Internationaali vol. 5. & 6.

Heräsin Siipikarjatiistain jälkeiseen aamuun kun vatsaani poltti. Eikä siinä vielä kaikki, minun päässäni soi jostain syystä Ressu Redfordin Jos Vielä Oot Vapaa. Tuo biisi on todella ahdistava, toivoton ja ylisentimentaalinen, tunsin oloni erityisen tuskaiseksi.

Nyt auto on viimein saatu korjaamolta. Mutta se menee sinne takaisin. Arvioni siitä että ostettaessa salamyhkäisesti kuntoon hoidettu takaiskarikysymys hoidettiin autokauppiaan vilpittömyydellä osui oikeaan. Auton takaiskarikysymys hoidettiin jollain rimpulalla öljyiskarilla, joten ongelma oli uusiutunut vuodessa. Lisäksi korjaamo helvetistä joutui suorittamaan takuukorjauksen. Mutta Luojan kiitos muuten tuo onnettomuus oli onni, auto on nätissä kunnossa tuoreen maalauksen ja peltikorjauksen jälkeen. Toinen korjaamoista kyseenalainen, mutta toinen kiitettävä, tämän järjestelyn ansiosta säästyi puolet vahingonkorvausrahoista jotka tosin menevät kyllä tarpeeseen muuten.

En ollutkaan käynyt siinä marketissa hetkeen, siinä marketissa on tavallista että jokaisella kassalla, siis kassahenkilöllä, on vakiomäärä jonoa hoidettavanaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta se ilmiö on totinen. Kassaneidin muistin hämärästi, hän on ollut sellainen blondiini joka on aina ollut kuin tuntisimme jostain, ehkä hän on vain lämmin ja naisellinen, sosiaalinenkin enemmän kuin muut? Hänen silmänsä kirkastuivat kun minä tulin kohdalle ja me tervehdimme, minä ostin luomutomaatteja jotka olivat herkullisen punaisia, ne olivat koirankakkapussin näköisessä vihreässä 100% biologisesti hajoavassa pussissa, lisäksi ostin yhden mozzarellan ja mustapippurikastiketta. Blondiini kysyi voiko jättää nämä ostokset reunalle, koska molemmat päädyt olivat täynnä, minulle se sopi mutta sanoin että mieleeni juolahti jos olisin vain vaatinut häntä ajamaan pakkaavat asiakkaat pois (heillä oli mittavat ostokset), ja hän nauroi. Sanoin lopulta etten kuitenkaan minä nyt sellaista tekisi, koska olen poika joka lämmittää äitien sydämet, ja niinpä hän nauroi taas minun letkautukselleni ja kertoi että se kyllä pitää paikkansa. Hyvästeltyämme lähdin kävelemään takaisin koiranäyttelypaikalle, siellä ihminen tietää mitä tylsyys on, kun hän seisoo odottamassa monta tuntia teepaidassa viimassa joka vain yltyy. Ne ovat oikeasti todella tylsiä tapahtumia suurimman osan aikaa, ainakin jos sinä et omista koiraa. Eläimestä puheenollen saattaa olla että hankin kissan, eräs melko ruma mutta ylisosiaalinen rotukissa etsii kotia. Kuulin tästä ollessani synttäreillä, serkkulikan.

Synttäreillä muistelimme pöydässä tapahtumasarjoja. Muistelu alkoi siitä kun minä, isäukko ja setäni istuimme rivissä kuin herrasmiehet (setä tähdensi:“Niin ja kravatit rintataskussa.”) ja pöydän päässä oli äityliini. Isä sanoi puheensorinaan ryhtyneelle emoselleni: “Otas nyt kakkua kun on sinun merkkipäiväsikin”, johon äiti sanoi: “Joo voisin ottaakin”. Tätä sitten naurettin serkun 15 vuotis-synttäreillä (kun kerroin Huuhtadorfenille missä olin ollut, hän heti epäili pahinta, mutta oli ymmärtäväinen minua kohtaan, se likainen mies!) ja pian antauduimme muistelemaan muita sukumme kommelluksia, korviamme myöten mansikkakakussa ja kahvissa! Kun mummovainaa vielä eli, ja vietti syntymäpäiväjuhliaan, kiikutti äitini kukkasia tietysti näihin juhliin, mutta antoi ne vahingossa mummon siskolle. Mummon sisko ja itse päivänsankarihan olivat molemmat jo sen verran dementian ihmeellisissä maailmoissa, etteivät he olleet siitä moksiskaan, kun äitini nappasi kasvit niin että suhahti mummon sisaren sylistä, ja vei ne pidemmittä puheitta oikealle omistajalleen. Hetken aikaa olivat mummot ihmetelleet, ja sitten ihmetelleet mitä he olivat ihmettelemässä ja keitä nämä ihmiset oikein täällä ovat? Minuakin muisteltiin, olin vanhempieni entisellä kaupalla kiikuttanut asiakkaiden kärryihin niin voipaketteja kuin pornolehtiäkin, tai hakenut kaupanhyllyiltä jauhoja ja muita tykötarpeita, ja mennyt tuntemieni(?) asiakkaiden koteihin niiden kanssa ja sanonut kaikkia ilahduttavaan sävyyn että nyt voitte leipoa minulle pullia kun kerran toin ainekset. Ehkä he olivat aikaisemmin vedonneet siihen ettei heillä ollut aineita. Setäni taas kertoi vähän ajankohtaisempia juttuja, siitä kuinka hän oli vaimonsa kanssa käynyt sienimetsällä ja he olivat poimineet kaksi muovikassillista sieniä, joista asiantuntija oli löytänyt kaksi syötävää. Meidän suvun kannalta on onni että keräilijämetsästyskulttuuri on mennyt pois muodista.

Tina aina ilmantuessaan on sen sortin naisia että hän tykkää ottaa homman hanskaan. Meillä on jokseenkin yhteinen tausta, joten voimme puhua joko kesäyönä kummitusjuttuja (tosia) niin että molempia hirvittää mennä nukkumaan, tai sitten puhumme kipeistä aiheista lievittävästi. Hänessä on aimo annos määrätietoisuutta, aina uhmakaan suora ryhti ja avoimuus mikä on melkein viatonta. Nyt hän sanoi että menisimme tähän paikkaan jossa on kaupungin mittavimmat imagojonot, tietysti vielä sellaisella sijainnilla ja yleensä läpi vuoden että pakkasaikaan saa aivokalvontulehduksen. Yksi portsari pelasi kanssani samassa joukkueessa jääkiekkoa ja on miellyttävä ihmisenä, vaikken tiedä onko hän enää töissä siinä paikassa, ja ei minulla koskaan heidän kanssaan ole ollutkaan ongelmaa. Mutta nyt sitten Tina pisti viestiä ettemme menekään tähän paikkaan, minä olin juomassa Keskustorilla välikahvia kun viesti tuli. Menin ulos odottamaan teutonitarta, siinä samassa tapasin Sampo Ekmanin jonka kanssa lätisin kuulumisia, kunnes sitten Tina paukahti paikalle. Osapuolet tervehtivät toisiaan ja poistuivat eri suuntiin. En nyt muista mikä herra Ekmanista tulee isona, mutta siitäkin oli puhe että jotain minulle täysin käsittämätöntä hän touhuaa. Tina kertoi että portsari jonka hän tunsi, ja joka oli luvannut ilmaista sisäänpääsyä, oli kysynyt onko neidin mukana tuleva kaveri mies vai naispuolinen, ja kun tuli selväksi että hän on mies, oli portsarilla mennyt herne nenään, eikä enää saanutkaan tulla ilmaiseksi – 'ainakaan se mies'. Tina oli sanonut kiitos hei ja ettei tarvitse auttaa, ja lähtenyt luokseni. Nauroimme tätä kävellessämme ehdottamaani Jack the Wankeriin jossa en ollut vielä käynyt, samalla kun imitoin värisevä-äänistä portsaria joka ahdistuu ja kutistuu pahanpäiväisesti kun kyseessä olikin miespuolinen avec, eikä naispuolinen. Tämä hieman ilkeämielinen, mutta sarkatinen ja makeasti naurattanut tyyli sitten sävyttikin iltaamme kun pääsimme siinä eteenpäin suuressa yhteisymmärryksessä. “In this awesome rage, rejecting compromise (compromise)”.

Jack the Wankerissa oli porukkaa niin ettei sekaan mahtunut; siellä soitti joku cover-bändi. Ovella oli kaksi portsaria jotka kinusivat lippua, minä pysähdyin sijoilleni ja sanoin ettei tule tapahtumaan jolloin Tina joka tomerasti oli menossa edeltä sanoi saman, minkä johdosta pääsimme ilmaiseksi. Joko hän tuntee kaupungin baarien henkilökunnan, tai on varsin suostutteleva olemukseltaan. Sanoin: “M'Oikei!” Mikä huvitti portsaria. Kävimme sisällä joka oli täynnä ihmisiä, sanoin että otetaan juomat ja mennään terasille. Tiskillä joku räkäposkella ollut casanova lässytti jotain suomeksi Tinalle, joka tavalleen uskollisena katsoi tuota miestä lapsekaan epäuskoinen ilme kasvoillaan (joskus hänelle puhui suomea, englantia ja siansaksaa sekaisin myös eräs todella humalainen mies, jolloin nainen katsoi samaan tapaan ensin miestä ja sitten minua “Auta?”. Se pieni mies oli sympaattinen tapaus. Saman porukan jäsen, hänen kaverinsa sanoi huomanneensa miten mukanani ollut neitokainen on vähäsen eksoottisemman näköinen, ja kysyi että mistä olen onnistunut saamaan hänet). Ulkona kuului musiikki selvästi ja ilma oli pimeä että pehmeä. Tina innoistui myös imitoimaan eräitä naisia jotka käyvät paikasta mihin hän sai porttikiellon tapeltuaan vessassa näiden naisten kanssa. Se oli aika hauskaa kuuneltavaa. Hän kertoi että nämä neidit ovat juuri niin kanamaisia bimboja kuin saattoi kuvitella; he ovat kärkkymässä tuossa tuntemattomien rocklupausten, ja ehkä tunnetumpienkin paikassa jotakuta joka voisi heitä joutessaan astua – sillä onpahan siinä sitten meriittiä millä kehuskella, jos tämä meikattu taiteilija joka on myös suuri rakastaja, jonain päivänä tulee kuuluisaksi. Mistähän kaikesta muusta me vielä puhuimme? Parisuhteista, sitä ennen olimme puhuneet mikä on oikea lastenhankintapolitiikka, ja hän ehdotti että meidän pitää jonain yönä kuten tämä, mennä naimisiin, yhdeksi yöksi. Kyllä meillä juteltavaa riitti, minulla vain yltyi samalla vertaansa vailla oleva paskahätä, enkä häveliäänä miehenä raaskinut sanoa sitä hänelle. Jatkoimme vielä aikamme jutustelua ennen kuin menimme suuntiimme. Kaavailimme tulevaa viikonloppua jolloin hänen toinen saksalainen kaverinsa, Jennifer (?) tulee. Saattaisimme piipahtaa laittamassa kolmistaan jalallamme koreasti. Kun lopulta lähdimme eri suuntiin, hänellä oli punainen nahkatakki, farkut ja musta neule vedetty perseen ylitse, punttisali oli tehnyt hänelle sen mikä oli minun silmilleni hyvä – tämän uppoutumisen minulta esti ihan erilainen pakotus; mr kakkahätää ei kiinnostanut tuollaiset asiat.

Kuljeskelin pitkin poikin kirjaimellisesti hädissäni. Löysin lopulta erään entisen työväenlinnan uumenista maksullisen vessan, sitä ei oltu varmaankaan koskaan käytetty, mikä takasi minulle leppoisat mutta helpottavat oltavat. Tuntui kuin olisin päässyt jostain kauhuelokuvan painajaismaisesta maailmasta, takaa-ajokohtauksesta, takaisin leppoisaan humalaiseen lauantai-iltaan. Vyötin kupeeni, ja nousin kohti yötä. Lähdin suuntaamaan kohti Bop-pillsia, minne eräs vastaantuleva tuttunikin sanoi menevänsä.

Tuttuani en nähnyt kyseisessä paikassa, paikka oli avoin ja siellä oli muutamia ihmisiä. Silmälasipäinen mies oli niin pöllyissään että hänen naisensa harmitteli kun ei ottanut mukaan kameraa meidän tanssiessamme hänen koreografioimaansa “Soidintanssia”. Jos kukaan tietää miltä tuntuu nähdä joku tuttu hilpeissä pieruissa, etenkin kun tätä tuttua tapaa pääasiassa vain kepeissä kenttäkänneissä, niin hän tietää silloin mitä minä näin. Oikein muuta erikoista ei tuona kertana sitten tapahtunutkaan.

Perjantai oli siivouspäivä. Siivosin, luuttusin lattioita, päässäni soi “pensseli-setä” ja vaihtoehtoisesti “meisseli-setä” ne oli soineeet päässäni jo torstaiyönä. Melodraamat vaihtuivat kuitenkin jossain vaiheessa Apuvamiehen tunnariksi. Hyräilin tunnaria kuuliaiseen sävyyn samalla kun suoritin siivoustyötä. On tärkeää tehdä työtä, muuten lapset kuolevat Afrikassa nälkään.