***
Taas hetki kun kirjoitin, viime aikojen keskittyminenon ollut niin tiivisti audiopuolella ja editoimisen kaikkinaisessa nyhjäämisessä, että en edes tiedä miten alottaisin tämän tekstin syötteeksi takomisen.
Viikonloppuna (tästä se lähtee!) oli se tavallinen tarina, pienillä lisävivahteilla. Olen ilmeisesti ns. Da Vinci-persoonallisuus, eli Luojan armosta luova ja nerokas, mutta myöskin helposti kyllästyvää ja dynaamista sorttia. Niinpä se ajaa minut tiedemiespuoleni kanssa, niin kun olen sellaisella mielialalla että ei huvittaisi edes nollata rassaavaa viikkoa, niin että olen lopen uupunut käymään viihteellä, niin se johtaa minut kokeiluihin ja tekee tästäkin taas havainnollistavaa, tutkiskelevaa journalismia.
Wu-Wei on eräänlainen paradoksaalinen periaate jossa tehdään tekemättä, ja ollaan olematta – ideana se että joka tapauksessa universumin yläpuolella on se ensimmäinen ja viimeinen Sana jota vastaan nullikoinnissa ajaudumme kroonisen vitutuksen tielle. Tiedostamisen periaate taas muistuttaa meitä tästä, sillä muuten tapahtuu jotain mitä voi sanoa nukahtamiseksi, jolloin hortoilemme itsemme eksyksiin elämässä.
Kun katsoin kelloa lauantaisena yönä, näin että minulla oli 2 minuuttia aikaa siihen että bussi tulee. Kolikon heitto paljasti että minun kannattaa lähteä silti. Eikä minulla ollut mitään hävittävää, joten päätin tehdä saamani suosituksen mukaan jossa on ollut melko pettämätön voima toistaiseksikin – seikkailut ja löydöt joihin se on minut vienyt ovat aarteenomaisia!
Lähdin kävelemään täynnä viisasta tyyneyttä kohti bussia, normaalisti olen aina tässä vaiheessa juossut, ja juossut lujaa! Niin että bootsien läpsytys on täyttänyt naapuruston salaperäisellä tavalla. Nyt etenin rennosti kuin leijonakuningas joka omistaa savannin. Päästessäni perille näin että pysäkillä oli nainen! Se tarkoitti sitä että keskiyön pikavuoro ei ole mennytkään, ja jos tarkkoja ollaan, nainen oli naapuri (ei se vittumainen hullu alakerrasta!) joka sanoi että “Sinä vain kävelit rennosti ja rauhallisesti tänne, ja minä juoksin!” - kun olin tullut paikalle, ehdin seisahtamaan vain paikalleni kun bussi tuli – odotus aika noin 0,07 sekunttia!
Bussissa naapurini viereen istuin vaaleanainen jolla oli hame, ja sellaiset kanisterit että ne näkyivät paksummankin takin sisältä. Nainen sanoi että minulla on dramaattinen puheääni, ja epäili että olen laulajana jonkinlaisessa oopperassa, missä jylisevin äänin miehet julistavat lyriikkaa. En tiedä mitä blondilla oli mielessä sillä hän kyseli naapuriltani mihin tämä on menossa, ja jo loppumatkasta he olivat menossa samaan paikkaan. Seuraavalla kerralla minun pitää kysyä että menikö jatkot saksiessa, ja jos meni niin kyllä minua harmittaa kun meninkin bluesbariin (blondi kysyi mihin minä menen), enkä jatkanut heidän kanssaan – onhan se nyt niin, että kyllä sandwitchissa pitää myöskin makkaraa olla!
On jonkinlainen urbaanilaki että Bluesbarissa on aina melkein 100% eri kokoonpano. Nyt siellä oli hieman epätodellisen oloisesti muutama nuori nainen, jotka olivat kuin suoraan naismakuni preferanssikansiosta, mustat paksut hiukset, tissit kuin hyllyllä ja vaaleat piukat hameasut – korkokengät myös. Viimeksi koin vastaavia elämyksiä kun sain hyvin nuorella iällä Robert Crumbin sarjakuvia käsiini. He olivat noin 20 v. kun taas heitä piiritti noin 40 v. miehet. Irvokkainta oli se, että nämä miehet kikattivat kuin pienet tytöt näiden naisten jutuille. Naisilla oli heidän mielestään todella hyvät persoonallisuudet ja kurvikas persoonallisuus. Äänekkäin seksibeibeistä sitten nautti huomionkeskipisteenä olemisesta, ja hän ruoski aina välillä miehiä ivaavilla sanoilla, joista he nauttivat sanomattoman paljon. Minusta oli kärsimys kuunnella tuota verbaalista sadomasokistista, aikuiseksi kasvaneen kastraatipoikakuoron femdom-näytelmää. Sen lisäksi miehet myöskin saivat kuulla naisten mieshuolista, ja naiset siitä kuinka upeita nämä olivatkaan - sillä sietiväthän he näin sujuvasti näiden miesten seuraa.
Olin selkä heihin päin, mutta melkein joka kerta jos katsoin taakseni naisista se parhaimman näköisin, se jolla oli muodokaan suuret silmät kuin ihmiskissalla, ja kasvot joista näkee altistumisen estrogeenille (kivikaudella olisin jo raahannut tuota tajutonta seksipommia luolaani, ja antanut hänelle lukemattomia DNA-injektioita – suppona) hän katsoi minua pitkään ja jatkuvasti. Jutuista päätellen hän puhui vähän, ja enemmän asiaa, siinä missä kolmas ja varmaan nuorin tytöistä oli jatkuvasti hiljaa.
Kun olin poistunut baarista, päädyin niin sanotulle nostalgiakierrokselle, joten menin Bop-pillssiin. Pitää sanoa, että se on alkanut nyt jäämään vihdoinkin "hautumaan" ja maistumaan puulta. Annoin sen silti yrittää.
Sisääntullessani rouva lipunmyyjä sanoi että minun pitäisi mennä näyttämään kuinka juuri silloin soinut biisi pitäisi tanssia, vastasin: "Jep, jonkun pitää mennä näyttämään kuinka se tehdään kunnolla." Nainen nauroi. Hän nauroi, mutta minusta tuntuu että sen, nyt jo poistetun, keskikorokkeen gladiaattoritaistelun jälkeen henkilökunta on alkanut olemaan nyreissään minulle. Ei jokainen. Mutta kun näin DJ-kopissa omistajan tyttären, joka oli näkemässä kun huidoin conanbarbarian tyylisesti örkkiarmeijan keskellä taistellen elintilasta. Hän hymyili minulle leveästi ja kauniisti. Jumalauta, olisi syytäkin, kun vauhkoontunut örkkiarmeija saattaa olla hänen tuttujaan! Ainakin tuota välikohtausta edelsi se kun minä ja hänen mukanaan ollut hessuhopo karvasimme toisiamme, tanssin lomassa totta kai, kunnes itse neiti tuli juttelemaan kanssaan ja hätisteli egonsa rippeitä paniikissa pitelevän holjopin pois. Aluksi sen mielestä oli hauskaa tulla kiskomaan minua kanssaan tanssimaan, mutta sitten naama alkoi mennä norsarille kun minä aloin viemään ja hän vikisemään. Ah, eikö se kasvata luonnetta kun joutuu kohtaamaan elämässään näitä täysin tyhjänpäiväisiä, vinkuvia ääliöitä? Mutta se älköön haitatko - myöskin apinat osaavat yksinkertaista ajatus ja kommunikointi toimintaa, se on heidän ongelmansa jos heillä ei ole tarpeeksi banaania! "The day shall clasp him with strong hands. The night shall hold sweet victory. - Many enemies bring much honour..."
Mutta tällä kertaa paikka oli aika avara, siellä oli muutamia melko näyttäviä naisia, mutta siellä oli vielä enemmän miehiä. Minulla ei ollut koko iltana ns. viihdevaihde päällä, pikemminkin apaattisen ohikulkijan jota laskuhumala seuraa varjonlailla fiilis päälläni. Jos nyt aikaisemmin pääsin todistamaan sitä kollektiivista tussunpiiskausta joka tekee miehistä kyykytettyjä lapasia, niin ei nyt varsinaisesti tämäkään vierailu mielipidettä asioiden tilasta muuttanut. Tangoilla tanssi pääasiassa miehet, ja he tanssivat muuten paremmin kuin naiset. Vain yksi nainen tanssi tangolla niin että en päässyt lähtemään. Samainen mies jäljitteli tarkasti minun liikkeitäni tanssilattialla yhdessä vaiheessa, ja se imarteli, mutta enkö minä nyt jumalauta osaa tanssia? Osaan, siitä ei ole häpeä ottaa mallia! Naiset erityisesti rakastavat imitoida taichi-liikkeitä joita olen integroinut mukaan improvisoituun soidintanssiini, miehet taas näitä klassisia ilmakitaransoittoja ja pulp fiction pyörähdyksiä. Siispä, toisella tangolla tanssi mies, ja toisella tangolla sitten oli melko kaunis nainen jota piiritti kuin muuri 7 miestä! Minä taisin nauraa ääneen kun näin sen, ilta oli kuin jokin farssi tai musikaali nimeltä The Incredible Cock Fest! - Jo valomerkin jälkeen loppukin naispopulaatio oli lähes kokonaan poistunut, ja siinä ohessa moni muukin. Myös minä otin jalat alleni, en uskaltanut jäädä todistamaan homoseksuaalisten orgioiden räjähtämistä valloilleen. Sellaisiin herrasmiehet eivät osallistu edes kohtelaisuuden nimissä! - Olihan tämä nyt hieman erilaista kuin edellisenä viikonloppuna jolloin minä tanssitin kauniita naisia, ja minut vietiin jatkoille linnamaiseen asuntoon jossa oli valtavat televisiot, viiniä, voileipiä ja kattokruunuja. Miehiä ja naisia tasainen määrä, eikä mikään irstas gangbang-kokoonpano!
Lampsin katuja ja mietin että sää tuntuisi suosivan minun death metal-operaatiotani, taivaalta putosi märkiä kuukautissiteitä ja ihmiset röyhysivät viinalta, valkosipulilta ja tupakalta niin että osa lumesta suli heti maahan. Minä yritin palauttaa itseni olemaan Wu-Wei kaikessa mitä olen ja teen, olematta ja tekemättä. Niin sitten suuri viisari värähtää uuteen asentoon. Edessäni on valoisa paikka, ihmisiä ja näiden keskellä rotunainen ja tämän blondin kaverin! Voi sitä jälleennäkemisen sanoin kuvailematonta riemua, rotunainen tunnistaa minut ensin ja hänen kasvonsa kirkastuvat yllätyksestä ja minä avaan sylini ja hymyilen leveästi. Niinpä pian, ennen kun mitään ehditään sanomaan loppuun me syleilemme kiihkeästi ja monta kertaa, päästämättä kertaakaan irti. Minä ryhdyn vaistomaisesti naurattamaan naisia, ja sitten nauretaan ja sitten syleillään.
Pari autoa pysähtyy, muutamalta ihmiseltä putoaa pizzalaatikot, aivan kuten kaikkien leuat kun rotunainen huudahtaa "Haluatko että näytän sinulle taas tissejä!" Blondi katsoo hieman hämmästyneenä vuoronperään meitä molempia, ja rotunainen antaa pikaisen selityksen; tanssien sen päälle hurmaavasti hyvin lyhyen mutta ihastuttavan tiputanssin, niin että pyörittää tyttömäisesti persettään samalla kun naamalla on keskittynyt mutta nautiskelevalla tavalla hymyilevä ilme, huulien ollessa kuin suukottamassa hän hyräili melodiaa: "Tsu-tsu-tsuu!" - She said burn, together. Burn, We'll burn together!(Burning together) Tylsä, ja ynseä ilta näemmä omasi kaiken hauskuuden yhdessä nopeasssa hetkessä, supertiivisteenä, spontaanissa ilossa. Tuli hetki kun molemmat pysähtyivät, stop, ja katsoivat tutkivasti toistensa kasvoja, niin että kaikki äänet hiljenivät ja muu maailma meni tauolle. Se oli outo hetki, joka loppui taas jatkuvaan ja riemukaan raivoisaan syleilyyn, go. Hän on epäilemättä se mitä tarkoitetaan tummalla ja tulisella naisella, hänessä on kaksi asentoa, joista toinen on liekinheitin ja toinen säästöliekki.
- Ja mitä minä vastasin? "Olen kuullut tuota koko illan." Sitä, minä vastasin.
LIITE:
The Infamous Death Metal Hero Sessions (B)Log!
Sessiot ovat siis startanneet. Yksi biisi alkaisi olemaan kokolailla valmis, enää vokaaleita ja miksauksta vaille. Se on hyvä biisi, olen itse asiassa jäänyt siihen itsekin joissain määrin koukkuun, joten voin olla tyytyväinen. Ongelmana tuntuisikin olevan se että toisen biisin tekemisessä on paineita, ilmiö joka on tuttu menestyksen pelosta ja tappion pelosta kärsiville (ne voivat olla yhtä aikaa läsnä), mutta tosiasia on, että melkein kaikki taiteilut joita olen tehnyt ovat olleet enemmän tai vähemmän Zen ja Wu-Wei, joten Jeesus-vainaan neuvot olla menemättä asioiden edelle olkoot siis tässäkin muistettuina. Ennemin teen yhden itsenäisen biisin, tai minkä tahansa teoksen, kuin että ryhtyisin tekemään uusiksi jotain minkä olen jo tehnyt.
J on taiteellisena ja valokuvausapunani projektissa. Ongelmana on ollut se, että autoni on ollut nyt kuukauden poissa pelistä. Enteellisesti juuri tänään se pitäisi viedä myöskin korjaamolle, missä sitten selviää sen tuomio, vaikka siitä toki on aavistus. Jos tuomio on lievä, me pääsemme taiteilemaan ja kuvaamaan pikimiten. Ideana olisi saada talvi tallennettua, ja se jos jokin on nyt pakenemassa hyvää vauhtia pois, samalla kun osa asioista on rempallaan.
Asia jota hämmästyin on se että miten suhteettoman paljon aikaa kuluu tuotanto-osuuteen, kuten editoimiseen, sovittamiseen ja säveltämiseen ynnä muuta. En voi puhua mistään soittimesta erityisesti, sillä ykkös-soitin on kotistudio, mutta mitä tarkoitan on se mitä sain huomata esimerkiksi Home Studion viimeisintä jaksoa editoitaessa - sen jälkituotantoon meni varmaan vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin aikaa kun itse äänityksiin! Sama pätee musiikin kanssa! Kuten luin eräästä studiolokista, niin 8 minuutin rämpytyskitaroiden soitossa kului aikaa noin pari tuntia!
JA koska minä olen silti kiireinen muiden projektien kanssa, on tämän projektin määrä kehkeytyä verkkaisen varmasti, niinpä en varmaankaan ala pitämään säännöllistä lokikirjaa tässä sijainnissa. Sen sijaan mikropäivitykset ovat nähtävissä täältä, ja suuremmat sitten tästä osoitteesta. Vieraile siis häikäilemättömän usein molemmissa osoitteissa, ja ole sivistynyt ihminen. Kiitos.
PS. Kumma kyllä, mutta tämä projekti on herättänyt minussa määrättyjä mielitekoja, eräs niistä on Crowbarin musiikki. Luomani musiikki ei ole sludge metallia kuten Crowbar, mutta jostain syystä orkesteri kuuluu ehdottomasti session aikana soineisiin. Saa nähdä imeytyykö vaikutteita. Joka tapauksessa tämä kappale on lähes euforinen, ja myös sanoitukset (henkilökohtaisellakin tasolla) vähintään koskettavat !
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti