”Keväinen tuuli; pikku hiprakassa on kevyt astella.” - Ryokan

Kotimatkalla kyydissä oli lihava idiootti. Sen mielestä oli hauskaa, ellei jopa hurmaavaa länkyttää jokaiselle joka oli hänestä noin kolmen metrin säteellä. Yritin jutella aamuöisen syvällisiä J-Bonen kanssa, kunnes kuulin sivukorvalla, kuten elokuvan sankari, kun tämä bussin Benny Hill (yhtä pulska, ei niin hauska) sanoi jotain minusta, kahdelle sitä kärsivästi kuunnelleelle naiselle (kyseessä oli hänen käsityksensä soidinmenoista). Niinpä poistuessani heitin: "Hei, onko nuo sinun housut tehty kuumailmapallosta?" Ensin väki tirskahti, sitten repesi ja turvoke meni lukkoon. Huojentuneet naiset lähtivät osuvasti samalla kuin minä, ja toinen sanoi: "Tuota tarvittiin." Bussissa kyllä nousi helvetillinen mekkala kun nousimme sieltä pois, jolloin vielä ovelta huudahdin bussiin: "..ja tietenkin hyvää yötä.".Olin vieläpä suhteellisen hellä, olisin voinut raahata tuon kuoliaaksinaurattajan hampaistaan Lukonmäkeen (12%), ja ottanut selville miten nopeasti se kierii sen alas.


Se muutenkin oli kuittailujen ilta. Anttijonia tavatessa ei olisi ohikulkijat osanneet arvata vittuiltiinko siinä vaiko tervehdettinkö toisiamme. En muista enää millä sanavalinnoilla se alkoi, mutta kun kerroin miten menin kokeilemaan nuorisoklubi Kuubaa (Tampereella baareissa vallitsee nykyisin karkea jaottelu jossa on joko 18 vuotiaat omassa paikassaan ja kaikki sen yli omassa paikassaan) – siellä ei tohtinut olla kuin sen oluen ajan jonka olin, sillä sieltä tuntui puuttuvan enää liukumäki. Oli sellainen fiilis että jos vielä kauan täällä olen, rapsahtaa syyte, mistä? Sitä en tietäisi, mutta jotain väärää tuossa oli oltava sillä kaikki on väärin. Tästä Anttijoni sanoi että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, vastasin että hän itse onkin siitä erinomainen esimerkki. Sitten mies kysyi mihin olen menossa, vastasin että panemaan kysyjää. Tälläisiä tuttavuuksia.

Olipa tuona iltana myös jotain kaunista. Muistan sen erään kuolleen naisnäyttelijän näköisen blondin, joka hakiessaan juomansa hymyili minulle erästä maailman kauneinta hymyä. Kun taas toinen, hyvin kaunis nainen tuli avaamaan minulle juttua vaikka olin vielä lukemassa puhelintani. Muutenkin tuo paikka vaikutti lupaavalta, kalliilta toki, mutta eihän sinne hullukaan voi lähteä ryyppäämään, sinne mennään olemaan.

Hauskaa edusti se kun joukko miehiä istui ajatuksissaan pöydässä. Sitten eräs mies juoksee heidän pöytää kohden ja huutaa. Ilmekään värähtämättä miehet katsovat huutajaa, kunnes yksi sanoo: “Älä hakkaa meitä!”.

Seuraavana maanantaina huomasin että minulla oli hädin tuskin lainkaan toisen päivän krapulaa. Mietin että olinko tehnyt jotain oikein ettei aivokemiani olleet päin helvettiä kuten se yleensä noina aikoina on. Mietin miten menin nukkumaan, mitä vitamiineja ynnä muuta sellaista olin ottanut. Uskon, että jokin vaikuttava tekijä siinä taustalla on.

Samana päivänä kävin Janne Boyn kanssa teellä. Mies oli ollut edellisenä torstaina hieman iltaoluella, ja tahattoman koomisena sankarina sitten oli kotiin aamuyöllä tullessaan syöksynyt pää edellä (kuin keihäs) päin seinää. Janne Boy oli yrittänyt mennä nukkumaan. Pää oli kolahtanut siinä määrin kovaa, että humalatilastaan huolimatta hän meni shokkiin ja oli ruvennut soittelemaan eri paikkoihin, esim. Isälleen. Oli mahtanut isäukko ihmetellä kun känninen ja sekavia puhunut poika soittaa muutama tunti ennen työpäivän alkua että on pää murtunut.

Istuskellessamme teellä rupattelimme niitä ja näitäkin. Janne Boy kertoi miten hänen työpaikallaan on gynegologina vanha mies joka on nykyisin nainen. Se ei ole kamalan esteettistä kun vanhat äijät saavat päähänsä muuttua naisiksi. Kysyin että miten hän reagoisi jos saisi tietoonsa että Kaiffari olisi pannut tätä kyseistä gynegologia firman jossain bileissä. Sitähän naurettiin, ja vastauksena oli “high five”. En sanonut mitään siitä “panomiehestä” jonka hän sanoi olevan työkaverinsa, hän sanoi että jopa minä (!) olisin tälle kateellinen. Mutta jos olisin sanonut se olisi ollut että: “Omia sukulaisia ei lasketa. Etenkään äitiä.” Viitaten “panomiehen” valloituksiin. Silloinkin seuralaistani huvitti kun neuvottelimme tulevasta viikonlopusta, hän saattaisi olla selvinpäin kuten minäkin, ja näin voisimme mennä oikein minigolfaamaan. Virallinen aloitus Miguelos Miguelos Migueloksen kanssa on viivästynyt. Ja siis se huvittanut juttu oli siinä kun kysyin että miten hän reagoisi jos kaverini (Miguelos) tulisi itkuisena ja raivostuneena paikalle ja huutaisi minulle “...sähän lupasit että me mennään kaksin...” päällään hänellä olisi vaaleanpunainen paita, myös muut vaatteet mielikuvan mukaiset. - No emme sitten käyneet minigolfaamassa, sen sijaan istuskelimme teellä ABC:n terassilla ja nauroimme, ja punoimme juonia tulevia ajatellen. Odottaminen on kummallinen asia, sitä ei siedä, mutta se on usein silti innostavampi aika kuin se mikä on saavutuksen jälkeen, jolloin saavutus jo hälventyy. Tämä tuli mieleen kun kertasin siinä toinen toistaan parempia suunnitelmiani. (Olihan se näin parempikin, muutoin olisimme ehkä saaneet selkäämme joukolta koulunsa päättäneitä ylä-asteelaisia, siinä pelatessamme minigolfia polvihousuissa, slipovereissa ja suurehkoissa lakeissa joiden päässä olisi villatupsu)

Mutta kesä on tullut. Kun ajelin takaisin salilta, tein sen miellyttäviä Pyynikin maisemia pitkin. Ajoin tuon mainitun minigolfradan ohitse. Saavuin risteykseen jossa oli runsaasti porukaa, mutta eräs ystävällinen mersukuski päästi minut eteensä. Eikä siinä vielä kaikki, vaan Eteläpuistosta joka oli tuossa risteyksessä tulvahti autooni kukkaistuoksut. En voi sanoin kuvailla miten huumaava vaikutus sillä oli. Tätä aiemmin kävin salilla, josta kävelin pitkän matkan autolle, mikä ei haitannut. Päinvastoin nautin suunnattomasti Amurin mielenkiintoisten kinttupolkujen lävitse kulkemisesta ja ajatusten ajattelemisesta. Näin myös huomionarvoisen kirpputorin ja kahvilan, joissa molemmissa voisin vapaa-ajan ollessa ylläni käydä. Lopulta menin lempireittiäni, Järvensivun, pitkin, kattoluukut ja ikkunat auki. Olin haltioitunut mahtavasta lämmöstä ja vihreästä näkymästä. Siitä miten kesäkokoelma valitsi satunnaiseksi soitettavakseen The Misfitsin biisin Night of the Living Dead . Lauloin sitä sen minkä palkeista lähti, eikä asiat olisi voineet luistaa paremmin. Miltä talojen asukeista tuntui kun ohitse viiletti sulavaa matkanopeutta kaunis Prellu, ja sen sisältä kaikui “Noooooooo-oooo-oooo” Ehkä jotkut saattoivat ajatella suloisten enkelten laulua tuomiopäivänä?


Sauna Open Airissa ei ole minulle mitään. Mutta wanhojen hyvien aikojen kunniaksi Anthonias olisi tulossa kaupunkiin Sontiolahdelta. Hän ehdotteli tapaamista, mikä sopii kyllä ihan hyvin minulle. Muistan joskus kun miehissä olimme tuon jälkilöylyissä, tai oikeastaan parikin tapausta – edellinen pääsi erikoisraporttiinkin. Mutta muistan myös hyvin sen missä tapasimme pari tyttöä, ja melkein päädyin heidän kanssa jatkoille Härmälän leirintäalueelle, ja minua harmittaa ettei niin käynyt – kaikki mahdollisuudet. Muutoine Anthonias täytti vuosia, sen johdosta lähetin hänelle toivotuksen jossa luki: “No niin waka wanha käyrämöinen, onnea!”

Mutta jos T.S. Eliot kirjoitti toukokuun olevan julmin kuukausi, ja minä sitä siteerasin Obliterationin uudelleenjulkaisun (Nightmare Edition) mainoksessa, niin tuntuu siinä jokin paha taikansakin olevan. Sontiolahdella, entisellä kotikylällä tuossa kuussa kolme perheellistä, eronnutta ja uudelleen nainutta olivat tappaneet itsensä. Yksi löydettiin autostaan, Laipanmaansta, päänsä palaksiksi ampuneena. Toinen hirttäytyneenä, ja taisi se kolmaskin (muutaman päivän kadonneena ollut mies, joka asui samassa kylätaajamassa kuin minä, mutta jota kukaan ei tuntenut) olla hirttäytyneenä.

Samaan aikaan olen kirjoittanut Deathtimelle UUTTA biisiä nimeltä: Prayer Of Death. Toisin kuin muissa bändin biiseissä, siinä ei väkivaltaisesti kukaan kuole, eikä siinä nyt muutenkaan harrasteta kuolonmetallille tyypillisiä goreaiheita, vaan sen on määrä kertoa elämän katoavaisuudesta, siitä miten kaiken perustana on kärsimys ja kuinka kaikki on turhuutta ynnä tuulen tavoittelemista. Biisi on demon kokoamisen vaiheessa täyttänyt kaikki odotukset ja olen siihen Luojan kiitos äärimmäisen tyytyväinen. Näiden tapahtumien luulisi inspiroivan sitä, omalla makaaberilla tavallaan, vaikka en tykkääkään tehdä edes deathmetal-biisejä esim. Sarjamurhaajien kunniaksi, tai muuten mässäiläkseni jollain elämän karuilla tapahtumilla. Sen sijaan kyllä voin tehdä puhtaasti genreen sopivuuden vuoksi näistä aiheista, ja jos ne nyt ovat elämästä niin ne ovat omalla vinksahtaneella tavallaan “asiallisia”. Molemmat täksi kesäksi, tai ainakin vuodeksi kaavaillut singlet (kolmaskin olisi, mutta siitä on aivan liian aikaista tehdä spekulatsiooneja) istuvat tähän kategoriaan. Toinen single, josta jo demo onkin valmis, on kieltämättä juuri edellä mainittua, perinteisen shokkaavaa osastoa. Unohtamatta muita biisilöisiä ja demojen tynkiä joita on väsätty kliimaksipisteisiinsä asti; basistin virkaa toimittaessani tein siitä oikein luonneroolin, kun huomasin että olin läpsytellyt bassoraitoja jo hyvän tovin volyyminuppi nollassa. Se oli sangen huvittavaa.Eli bassolla testailin samalla uutta digiteknologiaa, jonka kautta sitä "narulle ajoinkin".Siispä siksi sen luontainen sivutuote, eli ääni joka perinteisesti lähtisi vahvarista ei hälyttänyt minua. Ihan niin basisti en sentään minäkään ole, vaikka osa-aikaisena sitä nyt taas olinkin (soitin joskus noin 10 vuotta sitten bassoa eräässä the Doors:in cover-yhtyessä). Tarkalleen ottaen tätä tekstiä viimeistellessäni vieressäni lepää jo valmiina soittovälineet, ja erään Obliterationin ja Covered In Bloodin (oikeastaanhan siis C.I.B. versoi Oblin sessioista, sillä ideana oli tehdä 5 biisin, ellei jopa tupla-EP:n mittainen EP jossa on omia ja covereita) aikuisen coverin bassoraidoittamista varten.

Seesteistä aikaa on muutenkin piisannut. Auto taas sisältä puhdas kuin persikka; kevätsiivo teki tehtävänsä. Seuraavaksi edessä öljynvaihtorumba, ja koe tieteelle jossa ideana on testata miten halvin pesu toimii. Yleensä pesetän autoa liian harvoin, ja siitä johtuva savikerrostuma ei lähde kuin parhaimmalla pesulla. Ehkä tässä vaiheessa joku miettii, että osaan joko nauttia elämän pienistä asioista kiinnostusta täynnä tai sitten minun pitäisi hankkia harrastus. 

Ja lähestyvän Sauna Open Airin kunniaksi laitankin tähän lopetukseksi “Judas Priest, like it should be...”
(Toinen vaihtoehto olisi ollut Panteran Shedding My Skin, sillä kävin ottamassa aurinkoa, ja ihonihan on pigmentiltään "rasvaton maito"..joten on aina tietty yllätys minkälaisia seuraamuksia auringossa ololla on ollut)



PS. Xeimian Chronicles blogi täyttää tässä kuussa 2 vuotta! Katsotaan mitä teille pikku nassukoille ja nännikakkusille keksin, ti-hii!
PPS. Salaisuus aukeaa, kun klikkaat tämän tekstin otsikkoa.