Aiemmin tuona päivänä olin käynyt punttisalilla. Tuona perjantaisena päivänä siellä oli vain kauniita naisia. Muistan hyvin sen tumman tytön joka kävi keppijumppaa, ja aina kun hän nousi ylös hän ikäänkuin survaisi jo muutenkin hyvin ryhdikäät ja terhakkaat rintansa ylöspäin. Minä puolestani aloin epäilemään, että jos tuo jatkuu, niin kohta joka kerralla henkeni salpautuu. Yritä siinä sitten kehittää hauistasi siihen kuntoon että sitä voi taas naispuolisille tuttavuuksilleen esittää puristeltavaksi, niin että nämä kiihottuvat suunniltaan!
Ja vielä yksi juttu ennen kun pääsemme asiaan. Näinä päivinä, kun on kesäkuun ensimmäinen päivä (mielestäni mallikas aloitus kuulle on tämä reportaasi, EI-KÖ SI-NUS-TA-KIN?) on kulunut täsmälleen yksi vuosi Deathtimen debyyttialpuumin ilmestymisestä. Menepäs nyt siis katsomaan saitille, että mitä kivaa siellä on. - Sen verran voinen kertoa että nyt koko ensimmäisen, lempeästi paketiltaan restauroidun, albumin saa Mediafiren kautta. Aikaisempi Rapidshare oli vaikea ja vastanmielinen käyttää firman vmäisen ja rahanahneen käyttöliittymän vuoksi, ja viimeinen pisara oli se, että se deletoi KAIKKI tiedostot jos asiakas sattuu käyttämään ilmaista tiliä ja ei käy sinne kirjautumassa noin kuukauteen. Reilu meininki, so called.
Mutta nyt, nyt menkäämme eteenpäin..
Tammelantori
Sain ideana osana minun kotiseutumatkailuani, että menen ja zekkaan kauppatorit. Ensimmäiseksi (niitähän on kaupungissa kokonaiset kaksi aktiivista) menin Tammelantorille, mitä pidän legendaarisena ja missä jo pienenä miehenä söin makkara-aterioitani. Muistan miten torin sivulle syntyi Tammelantorin grilli josta sain upouusia kindertuotteita, joita söin “kuin hullu puuroa”. Miten moni muistaa, että tuon torin sivulla oli myös joskus Burger King? Muistan hampurilaisen maistuneen aika “mäkkilaiselle”.
Päätin syödä aamiaisen torilla. Tai aamiaiseksi olin nauttinut kaksi munaa, mutta niitä ei lasketa. Menin torille Mezzon poistomyynnin kautta josta ostin pakko-/heräteostoksia, joihin ei ole minkäänlaista mieltä tässä yhteydessä sen enempää mennäkään.
Ajoin toria lähelle, muistelin suloisia muistoja Deathtimen ensimmäisen albumin kuvaussessioista joita ottelimme mm. Tuolla alueella. Miten uutta, ennustamatonta ja jännittävää kaikki oli tuolloin ja kuinka palkitsevaa sen täysosuman jälkeen jonka Luojan kiitos saimme saaliiksemme, puhumattakaan sitten että onnistuimme parantamaan kyseistä tulosta toisella tuotantokaudella, the Brutal Aesthetics:in sessioissa. Myös Tammelantorin soitinliikkeestä oli ostettu punaiset Jazz III plektrat joita pitkätukkainen myyjä myi minulle, kun pyysin plektroja jotka istuvat hyvin ränttätäntän soittamiseen. Ja kuten arvolliset lukijat, sikäli kun olette tämän orkesterin musiikkin tutustuneet, niin hyvin on niillä saatu reviteltyä!
Paikan sain kohdasta jossa on parkkikiekko. Paikalta tarkalleen jossa on talo jonka julkisivua kunnostettiin, ja olin peloissani siitä että kun tulen takaisin, on Prellun katon läpi mennyt sirkkeli tai rakennustyömies. Sellainen tuskin olisi järin auvoisaa minunlaiselle herrasmiesnautiskelijalle!
Miguelos Miguelos Miguelos oli matkalla torille myös, olimme sopineet että käymme kahvilla. Ei homoseksualistisella päiväkahvilla, mutta silti. Ilma oli varsin raaka, joten miehen ollessa vielä matkalla ilmoitin että tapaammekin kahvilassa joka myös oli lähistöllä (Café Aamurusko – siellä olimme joskus venäläisten koiranastuttajien kanssa, minun ollessani tulkkina; täysin oma stoorinsa).
Pääsin itse asiaan seuraavaksi. Olin kuullut paljon hyvää yhdestä erityisestä grillistä, ja se oli Ullan grilli. Ja nyt jännitystä yhtään sen enempää venyttämättä, sanon suoraan että se on ansainnut erinomaisen maineensa. Viikolla syön makkaraa ja rasvaista, mutta en suoranaista roskaruokaa, joten otin legendaariseksi nimetyn Lihajalosteen höyrymakkaran. Otin monikossa, höyrymakkaroita, eli kaksi kappaletta. Ja nämä herkulliset sopivassa määrässä sinappia uiskentelevat makkarat olivat kerta kaikkiaan suussa sulavia! Eikä siinä vielä kaikki, sain mukaan vielä puolikkaan kaupan päälle!
Itse Ullan (onko se kenties oikea, vaiko taitelijanimi?) oletin olevan sen vanhemman naisen joka hääräsi grillissä nuoren naisen kanssa. Nainen vaikutti hyvin hyvin sympaattiselta, ollessa melko pieni ja paljon töitä tehneen näköinen. Häntä kohtaan tunsin välitöntä sympatiaa ja pitää sanoa että odotin että sain huikattua hänelle kiitoksen. Hän hymyili lämpimästi. Tälläisiä ei enää oikein ole eikä tapaa. Itse trailerikin missä tuo grilli oli oli tyylikkäästi retromallinen mainoksiensa suhteen.
Jos antaisin tässä pisteitä, antaisin niitä kahmalokaupalla. En kuitenkaan anna pisteitä vaan tämä juttu olkoon todisteena ja takeena – mutta kuten Paavali ja Buddha sanovat, älkää ottako sanoja tuosta noin vaan, vaan koetelkaa kaikki ja pitäkää vain se mikä on hyvää. Joten wanhan suomalaisen kansanradion mukaan sanonkin että haastan kaikki paikalliset ja lähelle tulleet käymään tuossa erinomaisella torigrillillä. Enkä puhu mistä tahansa torigrillistä, vaan klassikosta. Kiitos oikein paljon ja kiitos!
Laukontori
Sitten vielä toinen yritys, reiluuden nimissä, Laukontorille. Ensimmäisen yrityksen vähäsen kilpisti se, että oli lauantai ja puolet paikoista kiinni. Menin sitten geneeriseen jäätelökioskiin, ja ostin vihertävän (kiinnostava objekti) pekaanipähkinäjäätelön. Ottaessani siinä sitten jäätelö toisessa kädessä kuvaa torisilhuetista, otti pallo ja putosi. Eikä vain pudonnut, vaan myös kieri maassa (tai istuimella jolle olin noussut ylväänä seisomaan kuin kolossipatsas). Tämän johdostahan tietenkin ihmiset katsoivat suu auki, kuin olisin pudottanut pikkuvauvan ja joka olisi hajonnut kappaleiksi ja jokainen niistä kierinyt eri suuntiin. Pidin pokkani, ja muina miehinä nostin jäätelöpallon takaisin tuutin nokkaan ja jatkoin kuvailua. Kun kuvailut oli saatu päätökseen, rupesin sitten todenteolla pohtimaan että mitä minä tälle jäätelölle nyt teen. Otin siis jäätelöni ja kävin. Siinä kävellessäni keksi n sitten että minähän avaakin pallon, ja syön sitä sisäpinnoilta, jotten nyt saa jotain puluruttoa tai lokinpaskahalvausta näin kesäisen päivän ryydittämiseksi. Eihän siitä oikein mitään tullut, ja pelkäsin että suuhuni olisi mennyt ei-toivottua-ainesta. Ihmiset taas kerran katsoivat vähäsen järkyttyneinä, haavi auki ja silmät pingispalloina että mitä vittua minä oikein puuhaan! Sormet myönnän puhdistaneeni kaiteisin, samalla kun kävelin siltaa ja katselin auvoisia näkymiä.
Tässä hieman kuvia tuolta ekalta otannalta..
 |
| Kukapa olisi osannut aavistaa, että tämä kaunoisen maisemakuvan ottamisesta jäätelöpalloni putoaa traagisesti? |
Mutta nyt sitten siihen toiseen ja aktuaalisempaan vierailuun tälle kohtalon torille.
Matkalla tapahtui episodi, tuona kauniina päivänä jota kutsuin ns. Hankintapäiväksi. So Much Win: Ollessani kaupungilla asioilla, naamaani läjähti yksi sellainen feissari (taimikävittulie), ja kertoi että hänellä olisi asiaa ihmisoikeuksista. Vilkaisin häntä ja hänen plagaadiaan, letkautin: "Minulla on jo.". Jatkaen voitonriemuisena matkaani,tuona kauniina päivänä. .
Ja minulla EI ole mitään hyväntekeväisyyttä (päin vastoin) vastaan, mutta näitä facialseja ja heidän röyhkeää kurkusta alasrunnomistaan on. Tuokin jumaliste oli niin pylly kipeänä tuon letkautukseni jälkeen, että siellä varmaan vieläkin sieraimet lepattaa, ellei jopa ääni hieman värise kiukusta. Nämä jotkut ihmiset ovat idealismissaan niin mottipäisiä että ne oikeasti luulevat että kun joku juttu on niistä tosi hyvä, on se automaattisesti muidenkin mielestä sitä - ja tähän palettiin kuuluu tietysti se että on pakko kysyä kysymyksiä joihin ei halua kuulla vastausta. Sekin vielä jäi loukkaantuneena näksättämään että "Jaa että sulla on vai ihmisoikeudet, ihan niin kuin kaikilla muillakin!" johon hymynkare kasvoilta värähtämättä vastasin vielä lempeästi tyyliin "No sehän on sitten hyvä.".
Nämä ihmiset eivät ole kuulleetkaan siitä kultaisesta hyväntekeväisyyden etikettisäädöksestä kuin "älä anna vasemman kätesi tietää mitä oikea tekee". Vaan tuntuu että ne taas rakastavat tuota hyväntekijän ja martyyrin rooliaan, jota voi sitten esitellä katujen kulmissa (ehkei jokainen, ehkä vain 98 % heistä on sellaisia -ZING!).
Oli lähellä etten sen kohtaukseni jälkeen repinyt paitaani pois, ja etten ollut loppupuolta reissustani kuin tämä henkilöhahmo.
Mutta nyt sitten takaisin toriasiaan. Päätin siis ottaa kauniin kevätkesäisen päivän kunniaksi uusinnan Laukontorin tarjonnasta, sillä edellisellä kerralla, kuten sanottua, puolet putiikeista olivat olleet kiinni (tai auki, riippuen katsantokannasta). Vaikka ei kyllä jokainen boutique ollut auki Tammelantorillakaan kun siellä kävin, niin ehkä mielessäni koetin vielä antaa reiluhkon tilaisuuden kompensoida Tammelantorin suurenmoista Ullan Grilli-episodia (myöhemmin isäskeni kertoi että hän tuntee Ullan, he olivat joskus kultaisella seitkööt-luvulla myyneet kahdestaan ranskalaisia Centrumissa, vai oliko se Eka-marketti? Nuo melko pahamaineiset joskin edelleen suuressa suosiossa olevat vaaleat särpimet olivat tuolloin jotain aivan uutta maassamme, mikä selittää että ne vietiin käsistä).
Päivä oli auringonkultaa ja linnunmaitia. Rakkauden Kesä 2011 tuntui olevan lähellä, ellei jo täällä. Päässäni pyöri kauniita haaveita ja toiveikkaita odotuksia, riemuitsin siitä että vielä keskikesä oli kaukana ja silti kaikki jo näin valmista. Tuuli keskusteli puiden kanssa ja lehdet tanssivat, ja minun maljani oli piripintaan kaadettu.
Saavuin sitten lopulta korttelien kautta perille. Aurinko paistoi suoraan torille, ja vedet välkehtivät. Koko taustalla jäänyt pitkä, synkkä ja kylmä talvi oli karistettu kannoilta.
Tällä kertaa minulla sitten olikin varaa mistä valita. Valitsin munkkikioskin. Ja valintani osui oikeaan, sillä munkki oli todentotta hyvin herkullinen, itse asiassa niin herkullinen että olin jo syönyt (hotkinut) sen parempiin suihin kun vasta muistin että olisihan se nyt fiksua ottaa vallan valokuva kohteesta, ihan näin säädyllisen ja hyvän tavan mukaisesti ynnä reportaashin siteeksi.
Munkin myi minulle osuva nuori naishenkilö. Valloittavan hyvännäköinen ja tumma ääninen muodokas nainen. Siinä häntä katselllessani leikittelin ajatuksella, että munkkifirmalle tuollaiset munkit jotka hänellä elää nättien ruskeiden silmien alla, ovat mitä parhainta mainosta koko putiikille. Liekö ollut kuinka freudilainen motiivi tuon minun hotkimiseni taustalla. Itse asiassa, seuraava kohtaus olisi saattanut hyvinkin tapahtua (eikö heissä ole muka vähän samaa näköä?)
 |
| Munkki ehti jo mennä parempiin suihin... |
 |
| Nämä sulkaiset pikku-ukot temmelsivät vielä tätäkin lähempänä, mutta enhän ehtinyt saamaan kuvaa koskaan kyllin ajoissa |
 |
| Kenkä firman väreissä! Is that cool or cool? |
 |
| -_^ |
 |
| Punainen mökki järven rannassa, jokaisen suomalaisen seksuaalifantasia! |
Nyt näytti siltä, että molemmissa toreissa siis on puolensa. Ulla, sympaattinen vanhempi nainen joka takasi suolaista murua rinnan alle, ja sitten munkkityttö, sokeripupu joka itsekin oli verraton murunen ja myi maustuvaisen munkin. Vaan kokonaiskuva kun otetaan lukuun, niin on sanottava että kyllä näistä toreista torina vaan Tammelantori pitää sen legendaarisen maineensa. Mutta kesäisenä kohteena se on kyllä erinomainen, jo ihan sijaintinsakin perusteella.
Kun päätin tämän reportaasisarjan, antoi sen viimeistelylle (jota olin lykännyt turhankin kanssa) oivan starttipanoksen Aamulehdestä tänä aamuna lukemani Eeva Liisa Paloheimon kirjoitus Laukontorista. Siinä hän tuo esiin hyviä pointteja, siitä miten potentiaalinen paikka tuo on ties mille, aina turistirysästä aina yleisesti vetovoimaiseksi ydinpaikaksi. Ongelmana hän näkee sen että alue on jätetty vain ehdoin tahdoin vaille ansaitsemaansa huomiota ja panostusta – mikä myös on täysin totta. On sanomattoman hienoa istuskella katsomassa lähes eteeristä satamamaisemaa, aurinkoisena kesäpäivänä, tai sitten jahdata pakoon pyörivää jäätelöpalloa tuolla torilla.
Päätösraidaksi kelvannee tämä, myöskin Rakkauden Kesä 2011, sopiva biisi joka tämän reportaasin viimeistelyn aikoihin on päässäni soinut ja menojansa pitänyt (ei skitsolla tavalla).
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti