä jatkumaan, sen vain tajuaa kun sinut on motitettu ja ainoa vaihtoehto on ottaa vastaan se mitä tulee.

Sillä välin kun olin käynyt vessassa, oli inssi tuonut avaimeni ja tuomiopaperit.

Menin istumaan takaisin pahaa aavistamatta, siitä että nämä mulkut eivät tehneet elettäkään kertoakseen että näin kävi sillä välin kun olin poissa.

Lopulta sitten kun laskin alas puhelimeni, lehden, ja pistin kädet puuskaan ja aloin katsella levottomasti ympärilleni, miettien että mitä vittua täällä tarkalleen ottaen oikein tapahtuu. Jonoa ja porukkaa on ollut, mutta onko se aina kestänyt näin kauan?

Tapahtuu jotain yllättävää. Kuin hän olisi lukenut ajatukseni, lähtee äkkiseltään tämä icy hot brunetti paikaltaan, ja kulkee kohti lipastoa, avaten sen ja kysyen tiskin takaa minulta että minkä merkkinen auto minulla on - tämä oli yllättävää, sillä minua palveli se pieni ja pyöreä suomisen pirkko, ei suinkaan katsastusaseman kaunis diiva, joka nyt selvästi teki niin vapaaehtoisesti ja halulla.

Vastaan, äänessäni hippusellinen "are you fucking kidding me"-sävyä: "Honda Prelude."

Nainen tuo pöydälle paperit, ja Prellun avaimet.

Minä nousen sanomatta mitään.

"Huomasin että jouduit odottamaan aika kauan, ja ajattelin että nämä ovat sinun". Äänessään jopa yllättävää inhimillisyyttä.

En vastaa mitään, mulkaisen brunettia ja alan selata papereita. Jos olisin vastannut jotain, se olisi tullut Pulp Fictionista tutulla Marcellus Wallacen äänellä "I'm pretty fucking far from ok".

Jokin siinä kylmässä, mutta silti aika hotissa brunetissa selvästi lämpiää, sillä hänen alkaessaan selittämään lisää käytännön asioita, alkaa hänen ääneen tulemaan jopa lempeää sävyä ja lopulta kun katson häntä taas, huomaan että hän alkaa hymyillä minulle, kallistaen hieman päätään sivulle.

Siinä tilanteessa vaihtoehtoja on tasan kolme:
1. Se pitää minusta, ja on tyytyväinen kun saa olla se joka auttaa minua (As if)
2. Minun aavistuksen tyly, ja kylmä suhtautuminen herättää hänessä sukulais-sieluisia tuntemuksia ("Mikä hieno mies!")
3. Tai sitten se oli vain passiivis-aggressiivisen vahingoniloinen siitä että jouduin odottamaan turhaan.

Lähtiessäni paikalta, alkoi taas Kotiteollisuus soimaan, taas kerran raflaavasti. Biisi oli "Tuonen joutsen."  

Bonus: The Prequel - Mitä Tapahtui Ennen Katsastusta

The Internship, oli sen leffan nimi jonka kävin nauttimassa, luultavasti koko kesän ensimmäisenä "rauhallisena viikonloppuna". Vaikka oli kyllä toden totta outoa lähteä kaupungista, samaan aikaan kun sinne normaalisti olisi mennyt, mutta hei, se on laiffia, eli elämää kuten meillä täällä Suomessa tavataan sanoa (en edes aloita kertomaan miten upea keli siellä oli, ja miten mielijohde pienestä hortoilusta aurinkoisessa illassa, aina kesäiseen yöhön, lähes sai vieteltyä minut ajatuksista tekoihin).

Leffa puolestaan oli todella hyvä! Juuri sellainen hyvän fiiliksen komedia, jossa sai nauraa niin että silmät kostuivat. Vince Vaughn ja Owen Wilson ovat kyllä aikamoinen parivaljakko kun ne päästetään vauhtiin, samoin tässä oli myös muita tuttuja jotka ovat näytelleet yhteisissä raihnoissa, kuten Will Ferrell joka oli maineensa veroinen, taas kerran. Leffasta on paha kertoa oikein mitään, ettei paljasta liikoja, mutta näemmä ei komedian kirjoittaminen ole vielä päättynyt tältä planeetalta, mikä on lajityypin ystävälle ehdoton helpotus.
 
Huomasin samana iltana, miten leffa pyöri vieläkin päässäni, ja minä leffan maailmassa - se on toinen hyvä puoli onnistuneessa leffaillassa. Tälläiset leffareissut aina silloin tällöin ovat muutenkin terapeuttisia, ja nollaavia, kun vain menet sinne pimeään luolaan ja unohdat kaiken muun (siinä meinasi tulla poikkeus, kun ennen leffaa vieressäni ollut blondi alkoi pikaisesti puhua minulle, mutta emme hölisseet koko leffaa, kiitos).

Ja ai niin, sellainen jännä kuriositeetti siinä vielä oli, että olin tavallaan Raimon ja Irman kanssa leffassa; he olivat samassa talossa, mutta eri leffassa - he menivät katsomaan omaansa kun minä hain ennakosta liput, ja olivat lähteneet kun minun leffa päättyi. What! 

Aikamoista magiikkaa, etten sanoisi! WHAT!