Jatkona eiliselle julkaisulle, on nyt vuorossa vastapainoa, sillä seuraavana on vuorossa eräs, myös allekirjoittaneen toimesta, aliarvostetuimpia metallilevytyksiä.
Syynä lienee pitkälti se, että levyn sisään pääsemiseen menee hieman aikaa, ja se on hieman erilainen kuin bändin napakympin tapaan osunut ja enteellisesti nimetty debyytti Number One (tosin, tämänkin albumin kohdalla voidaan puhua jonkinlaisesta enteellisestä nimeämisestä).
Jos ihan tarkkoja ollaan, on tämä debyytin seuraaja jopa jollain tapaa tasaisempi kokonaisuus, sillä ensimmäiselle albumille oli ominaista tietynlainen polveilu hiteistä sitten kesympiin tuotoksiin.
Tässä se sitten on - Nile: What Should Not Be Unearthed
Nile kuuluu niihin bändeihin joita en ole oikein koskaan kuunnellut, tai ryhtynyt kuuntelemaan, mutta kun tämä osui kohdalle, ja huomasin kuunnelleeni sen parikin kertaa peräjälkeen, alkoi valjeta se, että tämä on niiitä harvoja albumeita joista voisi jopa sanoa 10/10. Niin kannen simppeli mutta sanova visuaalinen anti, kuin myös tietysti se pääasia, eli auditiivinen anti ovat poikkeuksellisen korkealaatuiset tämän albumin kohdalla.
Samoin, Nile on niitä harvoja bändejä, jotka onnistuvat toistamaan samaa juttuaan vuosikausia, mutta se ei silti vanhene. Allekirjoittanut enemmän uskoo bändien kasvuun, aikakausiin ja progressiivisuuteen, mutta tälläiset "maa ikiroudassa, ja ulkona raivoaa loputon tuli"-bänditkin voivat toimia. Tässä on siitä todiste.
Kuriositeetti: Nyt kun allekirjoittaneen luona on käynyt parikin daamia, ja olemme siinä viinin nautiskelun ohessa päässeet lopultakin vaiheeseen, jossa he haluavat kuulla minkälaista musiikkia teen. Alan tietysti tällöin esittelemään Deathtimen tuotantoa, kuten vieraanvaraisen ja kunnioitettavan seuramiehen kuuluukin tehdä. Aloitan sen pienellä esilmöinnillä,,mm. siitä mikä on se suosituin, yksittäinen levyte. Kyseessähän on Obliteration EP vuodelta 2010. Vaikkakin sen nimikkobiisi ja toinen saman tyylisuunnan kappale ovat melko rajua ja raakaa piiskausta, ovat ne lähimpänä tätä vuoden albumin bändiä tyyliltään, ja jostain syystä daamit ovat tuntuneet olevan samalla ilahtuneita ja yllättyineitä, ja kehuneet kuulemaansa. Etenkin vokaaleja, jotka ovat kuulemma erityisen vahva osa esitystä. (Onhan samalla EP:llä ensimmäinen ns. hittibiisikin mukana, joka tosin on hieman erilainen tuotantotavaltaan, eikä se ihan niin piiskausta muutenkaan ole, vaikka eteenpäin möyritään erittäin pahalla sisulla).
Joten, ehkä tästä voi oppia, että kompromissit eivät läheskään aina kannata, mutta taas oma visio ja tyyli ovat se homman nimi?
Tekstit
