the Inglourious Basterds if you will

Tarantinon "Kunniattomat Paskiaiset" (Unglourious Basterds) tuli katsottua lauantaina. Ei ollut pienintäkään innostusta ryypiskellä tai lähteä baariin. Samalla minulla oli varmaan jotkut miehiset vaihdevuodet menossa ja hormonaalis-sielulliset toiminnat sekaisin, sillä tunsin voimakasta seksuaalista vetovoimaa pallien ja aivojen, sekä objektina olevan, satunnaisen kaupungilla ohitsemenevän naisen välillä - sen lisäksi että pimeän ja valon vaihteluihin liittyen hädin tuskin olen saanut nukutuksi.

Niinpä olin ajautunut tilanteeseen missä olin nukkunut vain vähän. Olin ottanut uudeksi tavaksi, terveelliseksi (highly controversial issue) nukkua ikkunaräppänä auki pitääkseni optimaaliset happivarainnot hallussa, samalla kun poltin kahta suolalyhtyä jotka ionisoivat ilmaa mitä parhaimmilla tavoilla.

Joten elokuvaa pohjusti se että kyseessä oli viimeinen näytös, ja minä olin tankannut itseäni kahvilla, koska olin hyvin väsynyt huonosta nukkumisesta ja kyvyttömyydestä nukkua päiväunia. Liput piti varata ja hakea tunti ennen näytöksen alkua, minulle jäi tällöin tunti luppoaikaa, minkä käytin lähinnä autossa muistiinpanojen tekemisiin projektia varten, ja sitten istuskeluun elokuvateatterissa.

Puoli tuntia ennen elokuvan alkamista join vielä kupin kahvia, jonka ostin pyylevältä ja äärimmäisen ynseältä myyjättäreltä joka ollessaan asteen verran tylympi olisi heittänyt kolikot lattialle ja käskenyt keräämään (ellei olisi alunalkaenkin pistänyt niitä taskuunsa), nyt hän sentään suvaitsi viskata ne vain käteeni. Juotuani vettä normaaliin tapaan kahvini päälle tajusin että voisin olla kirjaimellisesti kusessa tuon pitkän elokuvan ajan, joten viivyttelin viimeiseen asti saliin menemistä ja kävin vielä kusella ennen kun menin paikalleni. Minulla vain on äkäinen mutta pieni rakko, keskikalja ja/tai kahvi ajavat sen hyperaktiiviseen tilaan joka ei luovuta ennen kun omistaja on samassa tilassa, ellei sitten vain luovuta ja anna syvien virtojen virrata itsestään olinpaikkaansa - ei väliä, onko se istumispaikka vai metsä.

Mainosten mentyä aloin tuntea uuden kusihädän nousevan ja ajattelin että minun täytyy tavoittaa eräänlainen meditatiivinen flow-tila tai muuten tulee ongelmia, ja sitä on aika vaikea saavuttaa jos leffa ei ole hyvä, vaan niin häiritsevä että pitää hakea virikkeitä ympäristöstä, kuten vaikka vierustalla istuvan hengitykseen reagoivan nenän seuraamisesta, uskollisesti ja ilahtuneena.

Luojan kiitos, ilta oli ihmeellinen. Elokuva ei voi olla täysin huono jos se kestää tuntikausia ja voit katsoa sen niin että rakkokin asettuu ja on ihmisiksi elokuvan ajan. Ah eikö se ole onnea?

Aluksi leffa oli raaka ja tylsähkö, sitten se imaisi mukaan, kuten kännissä baarissa löydetty kaskelotin näköinen jonkun lajin naaras. Tämä vain on komeapaa jälkeä, ja tähän palaa mielellään (Aluksi minun piti verrata kokemusta valaistumiseen, mutta sitten ajattelin "vitut, nyt ollaan sofistikoituneita!").

Suosikkihahmokseni nousi Hans Landa, joka olikin keskeinen hahmo. Tarantinolaisen karismaattinen mies joka puhui useita kieliä, ja omasi arvaamattoman luonteen laadun. Hänen voidaan sanoa olevan taolainen pahis jossa kohtelias ja lempeän hurmaavasti hymyilevä käytös karkaa raivomieliseksi, ja kirjaimellisesti petturin ominkäsin tappavaksi vimmaksi. Eli mies oli tässä elokuvassa se, mitä Stuntman Mike oli edellisessä. Hillbillya näytellyt Brad Pitt ei ollut se päähenkilö tässä tapauksessa. Lisäksi pistin merkille että naispääosalla (Mélanie Laurent) oli samanlaiset kulmakarvat kuin minulla (kuten edesmennyt setäni, säälimätön naisestaja ja iloisten aikojen vanki sanoi; naiset tappaisivat jos saisivat samanlaiset kulmakarvat kuin minulla, mutta se on täysin eri tarina).

Elokuva täytyisi näyttää peruskouluissa, sillä se motivoi kieltenopiskeluun. Välittömästi seuraavana päivänä kysyin Tinalta että onko totta, että Frankfurtissa ja Münchenissa on erilaiset aksentit, ja hän varmisti tämän väitöslauseen välittömästi. Minä seurasin Hans Landaa - mies muuten näyttää todella paljon eräältä Huuhtadorfenin kaverilta - joka puhui montaa eri euroopan kieltä, mietin miten hienoa olisi poltella suurta posliinista, pienen vessanpytyn näköistä tirolilaispiippua ja puhua sujuvasti saksaa, ranskaa ja italiaa. Aikoinaan ylä-asteella kun tuli pakolliseksi opiskella ruotsia, yritti opettaja motivoida siihen näyttämällä lehtileikkeitä kuinka jossain päin suomea haetaan ruotsinkielentaitoisia ihmisiä paiskimaan töitä, minua se ei liikuttanut pätkääkään mutta jos Hans Landa olisi ollut nauttimassa kanssamme lasillisen maitoa ja strudelin, puhellen näitä kieliä ja lopussa poistunut tumpaten tupakin kermavaahtoon, minä olisin aloittanut opiskelut jo samana iltana.

“En osaa puhua sellaisista asioista mistä ihmiset täällä haluaisivat puhua, paljonko Suomessa maksaa ja mitä saa ostaa ja paljonko palkkaa, minua kiinnostaa se mitä minussa on, ihmisten väliset suhteet ja niiden järjestäminen, sosialismi, yksityiskohdat kuten kuoppa jalkakäytävässä tai näppyllä naisen poskessa, sellaisiin seikkoihin minä perehdyn, hintojen vertailu on täysin typerää.” - Pentti Saarikoski

Minun on äärimmäisen vaikea olla pitämättä (ihailevalla tavalla) näihin elokuvaan sijoitetuista, Tarantinolle ominaisista, tribuuteista asioihin jotka ovat häneen vaikuttaneet ja joista hän pitää. Elokuvassa oli jälleen jalkakohtaus, sekä erinäisiä viitauksia muihin elokuviin ja henkilöhahmoihin. Luojan kiitos, Tarantino on nero, siitä ei enää päästä mihinkään.

Kusihätä katosi minun haltioitumiseeni. Se oli hyvin voimakas kohtauksessa jota siivitti David Bowien Cat People, pääni tuntui kevyeltä ja olo huojentuneelta, se oli kuin jokin liikkuva maalaus, se kohtaus jossa elokuva ja musiikki yhdistyivät mitä parhaimmalla tavalla. Kun elokuvan lopun myötä haltioituminen katosi, kävin kusella, kävelin autolle ja ajoin kotiin.

Koska elokuvaa ei oikeastaan voi lukea, niin en myöskään pistä loppuun tuota edellä mainittua versiota biisistä, joka oikean vaikutuksen saamiseksi pitäisi kuulla ensimmäistä kertaa nimeomaan elokuvateatterissa, vieläpä tuon elokuvan kohtaukseen sidottuna. Mutta pistän jotain mikä pohjustaa, aivan kuten tämä reportaasikin ja sen saa hoitaa eräs minua suuresti ilahduttava, italialais-saksalaista sukujuurta oleva amerikkalainen (how convenient) muusikko.