Kotimatkalla kyydissä oli lihava idiootti. Sen mielestä oli hauskaa, ellei jopa hurmaavaa länkyttää jokaiselle joka oli hänestä noin kolmen metrin säteellä. Yritin jutella aamuöisen syvällisiä J-Bonen kanssa, kunnes kuulin sivukorvalla, kuten elokuvan sankari, kun tämä bussin Benny Hill (yhtä pulska, ei niin hauska) sanoi jotain minusta, kahdelle sitä kärsivästi kuunnelleelle naiselle (kyseessä oli hänen käsityksensä soidinmenoista). Niinpä poistuessani heitin: "Hei, onko nuo sinun housut tehty kuumailmapallosta?" Ensin väki tirskahti, sitten repesi ja turvoke meni lukkoon. Huojentuneet naiset lähtivät osuvasti samalla kuin minä, ja toinen sanoi: "Tuota tarvittiin." Bussissa kyllä nousi helvetillinen mekkala kun nousimme sieltä pois, jolloin vielä ovelta huudahdin bussiin: "..ja tietenkin hyvää yötä.".Olin vieläpä suhteellisen hellä, olisin voinut raahata tuon kuoliaaksinaurattajan hampaistaan Lukonmäkeen (12%), ja ottanut selville miten nopeasti se kierii sen alas.
Se muutenkin oli kuittailujen ilta. Anttijonia tavatessa ei olisi ohikulkijat osanneet arvata vittuiltiinko siinä vaiko tervehdettinkö toisiamme. En muista enää millä sanavalinnoilla se alkoi, mutta kun kerroin miten menin kokeilemaan nuorisoklubi Kuubaa (Tampereella baareissa vallitsee nykyisin karkea jaottelu jossa on joko 18 vuotiaat omassa paikassaan ja kaikki sen yli omassa paikassaan) – siellä ei tohtinut olla kuin sen oluen ajan jonka olin, sillä sieltä tuntui puuttuvan enää liukumäki. Oli sellainen fiilis että jos vielä kauan täällä olen, rapsahtaa syyte, mistä? Sitä en tietäisi, mutta jotain väärää tuossa oli oltava sillä kaikki on väärin. Tästä Anttijoni sanoi että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, vastasin että hän itse onkin siitä erinomainen esimerkki. Sitten mies kysyi mihin olen menossa, vastasin että panemaan kysyjää. Tälläisiä tuttavuuksia.
Olipa tuona iltana myös jotain kaunista. Muistan sen erään kuolleen naisnäyttelijän näköisen blondin, joka hakiessaan juomansa hymyili minulle erästä maailman kauneinta hymyä. Kun taas toinen, hyvin kaunis nainen tuli avaamaan minulle juttua vaikka olin vielä lukemassa puhelintani. Muutenkin tuo paikka vaikutti lupaavalta, kalliilta toki, mutta eihän sinne hullukaan voi lähteä ryyppäämään, sinne mennään olemaan.
Hauskaa edusti se kun joukko miehiä istui ajatuksissaan pöydässä. Sitten eräs mies juoksee heidän pöytää kohden ja huutaa. Ilmekään värähtämättä miehet katsovat huutajaa, kunnes yksi sanoo: “Älä hakkaa meitä!”.
Seuraavana maanantaina huomasin että minulla oli hädin tuskin lainkaan toisen päivän krapulaa. Mietin että olinko tehnyt jotain oikein ettei aivokemiani olleet päin helvettiä kuten se yleensä noina aikoina on. Mietin miten menin nukkumaan, mitä vitamiineja ynnä muuta sellaista olin ottanut. Uskon, että jokin vaikuttava tekijä siinä taustalla on.
Samana päivänä kävin Janne Boyn kanssa teellä. Mies oli ollut edellisenä torstaina hieman iltaoluella, ja tahattoman koomisena sankarina sitten oli kotiin aamuyöllä tullessaan syöksynyt pää edellä (kuin keihäs) päin seinää. Janne Boy oli yrittänyt mennä nukkumaan. Pää oli kolahtanut siinä määrin kovaa, että humalatilastaan huolimatta hän meni shokkiin ja oli ruvennut soittelemaan eri paikkoihin, esim. Isälleen. Oli mahtanut isäukko ihmetellä kun känninen ja sekavia puhunut poika soittaa muutama tunti ennen työpäivän alkua että on pää murtunut.
Istuskellessamme teellä rupattelimme niitä ja näitäkin. Janne Boy kertoi miten hänen työpaikallaan on gynegologina vanha mies joka on nykyisin nainen. Se ei ole kamalan esteettistä kun vanhat äijät saavat päähänsä muuttua naisiksi. Kysyin että miten hän reagoisi jos saisi tietoonsa että Kaiffari olisi pannut tätä kyseistä gynegologia firman jossain bileissä. Sitähän naurettiin, ja vastauksena oli “high five”. En sanonut mitään siitä “panomiehestä” jonka hän sanoi olevan työkaverinsa, hän sanoi että jopa minä (!) olisin tälle kateellinen. Mutta jos olisin sanonut se olisi ollut että: “Omia sukulaisia ei lasketa. Etenkään äitiä.” Viitaten “panomiehen” valloituksiin. Silloinkin seuralaistani huvitti kun neuvottelimme tulevasta viikonlopusta, hän saattaisi olla selvinpäin kuten minäkin, ja näin voisimme mennä oikein minigolfaamaan. Virallinen aloitus Miguelos Miguelos Migueloksen kanssa on viivästynyt. Ja siis se huvittanut juttu oli siinä kun kysyin että miten hän reagoisi jos kaverini (Miguelos) tulisi itkuisena ja raivostuneena paikalle ja huutaisi minulle “...sähän lupasit että me mennään kaksin...” päällään hänellä olisi vaaleanpunainen paita, myös muut vaatteet mielikuvan mukaiset. - No emme sitten käyneet minigolfaamassa, sen sijaan istuskelimme teellä ABC:n terassilla ja nauroimme, ja punoimme juonia tulevia ajatellen. Odottaminen on kummallinen asia, sitä ei siedä, mutta se on usein silti innostavampi aika kuin se mikä on saavutuksen jälkeen, jolloin saavutus jo hälventyy. Tämä tuli mieleen kun kertasin siinä toinen toistaan parempia suunnitelmiani. (Olihan se näin parempikin, muutoin olisimme ehkä saaneet selkäämme joukolta koulunsa päättäneitä ylä-asteelaisia, siinä pelatessamme minigolfia polvihousuissa, slipovereissa ja suurehkoissa lakeissa joiden päässä olisi villatupsu)
Mutta kesä on tullut. Kun ajelin takaisin salilta, tein sen miellyttäviä Pyynikin maisemia pitkin. Ajoin tuon mainitun minigolfradan ohitse. Saavuin risteykseen jossa oli runsaasti porukaa, mutta eräs ystävällinen mersukuski päästi minut eteensä. Eikä siinä vielä kaikki, vaan Eteläpuistosta joka oli tuossa risteyksessä tulvahti autooni kukkaistuoksut. En voi sanoin kuvailla miten huumaava vaikutus sillä oli. Tätä aiemmin kävin salilla, josta kävelin pitkän matkan autolle, mikä ei haitannut. Päinvastoin nautin suunnattomasti Amurin mielenkiintoisten kinttupolkujen lävitse kulkemisesta ja ajatusten ajattelemisesta. Näin myös huomionarvoisen kirpputorin ja kahvilan, joissa molemmissa voisin vapaa-ajan ollessa ylläni käydä. Lopulta menin lempireittiäni, Järvensivun, pitkin, kattoluukut ja ikkunat auki. Olin haltioitunut mahtavasta lämmöstä ja vihreästä näkymästä. Siitä miten kesäkokoelma valitsi satunnaiseksi soitettavakseen The Misfitsin biisin Night of the Living Dead . Lauloin sitä sen minkä palkeista lähti, eikä asiat olisi voineet luistaa paremmin. Miltä talojen asukeista tuntui kun ohitse viiletti sulavaa matkanopeutta kaunis Prellu, ja sen sisältä kaikui “Noooooooo-oooo-oooo” Ehkä jotkut saattoivat ajatella suloisten enkelten laulua tuomiopäivänä?
Sauna Open Airissa ei ole minulle mitään. Mutta wanhojen hyvien aikojen kunniaksi Anthonias olisi tulossa kaupunkiin Sontiolahdelta. Hän ehdotteli tapaamista, mikä sopii kyllä ihan hyvin minulle. Muistan joskus kun miehissä olimme tuon jälkilöylyissä, tai oikeastaan parikin tapausta – edellinen pääsi erikoisraporttiinkin. Mutta muistan myös hyvin sen missä tapasimme pari tyttöä, ja melkein päädyin heidän kanssa jatkoille Härmälän leirintäalueelle, ja minua harmittaa ettei niin käynyt – kaikki mahdollisuudet. Muutoine Anthonias täytti vuosia, sen johdosta lähetin hänelle toivotuksen jossa luki: “No niin waka wanha käyrämöinen, onnea!”
Mutta jos T.S. Eliot kirjoitti toukokuun olevan julmin kuukausi, ja minä sitä siteerasin Obliterationin uudelleenjulkaisun (Nightmare Edition) mainoksessa, niin tuntuu siinä jokin paha taikansakin olevan. Sontiolahdella, entisellä kotikylällä tuossa kuussa kolme perheellistä, eronnutta ja uudelleen nainutta olivat tappaneet itsensä. Yksi löydettiin autostaan, Laipanmaansta, päänsä palaksiksi ampuneena. Toinen hirttäytyneenä, ja taisi se kolmaskin (muutaman päivän kadonneena ollut mies, joka asui samassa kylätaajamassa kuin minä, mutta jota kukaan ei tuntenut) olla hirttäytyneenä.
Samaan aikaan olen kirjoittanut Deathtimelle UUTTA biisiä nimeltä: Prayer Of Death. Toisin kuin muissa bändin biiseissä, siinä ei väkivaltaisesti kukaan kuole, eikä siinä nyt muutenkaan harrasteta kuolonmetallille tyypillisiä goreaiheita, vaan sen on määrä kertoa elämän katoavaisuudesta, siitä miten kaiken perustana on kärsimys ja kuinka kaikki on turhuutta ynnä tuulen tavoittelemista. Biisi on demon kokoamisen vaiheessa täyttänyt kaikki odotukset ja olen siihen Luojan kiitos äärimmäisen tyytyväinen. Näiden tapahtumien luulisi inspiroivan sitä, omalla makaaberilla tavallaan, vaikka en tykkääkään tehdä edes deathmetal-biisejä esim. Sarjamurhaajien kunniaksi, tai muuten mässäiläkseni jollain elämän karuilla tapahtumilla. Sen sijaan kyllä voin tehdä puhtaasti genreen sopivuuden vuoksi näistä aiheista, ja jos ne nyt ovat elämästä niin ne ovat omalla vinksahtaneella tavallaan “asiallisia”. Molemmat täksi kesäksi, tai ainakin vuodeksi kaavaillut singlet (kolmaskin olisi, mutta siitä on aivan liian aikaista tehdä spekulatsiooneja) istuvat tähän kategoriaan. Toinen single, josta jo demo onkin valmis, on kieltämättä juuri edellä mainittua, perinteisen shokkaavaa osastoa. Unohtamatta muita biisilöisiä ja demojen tynkiä joita on väsätty kliimaksipisteisiinsä asti; basistin virkaa toimittaessani tein siitä oikein luonneroolin, kun huomasin että olin läpsytellyt bassoraitoja jo hyvän tovin volyyminuppi nollassa. Se oli sangen huvittavaa.Eli bassolla testailin samalla uutta digiteknologiaa, jonka kautta sitä "narulle ajoinkin".Siispä siksi sen luontainen sivutuote, eli ääni joka perinteisesti lähtisi vahvarista ei hälyttänyt minua. Ihan niin basisti en sentään minäkään ole, vaikka osa-aikaisena sitä nyt taas olinkin (soitin joskus noin 10 vuotta sitten bassoa eräässä the Doors:in cover-yhtyessä). Tarkalleen ottaen tätä tekstiä viimeistellessäni vieressäni lepää jo valmiina soittovälineet, ja erään Obliterationin ja Covered In Bloodin (oikeastaanhan siis C.I.B. versoi Oblin sessioista, sillä ideana oli tehdä 5 biisin, ellei jopa tupla-EP:n mittainen EP jossa on omia ja covereita) aikuisen coverin bassoraidoittamista varten.
Seesteistä aikaa on muutenkin piisannut. Auto taas sisältä puhdas kuin persikka; kevätsiivo teki tehtävänsä. Seuraavaksi edessä öljynvaihtorumba, ja koe tieteelle jossa ideana on testata miten halvin pesu toimii. Yleensä pesetän autoa liian harvoin, ja siitä johtuva savikerrostuma ei lähde kuin parhaimmalla pesulla. Ehkä tässä vaiheessa joku miettii, että osaan joko nauttia elämän pienistä asioista kiinnostusta täynnä tai sitten minun pitäisi hankkia harrastus.
Ja lähestyvän Sauna Open Airin kunniaksi laitankin tähän lopetukseksi “Judas Priest, like it should be...”
(Toinen vaihtoehto olisi ollut Panteran Shedding My Skin, sillä kävin ottamassa aurinkoa, ja ihonihan on pigmentiltään "rasvaton maito"..joten on aina tietty yllätys minkälaisia seuraamuksia auringossa ololla on ollut)
PS. Xeimian Chronicles blogi täyttää tässä kuussa 2 vuotta! Katsotaan mitä teille pikku nassukoille ja nännikakkusille keksin, ti-hii!
PPS. Salaisuus aukeaa, kun klikkaat tämän tekstin otsikkoa.
torstai 9. kesäkuuta 2011
keskiviikko 8. kesäkuuta 2011
Radio Home Studio News!
Ukrainan Suosituin Suomalainen Radiokanava!
Lataa musiikkia ja kerää bonukset talteen!
 |
| Tulossa: Radio Home Studio - 40 -Lux Lux Lux |
"...todellisuus on kokonaisuus, mutta sanat ja käsitteet pirstovat todellisuuden. Kielestä toiseen kääntäminen on sen tähden niin vaikeaa, että jokainen kieli pirstoo todellisuuden eri tavalla. Englannin sanaa koti, "home", on mahdotonta kääntää ranskaksi tai espanjaksi. "Casa" ei ole aivan sama kuin "home". "Home"-sanaan liittyy englannin kielelle ominaisia assosiaatioita. Kaikissa kielissä on sanoja ja ilmaisuja, joita on mahdotonta kääntää, koska kielen avulla leikkaamme todellisuuden palasiksi, lisäämme siihen tai vähennämme siitä jotakin, ja sen käyttötavat muuttuvat jatkuvasti."
- Anthony de Mello
Lataa musiikkia ja kerää bonukset talteen!
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
Reportaasi: Tampereen Kauppatorit
Aloitin tämän juttusarjan, kun perjantai-iltainen palo Hervannassa näkyi Home Studion ikkunasta. Näytti ensin siltä että joko metsä, tai sitten tuo “Tampereen pääkaupunki” ovat tulessa. Sanoin lähteväni paikanpäälle leikkimään sankaria. Se ei ollut pitkällinen reissu se. Siellä oli rakennustyömaalla syttynyt tulee stryroksia. Kuvista ja kauniista illasta saattoi sanoa että tuon kauniimpia kuvia ei taidetakaan Hervannasta saada aikaiseksi.
Aiemmin tuona päivänä olin käynyt punttisalilla. Tuona perjantaisena päivänä siellä oli vain kauniita naisia. Muistan hyvin sen tumman tytön joka kävi keppijumppaa, ja aina kun hän nousi ylös hän ikäänkuin survaisi jo muutenkin hyvin ryhdikäät ja terhakkaat rintansa ylöspäin. Minä puolestani aloin epäilemään, että jos tuo jatkuu, niin kohta joka kerralla henkeni salpautuu. Yritä siinä sitten kehittää hauistasi siihen kuntoon että sitä voi taas naispuolisille tuttavuuksilleen esittää puristeltavaksi, niin että nämä kiihottuvat suunniltaan!
Ja vielä yksi juttu ennen kun pääsemme asiaan. Näinä päivinä, kun on kesäkuun ensimmäinen päivä (mielestäni mallikas aloitus kuulle on tämä reportaasi, EI-KÖ SI-NUS-TA-KIN?) on kulunut täsmälleen yksi vuosi Deathtimen debyyttialpuumin ilmestymisestä. Menepäs nyt siis katsomaan saitille, että mitä kivaa siellä on. - Sen verran voinen kertoa että nyt koko ensimmäisen, lempeästi paketiltaan restauroidun, albumin saa Mediafiren kautta. Aikaisempi Rapidshare oli vaikea ja vastanmielinen käyttää firman vmäisen ja rahanahneen käyttöliittymän vuoksi, ja viimeinen pisara oli se, että se deletoi KAIKKI tiedostot jos asiakas sattuu käyttämään ilmaista tiliä ja ei käy sinne kirjautumassa noin kuukauteen. Reilu meininki, so called.
Mutta nyt, nyt menkäämme eteenpäin..
Tammelantori
Sain ideana osana minun kotiseutumatkailuani, että menen ja zekkaan kauppatorit. Ensimmäiseksi (niitähän on kaupungissa kokonaiset kaksi aktiivista) menin Tammelantorille, mitä pidän legendaarisena ja missä jo pienenä miehenä söin makkara-aterioitani. Muistan miten torin sivulle syntyi Tammelantorin grilli josta sain upouusia kindertuotteita, joita söin “kuin hullu puuroa”. Miten moni muistaa, että tuon torin sivulla oli myös joskus Burger King? Muistan hampurilaisen maistuneen aika “mäkkilaiselle”.
Päätin syödä aamiaisen torilla. Tai aamiaiseksi olin nauttinut kaksi munaa, mutta niitä ei lasketa. Menin torille Mezzon poistomyynnin kautta josta ostin pakko-/heräteostoksia, joihin ei ole minkäänlaista mieltä tässä yhteydessä sen enempää mennäkään.
Ajoin toria lähelle, muistelin suloisia muistoja Deathtimen ensimmäisen albumin kuvaussessioista joita ottelimme mm. Tuolla alueella. Miten uutta, ennustamatonta ja jännittävää kaikki oli tuolloin ja kuinka palkitsevaa sen täysosuman jälkeen jonka Luojan kiitos saimme saaliiksemme, puhumattakaan sitten että onnistuimme parantamaan kyseistä tulosta toisella tuotantokaudella, the Brutal Aesthetics:in sessioissa. Myös Tammelantorin soitinliikkeestä oli ostettu punaiset Jazz III plektrat joita pitkätukkainen myyjä myi minulle, kun pyysin plektroja jotka istuvat hyvin ränttätäntän soittamiseen. Ja kuten arvolliset lukijat, sikäli kun olette tämän orkesterin musiikkin tutustuneet, niin hyvin on niillä saatu reviteltyä!
Paikan sain kohdasta jossa on parkkikiekko. Paikalta tarkalleen jossa on talo jonka julkisivua kunnostettiin, ja olin peloissani siitä että kun tulen takaisin, on Prellun katon läpi mennyt sirkkeli tai rakennustyömies. Sellainen tuskin olisi järin auvoisaa minunlaiselle herrasmiesnautiskelijalle!
Miguelos Miguelos Miguelos oli matkalla torille myös, olimme sopineet että käymme kahvilla. Ei homoseksualistisella päiväkahvilla, mutta silti. Ilma oli varsin raaka, joten miehen ollessa vielä matkalla ilmoitin että tapaammekin kahvilassa joka myös oli lähistöllä (Café Aamurusko – siellä olimme joskus venäläisten koiranastuttajien kanssa, minun ollessani tulkkina; täysin oma stoorinsa).
Pääsin itse asiaan seuraavaksi. Olin kuullut paljon hyvää yhdestä erityisestä grillistä, ja se oli Ullan grilli. Ja nyt jännitystä yhtään sen enempää venyttämättä, sanon suoraan että se on ansainnut erinomaisen maineensa. Viikolla syön makkaraa ja rasvaista, mutta en suoranaista roskaruokaa, joten otin legendaariseksi nimetyn Lihajalosteen höyrymakkaran. Otin monikossa, höyrymakkaroita, eli kaksi kappaletta. Ja nämä herkulliset sopivassa määrässä sinappia uiskentelevat makkarat olivat kerta kaikkiaan suussa sulavia! Eikä siinä vielä kaikki, sain mukaan vielä puolikkaan kaupan päälle!
Itse Ullan (onko se kenties oikea, vaiko taitelijanimi?) oletin olevan sen vanhemman naisen joka hääräsi grillissä nuoren naisen kanssa. Nainen vaikutti hyvin hyvin sympaattiselta, ollessa melko pieni ja paljon töitä tehneen näköinen. Häntä kohtaan tunsin välitöntä sympatiaa ja pitää sanoa että odotin että sain huikattua hänelle kiitoksen. Hän hymyili lämpimästi. Tälläisiä ei enää oikein ole eikä tapaa. Itse trailerikin missä tuo grilli oli oli tyylikkäästi retromallinen mainoksiensa suhteen.
Jos antaisin tässä pisteitä, antaisin niitä kahmalokaupalla. En kuitenkaan anna pisteitä vaan tämä juttu olkoon todisteena ja takeena – mutta kuten Paavali ja Buddha sanovat, älkää ottako sanoja tuosta noin vaan, vaan koetelkaa kaikki ja pitäkää vain se mikä on hyvää. Joten wanhan suomalaisen kansanradion mukaan sanonkin että haastan kaikki paikalliset ja lähelle tulleet käymään tuossa erinomaisella torigrillillä. Enkä puhu mistä tahansa torigrillistä, vaan klassikosta. Kiitos oikein paljon ja kiitos!
Laukontori
Sitten vielä toinen yritys, reiluuden nimissä, Laukontorille. Ensimmäisen yrityksen vähäsen kilpisti se, että oli lauantai ja puolet paikoista kiinni. Menin sitten geneeriseen jäätelökioskiin, ja ostin vihertävän (kiinnostava objekti) pekaanipähkinäjäätelön. Ottaessani siinä sitten jäätelö toisessa kädessä kuvaa torisilhuetista, otti pallo ja putosi. Eikä vain pudonnut, vaan myös kieri maassa (tai istuimella jolle olin noussut ylväänä seisomaan kuin kolossipatsas). Tämän johdostahan tietenkin ihmiset katsoivat suu auki, kuin olisin pudottanut pikkuvauvan ja joka olisi hajonnut kappaleiksi ja jokainen niistä kierinyt eri suuntiin. Pidin pokkani, ja muina miehinä nostin jäätelöpallon takaisin tuutin nokkaan ja jatkoin kuvailua. Kun kuvailut oli saatu päätökseen, rupesin sitten todenteolla pohtimaan että mitä minä tälle jäätelölle nyt teen. Otin siis jäätelöni ja kävin. Siinä kävellessäni keksi n sitten että minähän avaakin pallon, ja syön sitä sisäpinnoilta, jotten nyt saa jotain puluruttoa tai lokinpaskahalvausta näin kesäisen päivän ryydittämiseksi. Eihän siitä oikein mitään tullut, ja pelkäsin että suuhuni olisi mennyt ei-toivottua-ainesta. Ihmiset taas kerran katsoivat vähäsen järkyttyneinä, haavi auki ja silmät pingispalloina että mitä vittua minä oikein puuhaan! Sormet myönnän puhdistaneeni kaiteisin, samalla kun kävelin siltaa ja katselin auvoisia näkymiä.
Tässä hieman kuvia tuolta ekalta otannalta..
Mutta nyt sitten siihen toiseen ja aktuaalisempaan vierailuun tälle kohtalon torille.
Matkalla tapahtui episodi, tuona kauniina päivänä jota kutsuin ns. Hankintapäiväksi. So Much Win: Ollessani kaupungilla asioilla, naamaani läjähti yksi sellainen feissari (taimikävittulie), ja kertoi että hänellä olisi asiaa ihmisoikeuksista. Vilkaisin häntä ja hänen plagaadiaan, letkautin: "Minulla on jo.". Jatkaen voitonriemuisena matkaani,tuona kauniina päivänä. .
Ja minulla EI ole mitään hyväntekeväisyyttä (päin vastoin) vastaan, mutta näitä facialseja ja heidän röyhkeää kurkusta alasrunnomistaan on. Tuokin jumaliste oli niin pylly kipeänä tuon letkautukseni jälkeen, että siellä varmaan vieläkin sieraimet lepattaa, ellei jopa ääni hieman värise kiukusta. Nämä jotkut ihmiset ovat idealismissaan niin mottipäisiä että ne oikeasti luulevat että kun joku juttu on niistä tosi hyvä, on se automaattisesti muidenkin mielestä sitä - ja tähän palettiin kuuluu tietysti se että on pakko kysyä kysymyksiä joihin ei halua kuulla vastausta. Sekin vielä jäi loukkaantuneena näksättämään että "Jaa että sulla on vai ihmisoikeudet, ihan niin kuin kaikilla muillakin!" johon hymynkare kasvoilta värähtämättä vastasin vielä lempeästi tyyliin "No sehän on sitten hyvä.".
Nämä ihmiset eivät ole kuulleetkaan siitä kultaisesta hyväntekeväisyyden etikettisäädöksestä kuin "älä anna vasemman kätesi tietää mitä oikea tekee". Vaan tuntuu että ne taas rakastavat tuota hyväntekijän ja martyyrin rooliaan, jota voi sitten esitellä katujen kulmissa (ehkei jokainen, ehkä vain 98 % heistä on sellaisia -ZING!).
Oli lähellä etten sen kohtaukseni jälkeen repinyt paitaani pois, ja etten ollut loppupuolta reissustani kuin tämä henkilöhahmo.
Mutta nyt sitten takaisin toriasiaan. Päätin siis ottaa kauniin kevätkesäisen päivän kunniaksi uusinnan Laukontorin tarjonnasta, sillä edellisellä kerralla, kuten sanottua, puolet putiikeista olivat olleet kiinni (tai auki, riippuen katsantokannasta). Vaikka ei kyllä jokainen boutique ollut auki Tammelantorillakaan kun siellä kävin, niin ehkä mielessäni koetin vielä antaa reiluhkon tilaisuuden kompensoida Tammelantorin suurenmoista Ullan Grilli-episodia (myöhemmin isäskeni kertoi että hän tuntee Ullan, he olivat joskus kultaisella seitkööt-luvulla myyneet kahdestaan ranskalaisia Centrumissa, vai oliko se Eka-marketti? Nuo melko pahamaineiset joskin edelleen suuressa suosiossa olevat vaaleat särpimet olivat tuolloin jotain aivan uutta maassamme, mikä selittää että ne vietiin käsistä).
Päivä oli auringonkultaa ja linnunmaitia. Rakkauden Kesä 2011 tuntui olevan lähellä, ellei jo täällä. Päässäni pyöri kauniita haaveita ja toiveikkaita odotuksia, riemuitsin siitä että vielä keskikesä oli kaukana ja silti kaikki jo näin valmista. Tuuli keskusteli puiden kanssa ja lehdet tanssivat, ja minun maljani oli piripintaan kaadettu.
Saavuin sitten lopulta korttelien kautta perille. Aurinko paistoi suoraan torille, ja vedet välkehtivät. Koko taustalla jäänyt pitkä, synkkä ja kylmä talvi oli karistettu kannoilta.
Tällä kertaa minulla sitten olikin varaa mistä valita. Valitsin munkkikioskin. Ja valintani osui oikeaan, sillä munkki oli todentotta hyvin herkullinen, itse asiassa niin herkullinen että olin jo syönyt (hotkinut) sen parempiin suihin kun vasta muistin että olisihan se nyt fiksua ottaa vallan valokuva kohteesta, ihan näin säädyllisen ja hyvän tavan mukaisesti ynnä reportaashin siteeksi.
Munkin myi minulle osuva nuori naishenkilö. Valloittavan hyvännäköinen ja tumma ääninen muodokas nainen. Siinä häntä katselllessani leikittelin ajatuksella, että munkkifirmalle tuollaiset munkit jotka hänellä elää nättien ruskeiden silmien alla, ovat mitä parhainta mainosta koko putiikille. Liekö ollut kuinka freudilainen motiivi tuon minun hotkimiseni taustalla. Itse asiassa, seuraava kohtaus olisi saattanut hyvinkin tapahtua (eikö heissä ole muka vähän samaa näköä?)
Nyt näytti siltä, että molemmissa toreissa siis on puolensa. Ulla, sympaattinen vanhempi nainen joka takasi suolaista murua rinnan alle, ja sitten munkkityttö, sokeripupu joka itsekin oli verraton murunen ja myi maustuvaisen munkin. Vaan kokonaiskuva kun otetaan lukuun, niin on sanottava että kyllä näistä toreista torina vaan Tammelantori pitää sen legendaarisen maineensa. Mutta kesäisenä kohteena se on kyllä erinomainen, jo ihan sijaintinsakin perusteella.
Kun päätin tämän reportaasisarjan, antoi sen viimeistelylle (jota olin lykännyt turhankin kanssa) oivan starttipanoksen Aamulehdestä tänä aamuna lukemani Eeva Liisa Paloheimon kirjoitus Laukontorista. Siinä hän tuo esiin hyviä pointteja, siitä miten potentiaalinen paikka tuo on ties mille, aina turistirysästä aina yleisesti vetovoimaiseksi ydinpaikaksi. Ongelmana hän näkee sen että alue on jätetty vain ehdoin tahdoin vaille ansaitsemaansa huomiota ja panostusta – mikä myös on täysin totta. On sanomattoman hienoa istuskella katsomassa lähes eteeristä satamamaisemaa, aurinkoisena kesäpäivänä, tai sitten jahdata pakoon pyörivää jäätelöpalloa tuolla torilla.
Päätösraidaksi kelvannee tämä, myöskin Rakkauden Kesä 2011, sopiva biisi joka tämän reportaasin viimeistelyn aikoihin on päässäni soinut ja menojansa pitänyt (ei skitsolla tavalla).
Aiemmin tuona päivänä olin käynyt punttisalilla. Tuona perjantaisena päivänä siellä oli vain kauniita naisia. Muistan hyvin sen tumman tytön joka kävi keppijumppaa, ja aina kun hän nousi ylös hän ikäänkuin survaisi jo muutenkin hyvin ryhdikäät ja terhakkaat rintansa ylöspäin. Minä puolestani aloin epäilemään, että jos tuo jatkuu, niin kohta joka kerralla henkeni salpautuu. Yritä siinä sitten kehittää hauistasi siihen kuntoon että sitä voi taas naispuolisille tuttavuuksilleen esittää puristeltavaksi, niin että nämä kiihottuvat suunniltaan!
Ja vielä yksi juttu ennen kun pääsemme asiaan. Näinä päivinä, kun on kesäkuun ensimmäinen päivä (mielestäni mallikas aloitus kuulle on tämä reportaasi, EI-KÖ SI-NUS-TA-KIN?) on kulunut täsmälleen yksi vuosi Deathtimen debyyttialpuumin ilmestymisestä. Menepäs nyt siis katsomaan saitille, että mitä kivaa siellä on. - Sen verran voinen kertoa että nyt koko ensimmäisen, lempeästi paketiltaan restauroidun, albumin saa Mediafiren kautta. Aikaisempi Rapidshare oli vaikea ja vastanmielinen käyttää firman vmäisen ja rahanahneen käyttöliittymän vuoksi, ja viimeinen pisara oli se, että se deletoi KAIKKI tiedostot jos asiakas sattuu käyttämään ilmaista tiliä ja ei käy sinne kirjautumassa noin kuukauteen. Reilu meininki, so called.
Mutta nyt, nyt menkäämme eteenpäin..
Tammelantori
Sain ideana osana minun kotiseutumatkailuani, että menen ja zekkaan kauppatorit. Ensimmäiseksi (niitähän on kaupungissa kokonaiset kaksi aktiivista) menin Tammelantorille, mitä pidän legendaarisena ja missä jo pienenä miehenä söin makkara-aterioitani. Muistan miten torin sivulle syntyi Tammelantorin grilli josta sain upouusia kindertuotteita, joita söin “kuin hullu puuroa”. Miten moni muistaa, että tuon torin sivulla oli myös joskus Burger King? Muistan hampurilaisen maistuneen aika “mäkkilaiselle”.
Päätin syödä aamiaisen torilla. Tai aamiaiseksi olin nauttinut kaksi munaa, mutta niitä ei lasketa. Menin torille Mezzon poistomyynnin kautta josta ostin pakko-/heräteostoksia, joihin ei ole minkäänlaista mieltä tässä yhteydessä sen enempää mennäkään.
Ajoin toria lähelle, muistelin suloisia muistoja Deathtimen ensimmäisen albumin kuvaussessioista joita ottelimme mm. Tuolla alueella. Miten uutta, ennustamatonta ja jännittävää kaikki oli tuolloin ja kuinka palkitsevaa sen täysosuman jälkeen jonka Luojan kiitos saimme saaliiksemme, puhumattakaan sitten että onnistuimme parantamaan kyseistä tulosta toisella tuotantokaudella, the Brutal Aesthetics:in sessioissa. Myös Tammelantorin soitinliikkeestä oli ostettu punaiset Jazz III plektrat joita pitkätukkainen myyjä myi minulle, kun pyysin plektroja jotka istuvat hyvin ränttätäntän soittamiseen. Ja kuten arvolliset lukijat, sikäli kun olette tämän orkesterin musiikkin tutustuneet, niin hyvin on niillä saatu reviteltyä!
Paikan sain kohdasta jossa on parkkikiekko. Paikalta tarkalleen jossa on talo jonka julkisivua kunnostettiin, ja olin peloissani siitä että kun tulen takaisin, on Prellun katon läpi mennyt sirkkeli tai rakennustyömies. Sellainen tuskin olisi järin auvoisaa minunlaiselle herrasmiesnautiskelijalle!
Miguelos Miguelos Miguelos oli matkalla torille myös, olimme sopineet että käymme kahvilla. Ei homoseksualistisella päiväkahvilla, mutta silti. Ilma oli varsin raaka, joten miehen ollessa vielä matkalla ilmoitin että tapaammekin kahvilassa joka myös oli lähistöllä (Café Aamurusko – siellä olimme joskus venäläisten koiranastuttajien kanssa, minun ollessani tulkkina; täysin oma stoorinsa).
Pääsin itse asiaan seuraavaksi. Olin kuullut paljon hyvää yhdestä erityisestä grillistä, ja se oli Ullan grilli. Ja nyt jännitystä yhtään sen enempää venyttämättä, sanon suoraan että se on ansainnut erinomaisen maineensa. Viikolla syön makkaraa ja rasvaista, mutta en suoranaista roskaruokaa, joten otin legendaariseksi nimetyn Lihajalosteen höyrymakkaran. Otin monikossa, höyrymakkaroita, eli kaksi kappaletta. Ja nämä herkulliset sopivassa määrässä sinappia uiskentelevat makkarat olivat kerta kaikkiaan suussa sulavia! Eikä siinä vielä kaikki, sain mukaan vielä puolikkaan kaupan päälle!
Itse Ullan (onko se kenties oikea, vaiko taitelijanimi?) oletin olevan sen vanhemman naisen joka hääräsi grillissä nuoren naisen kanssa. Nainen vaikutti hyvin hyvin sympaattiselta, ollessa melko pieni ja paljon töitä tehneen näköinen. Häntä kohtaan tunsin välitöntä sympatiaa ja pitää sanoa että odotin että sain huikattua hänelle kiitoksen. Hän hymyili lämpimästi. Tälläisiä ei enää oikein ole eikä tapaa. Itse trailerikin missä tuo grilli oli oli tyylikkäästi retromallinen mainoksiensa suhteen.
Jos antaisin tässä pisteitä, antaisin niitä kahmalokaupalla. En kuitenkaan anna pisteitä vaan tämä juttu olkoon todisteena ja takeena – mutta kuten Paavali ja Buddha sanovat, älkää ottako sanoja tuosta noin vaan, vaan koetelkaa kaikki ja pitäkää vain se mikä on hyvää. Joten wanhan suomalaisen kansanradion mukaan sanonkin että haastan kaikki paikalliset ja lähelle tulleet käymään tuossa erinomaisella torigrillillä. Enkä puhu mistä tahansa torigrillistä, vaan klassikosta. Kiitos oikein paljon ja kiitos!
Laukontori
Sitten vielä toinen yritys, reiluuden nimissä, Laukontorille. Ensimmäisen yrityksen vähäsen kilpisti se, että oli lauantai ja puolet paikoista kiinni. Menin sitten geneeriseen jäätelökioskiin, ja ostin vihertävän (kiinnostava objekti) pekaanipähkinäjäätelön. Ottaessani siinä sitten jäätelö toisessa kädessä kuvaa torisilhuetista, otti pallo ja putosi. Eikä vain pudonnut, vaan myös kieri maassa (tai istuimella jolle olin noussut ylväänä seisomaan kuin kolossipatsas). Tämän johdostahan tietenkin ihmiset katsoivat suu auki, kuin olisin pudottanut pikkuvauvan ja joka olisi hajonnut kappaleiksi ja jokainen niistä kierinyt eri suuntiin. Pidin pokkani, ja muina miehinä nostin jäätelöpallon takaisin tuutin nokkaan ja jatkoin kuvailua. Kun kuvailut oli saatu päätökseen, rupesin sitten todenteolla pohtimaan että mitä minä tälle jäätelölle nyt teen. Otin siis jäätelöni ja kävin. Siinä kävellessäni keksi n sitten että minähän avaakin pallon, ja syön sitä sisäpinnoilta, jotten nyt saa jotain puluruttoa tai lokinpaskahalvausta näin kesäisen päivän ryydittämiseksi. Eihän siitä oikein mitään tullut, ja pelkäsin että suuhuni olisi mennyt ei-toivottua-ainesta. Ihmiset taas kerran katsoivat vähäsen järkyttyneinä, haavi auki ja silmät pingispalloina että mitä vittua minä oikein puuhaan! Sormet myönnän puhdistaneeni kaiteisin, samalla kun kävelin siltaa ja katselin auvoisia näkymiä.
Tässä hieman kuvia tuolta ekalta otannalta..
 |
| Kukapa olisi osannut aavistaa, että tämä kaunoisen maisemakuvan ottamisesta jäätelöpalloni putoaa traagisesti? |
Mutta nyt sitten siihen toiseen ja aktuaalisempaan vierailuun tälle kohtalon torille.
Matkalla tapahtui episodi, tuona kauniina päivänä jota kutsuin ns. Hankintapäiväksi. So Much Win: Ollessani kaupungilla asioilla, naamaani läjähti yksi sellainen feissari (taimikävittulie), ja kertoi että hänellä olisi asiaa ihmisoikeuksista. Vilkaisin häntä ja hänen plagaadiaan, letkautin: "Minulla on jo.". Jatkaen voitonriemuisena matkaani,tuona kauniina päivänä. .
Ja minulla EI ole mitään hyväntekeväisyyttä (päin vastoin) vastaan, mutta näitä facialseja ja heidän röyhkeää kurkusta alasrunnomistaan on. Tuokin jumaliste oli niin pylly kipeänä tuon letkautukseni jälkeen, että siellä varmaan vieläkin sieraimet lepattaa, ellei jopa ääni hieman värise kiukusta. Nämä jotkut ihmiset ovat idealismissaan niin mottipäisiä että ne oikeasti luulevat että kun joku juttu on niistä tosi hyvä, on se automaattisesti muidenkin mielestä sitä - ja tähän palettiin kuuluu tietysti se että on pakko kysyä kysymyksiä joihin ei halua kuulla vastausta. Sekin vielä jäi loukkaantuneena näksättämään että "Jaa että sulla on vai ihmisoikeudet, ihan niin kuin kaikilla muillakin!" johon hymynkare kasvoilta värähtämättä vastasin vielä lempeästi tyyliin "No sehän on sitten hyvä.".
Nämä ihmiset eivät ole kuulleetkaan siitä kultaisesta hyväntekeväisyyden etikettisäädöksestä kuin "älä anna vasemman kätesi tietää mitä oikea tekee". Vaan tuntuu että ne taas rakastavat tuota hyväntekijän ja martyyrin rooliaan, jota voi sitten esitellä katujen kulmissa (ehkei jokainen, ehkä vain 98 % heistä on sellaisia -ZING!).
Oli lähellä etten sen kohtaukseni jälkeen repinyt paitaani pois, ja etten ollut loppupuolta reissustani kuin tämä henkilöhahmo.
Mutta nyt sitten takaisin toriasiaan. Päätin siis ottaa kauniin kevätkesäisen päivän kunniaksi uusinnan Laukontorin tarjonnasta, sillä edellisellä kerralla, kuten sanottua, puolet putiikeista olivat olleet kiinni (tai auki, riippuen katsantokannasta). Vaikka ei kyllä jokainen boutique ollut auki Tammelantorillakaan kun siellä kävin, niin ehkä mielessäni koetin vielä antaa reiluhkon tilaisuuden kompensoida Tammelantorin suurenmoista Ullan Grilli-episodia (myöhemmin isäskeni kertoi että hän tuntee Ullan, he olivat joskus kultaisella seitkööt-luvulla myyneet kahdestaan ranskalaisia Centrumissa, vai oliko se Eka-marketti? Nuo melko pahamaineiset joskin edelleen suuressa suosiossa olevat vaaleat särpimet olivat tuolloin jotain aivan uutta maassamme, mikä selittää että ne vietiin käsistä).
Päivä oli auringonkultaa ja linnunmaitia. Rakkauden Kesä 2011 tuntui olevan lähellä, ellei jo täällä. Päässäni pyöri kauniita haaveita ja toiveikkaita odotuksia, riemuitsin siitä että vielä keskikesä oli kaukana ja silti kaikki jo näin valmista. Tuuli keskusteli puiden kanssa ja lehdet tanssivat, ja minun maljani oli piripintaan kaadettu.
Saavuin sitten lopulta korttelien kautta perille. Aurinko paistoi suoraan torille, ja vedet välkehtivät. Koko taustalla jäänyt pitkä, synkkä ja kylmä talvi oli karistettu kannoilta.
Tällä kertaa minulla sitten olikin varaa mistä valita. Valitsin munkkikioskin. Ja valintani osui oikeaan, sillä munkki oli todentotta hyvin herkullinen, itse asiassa niin herkullinen että olin jo syönyt (hotkinut) sen parempiin suihin kun vasta muistin että olisihan se nyt fiksua ottaa vallan valokuva kohteesta, ihan näin säädyllisen ja hyvän tavan mukaisesti ynnä reportaashin siteeksi.
Munkin myi minulle osuva nuori naishenkilö. Valloittavan hyvännäköinen ja tumma ääninen muodokas nainen. Siinä häntä katselllessani leikittelin ajatuksella, että munkkifirmalle tuollaiset munkit jotka hänellä elää nättien ruskeiden silmien alla, ovat mitä parhainta mainosta koko putiikille. Liekö ollut kuinka freudilainen motiivi tuon minun hotkimiseni taustalla. Itse asiassa, seuraava kohtaus olisi saattanut hyvinkin tapahtua (eikö heissä ole muka vähän samaa näköä?)
 |
| Munkki ehti jo mennä parempiin suihin... |
 |
| Nämä sulkaiset pikku-ukot temmelsivät vielä tätäkin lähempänä, mutta enhän ehtinyt saamaan kuvaa koskaan kyllin ajoissa |
 |
| Kenkä firman väreissä! Is that cool or cool? |
 |
| -_^ |
 |
| Punainen mökki järven rannassa, jokaisen suomalaisen seksuaalifantasia! |
Nyt näytti siltä, että molemmissa toreissa siis on puolensa. Ulla, sympaattinen vanhempi nainen joka takasi suolaista murua rinnan alle, ja sitten munkkityttö, sokeripupu joka itsekin oli verraton murunen ja myi maustuvaisen munkin. Vaan kokonaiskuva kun otetaan lukuun, niin on sanottava että kyllä näistä toreista torina vaan Tammelantori pitää sen legendaarisen maineensa. Mutta kesäisenä kohteena se on kyllä erinomainen, jo ihan sijaintinsakin perusteella.
Kun päätin tämän reportaasisarjan, antoi sen viimeistelylle (jota olin lykännyt turhankin kanssa) oivan starttipanoksen Aamulehdestä tänä aamuna lukemani Eeva Liisa Paloheimon kirjoitus Laukontorista. Siinä hän tuo esiin hyviä pointteja, siitä miten potentiaalinen paikka tuo on ties mille, aina turistirysästä aina yleisesti vetovoimaiseksi ydinpaikaksi. Ongelmana hän näkee sen että alue on jätetty vain ehdoin tahdoin vaille ansaitsemaansa huomiota ja panostusta – mikä myös on täysin totta. On sanomattoman hienoa istuskella katsomassa lähes eteeristä satamamaisemaa, aurinkoisena kesäpäivänä, tai sitten jahdata pakoon pyörivää jäätelöpalloa tuolla torilla.
Päätösraidaksi kelvannee tämä, myöskin Rakkauden Kesä 2011, sopiva biisi joka tämän reportaasin viimeistelyn aikoihin on päässäni soinut ja menojansa pitänyt (ei skitsolla tavalla).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
