Tiet (Katharsis Nihil)

Soitin sunnuntaiaamuna kanuunoissani Huuhtadorfenille. Sanoin möreästi ja käheällä äänellä: “Ruumiit älkää itkekö. Ruumiit älkää kuolko.”

Viikonloppu oli vähintään mielenkiintoinen, tyhjentävä, jossa oli kaksi segmenttiä jotka erosivat toisistaan huomattavasti. Tuona lauantaina sain huomata miten kaikilla valinnoilla on oma määränpää, ja näitä valintoja on elämämme, jokainen hetki täynnä. Myös maailman, tai ainakin tämän kaupungin pienuus tuli selväksi kun samana iltana näin tuttuja ja tuntemattomia tuttuja melkoisen määrän.

Istuin myös kahvilla hänen kanssaan tällä viikolla, puhuimme asioista muttemme tästä nimenomaisesta asiasta. Mies oli varsin kuluneen näköinen vittuuntuneella tavalla, epäonnistuneella ja rasittuneella. Puhuimme kuulumisista ja siitä kuinka asiat kuuluu hoitaa, ja siitä kuinka aina asioiden pilallenussiminen sujuu paljon luontevammin kuin niiden tyylitelty ja harkittu hoitaminen. On sellainen perisuomalainen epätoivo, kun istutaan soittamassa Helismaata viululla, tai haitarilla, palavan talonsa edustalla. Pessimismi petti meidätkin. Ennen kahville menoa sovimme niin että käyn viemässä loton ja kaupassa, hän sanoi odottavansa kaupalla. Kun tulin kaupasta hän oli räkitti autossa mustien silmänympärystensä kanssa, ja sanoi ettemme kyllä ehtiäkään on vain tunti aikaa. Minä katsoin häntä hitaasti ja sanoin että selvä. Sitten liikennevaloissa hän tokeni ja tuli tolkkuihinsa että kyllä me sittenkin taidamme tunnissa ehtiä käymään kahvilla (kahvipaikkaan ajoi muutaman minuutin), joten niistä valoista hän lähti seuraavaksi hieman ehkä muita autoilijoita yllättäen ajamaan suoraan vaikkei kyseinen kaista ollut sitä varten. Planet Motherfucker on hänen autonsa ja se on kooltaan jotain rekan ja pakettiauton välistä, ja sen ohitti oikealta sininen pakettiauto jolloin hieman arvaamattomalla päällä ollut Huuhtadorfen kysyi viattomasta: “Eikö tästä olisi saanutkaan ajaa?” Vastasin että ei ainakaan virallisten liikennemerkien ja sääntöjen mukaan saa. Sitten hän sanoi että no eivätpähän ainakaan tööttäilleet, minä vastasin että hän voisi harkita kyllä jonkinlaista terroristijärjestön perustamista, siinä ei vain lennellä pilvenpiirtäjiin lentokoneilla vaan suuntaudutaan liikenteen terrorisoimiseen. Ja sitten me naurettiin.

Mutta keskiviikkona, kun oli tullut pimeä, suorittamani Qigong ja Taiji vanhempieni puutarhan liepeillä, raikastakin raikaammassa syysilmassa ja liljojen tuoksussa oli kruunajaisjuhla. Aivan kuten erittäin hyvin mennyt viime viikkokin. Karannut kesä korvaantuu näin?

Samalla reissulla vein Prellun jatkokorjauksiin, tällä kertaa Korjaajat Helvetistä olivat vain katkaisseet ABS:n johdon ja unohtaneet kiristää iskunvaimentajan erään pultin, joka vain piti tuota kompleksia kasassa. Ei sen pahempaa tällä kertaa. Sen piti olla takuukorjaus.

Viikonloppua oli edeltänyt Tinan lupaus että hänen toinen saksalainen kaverinsa, Jenn, tulisi myös kaupunkiin ja kun niin käy niin meitä kutsuisi jalalla koreasti laittaminen. Ja niin kävi, hän oli laittanut minulle viestin asian varmistumisesta lauantaina, kun vielä pyörittelin mielessäni että mitä sitä oikein tekisi. Tämä oli ensimmäinen valinta, ja näiden valintojen mielenkiintoiset seuraukset sävyttäisivät koko tulevaa iltaa. Jos tuo reissu olisi peruuntunut, tuskin minäkään olisin jaksanut lähteä mihinkään, ehkä käynyt elokuvissa kun siellä pyörii nyt niin hyviä (Tarantinon viimeisin) pätkiä, ja olisin saattanut puuhastella hyvin alkaneiden, systeemaattisten projektieni kirjoittamisten parissa. En tiedä mikä on vialla, mutta tuntuu että kokonaan ohitselentänyt kesä on vienyt viihdemehut, ja pitää hetken syventyä johonkin muuhun ennen kun jaksaa taas lähteä.

Bussissa oli insidenssi, piraatti-insidenssi. Siellä oli pariskunta johon kuului hyvännäköinen tumma nainen, mukanaan sen näköinen mies joka näytti vittumaiselta, sen lisäksi että hänellä oli aknearpia ja häntä ei olisi osannut yhdistää tuon näköisen naisen seuraan. Eräässä vaiheessa tumma nainen nousi hänen vierestään ja lähestyi minua, piraatti katsoi naisen perään mutta jäi puhumaan kahdelle naiselle, ehkä heidän kavereilleen jotka istuivat viereisillä penkeillä. Tumma piraattinaaras kulki aivan minun eteeni, niin että hän oli aivan allani, ja painoi perseensä lasiin, ja minä olisin ylttänyt hänen mustiin kihoiroihinsa. Piraatille iski tässä vaiheessa paniikki, sillä nyt nainen oli lähtenyt hivuttautumaan tuota lasia pitkin niin että kohta hän nousisi tasanteelle jossa minä olin. Minä mietin mihin tämä vielä kärjistyy jos tämä todella on menossa siihen mihin tämä nyt näyttää olevan menossa. Piraatti tuli paikalle kreivin aikaan, ja he alkoivat sanailemaan, ja nainen painoi pysäytysnappia. Ihmiset jotka olivat nähneet heidät seurasivat jännittyneinä mihin tuo kaikki nenäni alla tapahtuva draama johtaa. Seuraava siirto oli siinä kun auto pysähtyi, päässäni alkoi soimaan Pussywhipped samalla kun mies ryntäsi pakokauhuiseni ulosastuneen naisen perään. Pussywhipped olisi voinut alkaa soimaan tuossa autossa, mutta se ei ole valmis koska taitelija Huuhtadorfen ei ole vielä suvainnut tehdä kappaleeseen kitararaitoja, vaikka minä olen lähettänyt pohjat äänitiedostona hänelle. - Vai tapahtuiko tämä edellisenä viikonloppuna? Ei se meinaa mitään.

Ennen lähtöä olin ollut yhteydessä saksattariin. Tina oli ollut rapujuhlissa, ja soitteli minulle sen verran iloisena että ainakin vodkaa siellä oli saatu rapujen kanssa, kun mainitsin asiasta hän vahvisti sen. Jenn oli Tinan valmistautuessa taas syönyt hänen ruokansa samalla kun kirjoitteli minun kanssani messengerissä, muttei tuo järvien punaisia saksiniekkoja vedellyt simaluppasuu olisi välittömän apeksen tarpeessa ollutkaan. Kun hetki läheni heissä pääsi esille saksalainen tehokuus ja toisesta päästä tuli pariinkiin otteeseen käskyä että herran on parempi olla sitten ajoissa paikalla, muuten tulee tupenrapinat.

Kaupungissa sovimme suoraan tapaamispaikaksi Bop-pillsin. Tina kehui aluspaitaani, näytti siltä että minun mustapunavalkoinen aluspaitani ja muuten musta puku, sointui hyvin Tinan vastaavissa väreissä olleisiin vaatteisiin (hänellä punainen oli se päällimmäinen väri). Alku ei kuitenkaan näyttänyt kovinkaan lupaavalta koska DJ:n mielestä tämä oli hyvä päivä soittaa tuutin täydeltä paskaa, ja me taas kaipasimme klassikoita ja biisejä jotka pistävät puntin vipattamaan . Kyllähän niitä sitten alkoikin tulemaan, juopottelimme varovaisesti ja toivoimme. Näin tanssilattialla miehen tästä tutusta tanssiporukasta jonka nimityksen olin unohtanut, ja en näköjään muista sitä vieläkään, pitää kaivella arkistoja. Mies kehui että on hyvännäköisiä kavereita sinulla, ja minä olin samaa mieltä, ja jatkoinkin pian tästä heidän kanssaan sheikkaamista ja twistaamista. Huomasin että saimme aika hyvin tilaa ja huomiota, kun tunnelmassa päästiin kyllin korkealle katosivat muut statistikoiksi taustalle. Naiset olivat jokaisessa tilanteessa mukana kuten kuuluikin olla. Ehkä eräs oudoimmista tapahtumista taisi olla sen yhteydessä kun menimme toivomaan biisejä. Minä en ole koskaan aikaisemmin toivonut tuossa paikassa musiikkia, ja en varmaan oikein muissakaan paikoissa - joskus Juhannoksen kanssa toivoimme yhdessä karaokepaikassa että voisimme laulaa Princea ja Motörheadia, muttemme saaneet. Paikan omistaja oli DJ:nä, en tiedä mistä johtui muttei hän oikein tuntunut olevan innoissaan nähdessään minua, hänellä oli naama yhtä mykkyrällä kuin Sylvester Stallonessa. Jokainen meistä toivoi biisejä, ja minun toivomaani bändiä sentään soitettiin mutta biisi oli väärä. Toisella kerralla menin Tinan kanssa, hän päätti käyttää biisitoiveissamme naisellisia avujaan, mutta varsin kohtalokkain seurauksin. Hän piirsi sydämen biisitoiveen loppuun, ja vielä pussasi punatuinhuulin paperiin, niin että siihen jäi hänen täyteläisten huuliensa jälki. Seurauksena oli se että kiihottunut DJ otti paperin, ja pisti sen housuihinsa ja hymyili voitonriemuisesti. Minä nauroin ja Tina järkyttyi, olimme löytäneet kirjaimellisesti vanhan likaisen miehen; hän oli soittamassa lasisessa kopissa meille levyjä. Kuka tietää, ehkä paperi on siellä edelleenkin? Välillä sitten kävimme aina ulkona tupakkapaikalla. Siellä tytöt puhuivat välillä saksaa, he puhuivat sitä naiselliseen tapaan, mikä on mukavaa vaihtelua kun viimeksi kuulemani saksan kieli oli Periakato-elokuvan väkevissä näyttelijäsuorituksissa, sitä ei siis tarvinnutkaan puhua huutamalla? Herrasmies joka kuuli kun puhuimme saksaa ja englantia, tuli esittelemään myös saksan taitojaan, mutta tälläiset yritykset olivat tuhoontuomittuja koska minun kanssani ei voida kilpailla, sen tekee mahdottomaksi naisen hyvä maku ja minun läsnäolo - se etten minäkään kilpaile kenenkään kanssa. Kun ilta lähestyi jo loppuaan ja olimme viimeisillä vierailuilla tupakkapaikalla, ilahtuakseni näin vanhan tutun jonka olen tuntenut jo vuosia. Se oli Suzy Lee kaverineen, hän tuli elämääni silloin jo kun olin nousemassa ajasta jolloin tunsin olevani hylätty lapsi omassa karsinassaan, missä on leluina ruumiiden osia, pääkalloja ja tummat silmänaluset. Sieltä kiipeämiseksi piti nostaa katse ylös, sinne missä on valo, ja kiivetä sitä kohti. Tuolloin kun olin jo pääsemässä ylös minä huomasin kirkuvat hiukset ja ne olivat Suzy Leen hiukset. Me syleilimme iloisen tapaamisemme johdosta ja puhuimme small talkia koska enempään meillä ei ollut aikaa, sillä eihän minunlainen seuramies voisi kuitenkaan unohtaa seuraa jonka mukana tuli paikalle, vaan hän sanoo: “Oi malttakaa tyttölapset, vaikka olemme käyttäneet kaiken aikamme jo etukäteen, me teemme sitä jostain lisää, sillä minusta kyllä riittää jokaiselle.” Hän kysyi että onko minulla oikein naisia mukanani, ja minä sanoin että ainahan niitä on, ja hän kysyi ovatko he suomalaisia ja minä kerroin minkä maalaisia he oikein ovat. Sitten poistuimme omiin suuntiimme ja ilta jatkui entiseen tapaan alá Super Sexy Swinging Sounds!

Yllättävästi paikka valinnalle tuli taas. Saksalaiset olivat väsyneitä ja nälkäisiä, lähtemässä Tinalle missä myös Jenn yöpyisi. Kun poistuimme takaovesta huudahti Suzy Lee ystävättärineen jotain minusta ja naisistani, ja sekös nauratti meitä kaikkia. Mutta mikä oli valinnan kysymys oli että menenkö nyt samoja ratoja takaisin kotio ja tätä tietä, vaiko toista tietä missä oli lisää tuttuja. Valitsin jälkimmäisen, mikä avasi taas täysin uuden episodin. Tämä episodi oli hivenen syvällisempi kuin tuo aikaisempi rapujuhlaepisodi (niin, minullakin oli ollut rapujuhlat, söin jättikatkarapuja Tom Yam nuudelien seassa ja join mitallisen viiniä).

Viimeistään ulkona iskeydyin Suzy Leen ja kumppanien porukkaan. Samalla minuun iski se lamauttava laskuhumala, kun on nälkä, jano ja stoppi. Laskuhumala ja krapula ovat yhä vähenevissä määrin enää minun juttuni, mitä enemmän ikää alkaa tulemaan. Ulkona jossa olimme, lihava tyttö muuttui jättimäiseksi vauvaksi, samalla kuvioihin astui Älämölö jota sanottiin Tipiksi. Tilanteesta tuli hetkessä kaoottinen sillä maassa ulvoi tämä yksi tapaus, samalla kun hyperaktiivinen Älämölö sinkoili ympäriinsä. Oli oikeastaan hyvä että Suzy Leen suorasukainen kaveri lataili Tipille täysilaidallisia, muuten se olisi jäänyt autonalle, jollei muuten, niin minä olisin työntänyt. En olisi tarkoittanut sillä mitään pahaa, se olisi ollut kevyt tönäisy, ja olisin hymyillyt ystävällisesti, sen verran minulla oli laskuhumala ja motivaatio-ongelma. Ei en minä nyt sentään sellaista, minä sitäpaitsi olen varma että olen tavannut hänen isoveljensä. Jälleen yksi ympyrän sulkeutuminen, tai muuten vain merkillinen tapahtuma. Verrattuna isoveljiinsä hän taitaa olla veljesporukasta se joka sai heiltä aina selkäänsä, he olivat toinen hiljainen ja pujopartainen ja toinen sosiaalisempi mutta reilu. Tutustuin heihin kun heräsin rautatieasemalta, olin nukkumassa talviunia, se oli silloin sitä kirjavaa aikaa se. Mutta vielä kirjavampaa se oli kun heräsin. Siellä oli hotellista ulos jäänyt helsinkiläinen pitkä goottimies, lähistöllä käveli omituiset kengät jaloissaan eräs hieman kumara mies joka huusi tapattavansa jokaisen ja omistavansa Tampereen (jollen nyt väärin muista näitä ukaaseja) pari porilaista tyttöä jotka näyttivät dingofaneilta, ja sitten nämä veljekset joista se parraton aina välillä kävi tirvasemassa sitä huutelevaa ukkoa jolla oli omituiset kengät. He olivat löytäneet pullon viinaa, pullo kiersi mutta minä jätin väliin. Osa minusta mietti että minä haluan kotiin nukkumaan, ja toinen osa: “Kiehtovaa. Olen David Lynchin elokuvassa!”

Hampurilaispaikassa näin sen vaalean kassatyttön jonka jo aiemmin olin noteeranut. Syleilimme saman tein koska hän muisti minua, ja oli yhtä ystävällinen kuin työaikanaan. Äkkiä puoleeni on tullut uudenlaisia ihmisiä, ja he jotka ovat olleet aikaisemminkin ovat nyt tulleet pois piiloistaan. Tuona iltana tunsin melkein jokaisen ja olin monessa verkostossa mukana. Mikä parasta melkein kaikki heistä oli tervetulleita.

Tilanne alkoi rauhoittua. Älämölö laantui, eikä päässyt meistä kenellekään yöksi, hävisi pois ja jäljelle jäivät tyttöset jotka söivät rinnallani hampurilaisia ja niiden oheistuotteitta. Minä virkistin ilmapiiriä menemällä heidän sisälleen, etsien sieltä alitajunnan ja tuomalla sen gallerian heidän eteensä niin että opimme hetkessä kaiken toisistamme. Alkoi vallita syvällinen hetki jolloin yhteisymmärrys toi hartaan tunnelman meistä jokaiselle. Suzy Lee meni ajatuksiinsa, ja hänen ystävänsä katse muuttui sellaiseksi että siinä oli lämmin olla. Annettakoon heidän vetäytyä luokseni, sillä syksy on alkanut ja yö muuttuu aamuksi.

Paikalle hiihteli Miihkali. Todellakin, hän oli saanut nimensä juuri sen Pahkasian hahmon mukaan. Me tilasimme taksin, ja se oli taas yksi uusi valinta, minä tein kuten Suzy Lee ehdotti ja hyppäsin kyytiin. Hänen kaverinsa kysyi Miihkalilta onko tämä jonkinlainen hullu, koska mies oli heittänyt kännykkänsä seinään kun siitä oli loppunut puheaika. Siinä meinasi melkein päästä nauru. Välillä kääntelin kummissani päätäni takapenkille, jolloin Suzy Leekin tuntui suhtautuvan asiaan hilpeästi, ainakin kun minä vähäsen irvistelin, samalla kun Miihkali kertoi kuinka oli reippaana poikana asunut 100 vuotta Hollannissa ja opiskellut siellä Venäjän tsaariksi.

Jäimme melkein vauhdeista pois taksista, minä ja Suzy Lee joka astui suoraan korkokengällään mutalammikkoon koska hän on huumorintajuinen nuori nainen, joka tuolla sketsillään esitteli siis tilannekomiikkaa, mikä ajaa näin vahingoniloisen mutta hyvätahtoisen miehen aistit villeiksi aamuyöstä. Hieman kuten Bop-pillsin surrealistinen sisustus jossa katossa leijuu elokuvatähtiä, formula-autoja, palomiehiä ja kylttejä jotka eivät johda mihinkään.

Jatkoimme hyvin alkanutta matkaa kuten aikuiset naiset ja juttelimme syvenevissä määrin. Minä pidin siitä kotimatkasta, hän paljastui hyvin avoimeksi ja lämpimäksi persoonallisuudeksi, joka ymmärsi asioita ja jonka on oltava varuillaan sillä murhaajat ovat edelleenkin vapaana keskuudessamme (he ovat hiljaisia, eivätkä puhu vaan rakastavat tekoja). Hänellä oli pisamia jotka olen aina muutenkin noteeranut ja asiat paremmin - asiat jotka hän oli kokenut omakohtaisesti ja siksi saatoimme puhua kuin samalta planeetalta tänne pudonneet. Kukaan joka kokee sisäistä rauhaa, kun kesäisenä päivänä ajaa autollaan, ja näkee taivaan, auringon ja kaiken mitä on nähtävissä, ymmärtäen mitä se tarkoittaa, ei voi olla väärä henkilö olemaan tuossa tilanteessa. Jäimme pitkäksi aikaa puhumaan, kerroimme lyhytversiot elämäntarinoistamme, samalla kun ymmärtäväiset autot hiljaa lipuivat ohitsemme, lämmin alkusyksyinen aamu sarasti ja olimme kaikesta yllättyneitä. Tämä valinta joka tapahtui noustessa taksiin oli saanut alkunsa jo aikaisemmin illalla, toi minut tyhjentävään kokemukseen. Pilvet olivat laskeutuneet alas, ne olivat läheisellä kesannolla, ja me seisoimme vastakkain sillalla jonka alla oli piparkakkutalo jota ei voinut syödä, ja hiljaista vettä marssi tuon sillan alitse koko sen ajan.
“She eyes me like a pisces when I am weak”

Kohtalotoverissa on se hienoa, että häneen haluat luottaa koska todellakin tiedät pitäväsi hänestä, joten voit aina antaa tuon kaiken tapahtua kuin itsestään. Se ei ole tässä maailmassa itsestäänselvyys että se jonka olet jo tuntenut kauan, onkin joku jonka kanssa voi puhua ja jakaa tuntemuksensa. Lopulta tunnet halua päästä siihen pisteeseen missä yhteys on sellainen, että tietää mitä molemmat ajattelee..

Nyt, haluat tietää mitä tämä ihminen tuntee, ja sinä tunnet sisälläsi hänen tietävän miltä sinusta tuntuu. Se on piste jossa haluat tuon henkilön myös tuntevan samoin kuten sinä itse tunnet nyt.

- Sillä oletko sinä koskaan miettinyt miltä tuntuu kokea aluksi huomaamaton, mutta salaa syvenevä yhteys toiseen? Niin että huomaat kuuntelevasi tarkasti mitä toinen sanoo, ja voit tuoda siihen itse oman osasi, sen saman jonka hän on tavalla, tai toisella kokenut myöskin, samalla kun kaikki katoaa ympäriltä, niin että maailmasta tulee lopulta nämä kasvot joita katsot. Alat kuunnella tarkemmin, jääden roikkumaan jokaiseen sanaan. Se voi tapahtua välittömästi koska tunnistaa keskinäisen ymmärryksen, ominaisuudet ja arvot jotka ovat ainutkertaisia, harvinaisia, haluttuja niin että se kaikki on luonnollista. Kaikessa siinä on jotain tuttua ja kotoisaa jota kohti on luonnollista mennä, vaikka samalla siinä kaikessa on jotain mystistä, vielä vierasta mutta silti kiehtovaa.

“well they've got to kill what we've found
well they've got to hate what we fear
well they've got to make it go away
well they've got to make it disappear”