Jälkilöylyt Kylmentyneessä Saunassa

Sanotaan että jos ei helluntaina ole morsianta tai sulhasta, riippuen pitkälti ilmeisesti henkilön mieltymyksistä, käy niin ettei sitä ole loppuvuonnakaan. Allekirjoittaneella nyt jokunen kandidaatti lauantaisena yönä pyöri syleilemässä, tulemassa juttelemaan ynnä muuta sellaista, mutta seuraavana päivänä heistä ei sitten ollut enää tietoakaan. Ehkä se olikin hyvä, nimittäin joskus, kerran ellei toisenkin verran on käynyt niin että on ollut tuolloin morsian, ja se on tuottanut koko loppuvuodeksikin suurta onnettomuutta ja epäonnea. Pitkälti sen vuoksi, että tuolloin on ollut morsian (ja ollut useimmiten jo ennen tuota päivämäärää) joten ehkäpä tämä järjestely oli parempi.

Eräs mikä vähäsen nyppii, oli se tapaturma joka esti edellisessä tekstissä mainitun nostalgisen tapaamisen Anthoniaksen kanssa. Olimme pitkät tovit kirjoitelleet facessa yksityisviestejä ja arvioineet aikoja. Sitten päädyimme siihen että menisimme sopivasti norkoilemaan Saunan (Open Air) porttien välittömään läheisyyteen (en koskaan muistanut ehdottaa että kutsuittaisi vielä Sami mukaan, niin Anthonias voisi toistaa Kirkkareiden oksennus- ja kylkikusispekataakkelinsa). Nappailin valmistamaani melko erikoisen makuista sangriaa ja ihmettelin kun miehestä ei kuulu. Samalla arvelin että noh, nappaillaan tätä nyt loppuun ja odotellaan. Sitten alkoi aika ja sangria loppua, avasin vielä matkapulloksi aiotun viinipullon (oikeastaan hyvä niin, se oli hyvin tiukalla synteettisellä korkilla kiinni ja jouduin avaamaan sen monitoimityökalulla koska eihän korkkiruuveja ole koskaan talossa kun niitä tarvitaan) ja jatkoin ihmettelyä ja kellon katsomista. Sitten rupesin jo arvioimaan että tämä kutsu on nyt mennyt ohitse, ja Sontionlahden maaherra on tajuttomana jossain rautatieaseman välittömässä läheisyydessä olevassa pienoishavumetsässä (tositapahtumiin perustuva juttu tämäkin muuten).Sitten tuleekin aika poimia luuri, kerätä itsensä ja lähteä kohti keskustaa, huomaan että luuri on pimeänä. Siitähän on, jumaliste, loppunut akku! Ja minun pitäisi nyt muka olla lähdössä vielä! Noh, myöhästyimpä vielä kyydeistäkin, joten saatoin latailla luuria ja pohtia uutta toimintasuunnitelmaa. Tässä ynseässä kaupunginosassa jos vähäkään myöhempään aiot liikkua bussilla, ei myöhästymistä voi suositella sillä seuraavaan kyytiin on rutkasti aikaa; tuo vallan mieleeni Sontiolahden vuodet jotka olivat vielä toivottomampia ulospääsyn suhteen. Saatuani puhelimen päälle, saatoin havaita että mies olikin ottanut minuun yhteyttä ja aikataulut olivat jo piloilla. Myöhemmin vielä koitin soittaa osuvasti klo 1:38, mutta kontaktia ei enää syntynyt. Se siitä.

Kaupungilla löysin jälleen itseni tämän kesän uuteen baarituttavuuskompleksiin joka sijaitsee Koskikeskuksella. Kieltämättä se istuu kesäaikaan erityisen hyvin ja sen katolla oleva terassi miellyttää minua suuresti. Väkikään ei ole tolkuttoman huonoa, vaan useimmiten voin sosialisoida milloin kenenkin kanssa. Tällä kertaa se alkoi jo jonossa kun jotain parikymppisiä oli kohdallani, ja tietysti joku ynseän kitkerä mahdollinen lesbolainen poltteli takanani rököä ja kun kysyin jämää, tämä sanoi ettei anna sitä. Minä ihmettelin ehkä vähän ääneenkin moista pihtaamista. Jos hulluilla on halvat huvit, voi näemmä myös pikkumaisen valtatripin tapaisen saada olemalla saita ja lähimmäiselleen antisosiaalinen. Joku poika samasta porukasta moitti minua siitä etten antanut jutun olla, vaikka en ehtinyt tuskin virkettäni päättämään. Tietysti hän sanoi niin, ei siksi että olisin ollut väärässä ja olisi ollut omaksi parhaakseni jos olisin ollut hiljaa, vaan siksi että olin oikeassa ja kuka tahansa joka on heidän porukaassan näytti rumalta totuuden valossa. Tyttö jonka kanssa vähäsen enemmän puhuin sanoi seuraavaksi että kuinka vanha iskurepliikki on että mies kysyy jämiä, ja minä valistin häntä esimerkillä Freudista, sanoen että vaikka Freud aikoinaan tarkasti alitajunnan salattuja motivaatioita, jopa hän sanoi että “joskus sikari, on vain sikari”, ja niin myös "joskus jämät, ovat vain jämät”.

Hiljalleen transaktio päättyi, käänsin heille selkäni, nähdäkseni edessä kaksi naista, joista toisella oli miellyttävän suuret rinnat, sileä iho ja kesämekko – kaikki Rakkauden Kesä 2011 varmoja tunnusmerkkejä! Näin että hän poltteli pehmeiden huuliensa välissä savuketta joka lieni mentholia. Kysyin häneltä jämiä, ja hän sanoi että saisin vaikka oman, mutta minun pitäisi sanoa jotain mikä auttaa hänen ikäkriisissään sillä hän täyttää pian 30 (se ei ole helppo ikä täyttää, mutta kerran sekin vain kirpaisee, sen jälkeen paluuta ei enää ole; helpotus perustuu sille, että kaikki toivo on mennyt) johon sanoin että älä nyt hölmöjä puhu, ei tuollaisille parikymppisille tyttösille nyt semmoisista tarvitse puhua. Kului sekunnin sadasosa kun hän parkaisi syvästä kiintymyksestä ja mielihyvästä ja hyppäsi kaulaani, ja minä tunsin hänen suloisten rintojensa painuvan yhtä tiiviisti minua vasten kuin ne oli puristettuna toisiaan vasten. Suomisen pirkot takanani olivat tässä vaiheessa yllättävän hiljaisia. Ehkä jopa kadonneita, aivan kuten harmaat hiiret katoavat harmaaseen betoniin.

Muistan jutelleeni toisenkin, hyvin nätin, ellei jopa kauniin tyttösen kanssa. Hänessä oli mielenkiintoista itsevarmuutta, jotain mistä maailma ei ollut purrut parasta terää, vaan joka ei silti ollut ylimielistä. Juttelimme rauhallisen nurkkauksen pöydässä, hän odotteli kavereitaan ja minä menin hänen pöytäänsä. Kun hän lähti hän melko yllättävällä tavalla “kätteli” minua, niin että olin pakahtua ihastuksesta. Myös kauniit naiset tarvitsevat rakkautta – aforismini tuolta illalta. Huomattavaa oli, että kun olin juttelemassa hänelle, tuli taas eräs uhkea ja mustat pitkät hiukset, sekä punaisen mekon omaava nainen juttelemaan minulle! Olin elementissäni kuin keltuainen joka keinuu valkuaisessa. No, nämä minä sitten lopulta kadotin johonkin. Ideana kuitenkin on että tämä kesä on eräänlainen retrospektio kuuluisalle värikoodivuodelle, ja tämän sesongin värinä on oranssi, joka on myös sakraali-chakran väri, kuin myös parin viimeksi lukemani kirjan kansien väri (Veikko Ennalan kirjoituskokoelma sekä kirja nimeltä Onnellisuus) . Eli tälläisissä tilanteissa sosialisoiminen on suotavaa. Tapasinkin läheisen hampurilaisravintolan työntekijän, jonka kanssa ensimmäistä kertaa juttelin kunnolla, se oli mukava tutustumisen tapahtuma. Kerronkin nyt pienen tapahtuman hänen työpaikaltaan, johon on tullut kesätyöntekijöitä (?) - eräs niistä on tälläinen äärimmäisen söpö pieni ja nuori blondi (niin pieni että jopa pahvinen kahvimuki näyttää suurelta hänen kädessään), ja joka luultavasti on käyttänyt itseruskettavia rasvoja ensimmäisiä kertoja elämässään. Tai, sitten muuten vain ns. suurella kädellä. Kun tilasimme tilauksemme, kävi ilmi että minun tilauksesta suunnilleen kaikki paitsi juoma "tuotaisi pöytään hetken päästä", sanoin siihen että "Jaahas, vai että tämä on vähän kuin sellainen ranskalainen pitkä lounas". Tuo blondiineista sulokkain nauroi äänettömästi, ja näytti suorastaan supersöpöltä tuon hiljaista naurua nauravan hymynsä kanssa, ja minun teki mieleni rapsuttaa häntä leuan alta ja sanoa: "Senkin pikku sottapytty" (viitaten tietenkin siihen rusketusvoiteeseen). Luulen, että tämä tapaamani lomilla ollut työntekijämies tunnistaa tapauksen, jos sattuu tätä lukemaan, ja mikseikös lukisikin? Mitäs muuta siellä kattoterassilla (mikä on erinomainen idea) tapahtui? Ainaskin se että annoin Deathtimen ja tämän blogin käyntikortit eräälle tuoreelle parille(?), joista miehen tunnistin oitis Paradise Oscariksi. Olisipa hienoa, jos heistä tulisi pariskunta (he olivat juuri tavanneet) ja tuota ensimmäistä kohtaamista sävyttäisi Xeimian Networksin tarjonta!

Yksi juttu, mitä tulikin mieleen värikoodin (oikeastaan en ole tätä värikoodia sen enempiä, kuin koko “Rakkauden Kesä 2011” sisällöltään määritellyt, ideana on että jotain on tehtävä ja se saadaan selville tehdessä, ja aikaisemmin opitusta sekä koetusta – liika suunnitteleman ja sen mukaisissa rutiineissa pysytteleminen pilaa täysin wu-wei-periaatteen, tämä oli eräs minkä opin Värikoodivuoden aikana), oli se että minulle on jäänyt näitä projekteja hieman haittaava, melko talvinen rutiini päälle. Eli se että myöhään kotona menevä pohjien ottaminen ja fiilistely pitäisi lyhentää, ja siirtyä kaupungille ajoissa. Nythän siihen oli hyvä sauma, mutta pari väärinkäsitystä esti tämän askeleen ottamisen. Vaikka olen melko paljon rutiineista ja tasaisesta perustasta perustavaa tyyppiä, on silti kaikelle aikansa, joten eräs muutos minkä olen tehnyt ja joka etenkin tänä kesänä on ollut yleistä on ollut se että olen tutustunut taas uusiin paikkoihin. Edellisinä aikoina sitä vastoin kävin uutterasti nimenomaan kantapaikoissa, ja se ei pidemmän päälle ole aina hyvä idea. Viihteen tuoma raikkaus ja arjen nollaus voi joskus vaatia kokonaan uuden ympäristön, vaikka tietysti sinällään pidän ideaa kantapaikasta hyvänä. Parempi yksin kantapaikkaan kuin eripuraisessa porukassa uuteen ja tuntemattomaan.

Nyt mitä on edessä onkin toivon mukaan viimein se kuuluisa minigolf-kauden avajaisviikonloppu Miguelos Miguelos Migueloksen kanssa. Emme ole vielä sopineet sen paremmin muista järjestelyistä, mutta minä arvelisin että menisimme hänen tukikohtaansa, ottaisimme mukaan virkokkeita joissa volyymeja sopiva määrä. Musiikkia kuten jo viime vuonna tunnetuksi nousseen Henry Rollinsin levyn jossa on kappale Hotter and Hotter , samoin nappaan mukaan jo lopputalvesta hankkimani remasteroidun Paradise Lost:in Draconian Times:in, jotta pääsen kuuntelemaan sen 5.1 miksausta! Anthoniaksen kanssa tästä puhuimmekin, että enää ei tunnuta tekevän kunnon metallimusiikkia, vaan ainoat hankittavan arvoiset levyt ovat vain vanhojen kunnon bändien remasteroituja albumeita. Ilmeisesti nyt alamme olemaan siinä iässä, jonka vanhempamme aikoinaan ohittivat ja mikä sai heidän pitämään meidän kuuntelemaa musiikkia silkkana paskana (myöntyen toki muutamaan poikkeuksiin) ja sanomaan että kaikki hyvä musiikki on tehty jo.

Lopuksi kuitenkin pistän yhden poikkeuksen, bändin nimeltä Shining. Jos pidän death metallista pääasiassa, mitä tulee äärimusaan (death and roll & brutaali) niin lähes minimaalisen vähän kuuntelemastani black metallista tämä orkesteri teki melkein heti vaikutuksen (hieman samanlaisen minkä Emperor IX Equilibrium-albumillaan). Tyylisuuntana on “Suicidal/ Depressive Black Metal”, ja luulisin että juuri nuo kaihoisan melankoliset, ja hieman funeral doomahtavat sävelet yhdistettynä tunnelataukseltaan erinomaiseen vokalisointiin sai minut “tekemään kaupat”? (Äläkä unohda tuota nerokasta, teatraalista yskintää biisin alussa – kaikki tärkeitä elementtejä! JA toimivat tässä huomattavasti paremmin, kuin joskus entisellä kotikylällä kuuntelemani "bläkkärin" tupakkayskäiset kirkumiset jotka aika ajoin taukosivat yskimiseen)