Oltuani tanssimassa, jotain napsahti. Menin ulos ja poltin savukkeen ulkona, tai terassilla. Ensiksi pari naista tuli luokseni, toinen oli tavallisemman näköinen, toinen tumma ja mahdollisesti ulkomaalaistaustainen nainen (näyttävä, muodokas, päällään pieni ja musta) tulivat pummimaan minulta tupakkaa. Naureskelin että en tajua missä ne näkevät minussa kyltin jossa lukee että olen tupakka-automaatti. Kun he olivat aikansa jankuttaneet, he menivät viereisen miehen luokse ja toinen näistä neideistä tuli voitonriemusena sanomaan että sai kun saikin tupakan – komentamalla että “anna tupakka”.. Minä sanoin että no hyvä teille ja onneksi olkoon. Pian kuitenkin pari naista tuli taas viereeni, tai oikeastaan useampi, toiselle puolen tuli afrosuomalainen nainen ja toiselle siis suomensuomalaisia blondeja (paikka oli täynnä nimenomaan blondeja, ja tietysti ulkomaalaisia – go figure?). Toinen jäi puhumaan kanssani. Joka jäi puhumaan kanssani oli melko pieni, hänellä oli kimeä ääni ja hän näytti Deathproofin naispääosan esittäjältä. Sanoin sen hänelle, pian sen jälkeen kun olin nostanut hänet yhdellä kädellä istumaan viereeni (hän oli niin pikkuinen, että ei meinannut ylttyä ilman apua) ja sitten sanoin että minä puolestani olen se leffan pahis. Sanailumme muistutti kieltämättä hieman tuota leffaa, sanoin mm. Että hän on varsin kompaktin kokoinen, ja hän naureskeli sitä ja kysyi että onko se hyvä vaiko huono asia. Hän tuntui nauttivan kovasti seurastani sillä sen verran hän otti minusta nojua, ja ottipa vielä ylös leffan nimen (Deathproof). Kun hän kysyi että miksi olen pahis, sanoin että siksi koska hän on leffan karismaattisin tyyppi. Kun pieni blondiini oli lähtenyt (ilmeisesti hänen poikakaverinsa soitettua?) hän lähtiessään halasi minua vielä erikseen ja en ehtinyt olemaan kauaakaan paikallani, niin luokseni tulee lyhythiuksinen blondi. Molemmat heistä valittelivat että afrosuomalaisia miehiä ei ollut vain tämä, vaan eräs toinenkin menomesta täynnä ja että he olivat yhtä tuttavallisia kuin joku kauhuelokuvan jättiläismustekala jollekin matkustajalaivalle.
Voisi varmaankin sanoa että Keltainen aikausi on osana vuotta jonka on määrä päättää Hiljaiset Vuodet? Vaikea sanoa, sillä se on osana jotain missä pyritään pitämään tasapainossa suunnitelma ja spontaanius. Keskitien hankaluus on sen jatkuva dynamiikka; hyvän ja pahan tietoisuus ihmisessä ajaa yleensä ihmisen nojaa jompaan kumpaan ääripäähän. Nojaaminen viittaa passiiviseen tuen hakemiseen. Eikä lainkaan aktiiviseen liikkeeseen osallistumiseen.
“Mies ei näytä suuruuttaan olemalla jommassakummassa ääripäässä, vaan kun hän koskettaa molempia yhtä aikaa” - Blaise Pascal
Samoin Keltainen Aikausi on sykli jolloin laajennetaan ja herätellään uudestaan sosiaalisia verkostoja. Tästä syystä häät olivat erinomainen kiintopiste, jossa jotain lempeää ja levähdyttävää oli havaittavissa. Ihmiset olivat ystävällisiä, jännittyneitä ja rentoja. Kaikki ajoittain, mutta siinä kaikessa oli tuttavallisuus ja hyvänsuopuus joka jollain tavalla herkensi mielialaani. Itse asiassa krapula teki sen myös, mielialat vaihtuivat nauruun purskahtamisesta aina kyyneliin liikuttumisesta erään vanhan naisen lukeman runon aikana joka käsitteli kiehtovalla tavalla panenteistisia teemoja, aina sisäisen rauhan löytämiseen, kaikki tämä oli kirjoitettu wakawanhaan suomalaiskansalliseen runomittaan.
Se mikä tässä aikakaudessa huomattavaa on se, että aina kun lähden autoilemaan vastaani osuu keltaisia autoja. Yleensä vielä tietyllä erottuvalla sävyllä. Tietysti tietynväriset autot ovat yleisempiä kuin toiset, mutta viimeksi maanantaina olin ennen kauppaan lähtemistä miettiä sitä tietty keltaista farmaripösöä, ja kuinka ollakaan näin sen parkkipaikalla kun menin kauppaan! Ja ei tämä ole vain jäänyt autoihin, vaan näitä ilmiömäisiä kohtaamisia on myös muiden kulkuneuvojen kanssa. On mielenkiintoista törmätä jonkun kulkuneuvon keltaiseen versioon, mitä ei näe usein.
Oli outoa olla häissä, kun olen käynyt viime vuodet vain hautajaisissa.
Ilma oli erittäin kuuma ja täysin tuuleton. Otsalla oli enemmän karpaloita kuin tulevana syksynä metsässä. Paikkana kaunis Tampereen maaseutu Aitolahdessa. Kirkko oli wanha, joskus 20-luvulla rakennettu, vieläpä muistuttamaan keskiaikaista kirkkoa. Olisi ollut aika jännä elellä tuona aikana, kirkko oli varmasti jotain ihmeellistä silloinkin.
En ollut koskaan käynyt tuossa kirkossa. Katsoin ajo-ohjeet internetistä, pistin osoitteen puhelimeni GPS:n ja kirjoitin vielä varmuuden vuoksi suttupaperille tiennumerot ja muut kääntyilyohjeet. Jälkimmäinen oli fiksusti tehty; puhelin kadotti antamani osoitteen joten olisin joutunut arpomaan mihin mennä. Matka oli hyvinkin tyylikäs ja rock-henkinen kun kauniilla Prelullani paahdoin läpi moottoritien, kaikki mahdolliset luukut ikkunoista kattoluukkuun auki, samalla kun kädessäni lepatti ajo-ohje ja radiossa soi Type O Negativen Life Is Killing Me-albumi. Se on hyvä levy. Bloody Kissesiä ja October Rustia ei nyt taida oikein mikään muu levy ylittää jatkumossa, mutta niiden jälkeisestä tuotannnosta Life Is Killing me on eräänlaista uusklassista Type O:ta.
Häät olivat 8.8. ja laitoin hääkirjaan tekstin “Onnea 8.8. Wedding Band” vrt. tähän. Huuhtadorfen on menossa nuorikkonsa kanssa honeymoonille Berliiniin, ja siitähän tuli laskettua myöskin leikkiä. Että hän nähdessään juutalaisen ja poliisin samaan aikaan, sanoo kasvoilla vakava ilme: Juden. Ennen aikaisesti päättyneen matkan jälkeen hän aprikoi, lapsekaan hämmästyneenä: “Sain porttikiellon SAKSAAN!!”.
Häiden jälkeen lähetin ottamiani valokuvia Huuhtadorfenille. Pistin mukaan viestin, että jos kuvissa esiinnyn minä, joko minua selvästi nuoremman tai vanhemman nais-seuralaisen kanssa ja vielä vähissä vaatteissa, että hän tällöin poistaisi välittömästi kuvat ja laittaisi tämän muiston “pimeän puolen episodit”-kansioon.
Luen nyt varastoon jääneitä, lukemattomattomia kirjoja. Näitä on seuraavat:
- A.W. Yrjänä: Päiväkirja vuosilta 1995-2008 (Erinomainen, jota olen tarkoituksella pyrkinyt lukemaan säästeliäästi)
- Pirkko Haapanen: Cicero Puhetaidosta
- Jari Kekäle & Esko Murto: Narnia Todellisuuden Peilinä
Tätä nimenomaista julkilausumaa kirjoittaessani olen juuri aloittanut tuon jälkimmäisen opuksen lukemisen. Aiemmin luin sitä vain sieltä täältä. Minulla välähti että tämähän on itse asiassa hyväkin idea. Kyseessä on kaponen pieni vihkonen, jonka ostin 2€ alennusmyynnistä. Ensinäkin on kannattavaa kirjailijalle, että hän lukee muista kirjailijoista, ja toiseksi mitä kirjan alku on osoittanut on jotain minulta hieman taka-alalle jäänyttä, ehkä jopa kadonnutta. Hiljaiset vuodet ovat olleet alati enemmän ääntä pitäviä, mutta silti stoalaisen tieteellisiä perusvireeltään, jolloin romantikko minussa on pysynyt lomautettuna. - Eikä Hiljaiset Vuodet itse asiassa nyt niin hirveän hiljaisilta ole vaikuttaneet, mutta se on ollut niiden pääpiirre – luonto. C.S. Lewis oli nuorena mielikuvitukseltaan villi, ja saattoi helposti ajautua haltioituneeseen tilaan. Tämä saattoi johtua erinäisistä syistä, jotka ovat näennäisen vähäpätöisiä – mutta sama pätee minuun! Olen ihastellut jo pienestä pitäen tiettyjen asioiden luonteenomaista ilmiömäisyyttä, jopa turhan tuntuista (vaikkakin kaikki on turhuutta!) C.S. Lewis alkoi löytämään “iloa” ateistivuosinaan – se on jotain, katkeransuloista kaipausta. Hänen “rationaalisuutensa” (lainausmerkeissä siksi, että se on ladattu termi, eikä kirjaimellinen) aikakautena. Samoin minä olen toiminut tasapainottavalla tavalla, en niinkään vasenta aivolohkoa hyläten, vain oikean valtaa lisäten, olen jälleen löytämässä tuota harmonisoivaa tunteen paloa.
“En osaa puhua sellaisista asioista mistä ihmiset täällä haluaisivat puhua, paljonko Suomessa maksaa ja mitä saa ostaa ja paljonko palkkaa, minua kiinnostaa se mitä minussa on, ihmisten väliset suhteet ja niiden järjestäminen, sosialismi, yksityiskohdat kuten kuoppa jalkakäytävässä tai näppyllä naisen poskessa, sellaisiin seikkoihin minä perehdyn, hintojen vertailu on täysin typerää.” - Pentti Saarikoski
Häistä muistan kun Huuhtadorfen, morsian, ja pappi juttelivat eniten heidän mieleensä olevista Raamatun kohdista. Huuhtadorfen pitää yllättäen Vuorisaarnasta, vaimonsa Laulujen Laulusta ja papista en tiedä. Huuhtadorfen vinkkasi että minä puolestani pidän Saarnaajan kirjasta, ja se onkin totta. Naureskelin että se ottaa heti luulot pois lukijalta, ja aina aika ajoin palauttaa tämän maanpinnalle: “Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta”. Sanoin että oikeastaan se on hyvin neutraalin viestin antava, eikä pessimististä, sillä se sanoo että hyvät ja pahat päivät molemmat ovat haihtuvia ja ajallisia, jos sinun hyvät ajat haihtuvat, niin sen tekee myöskin pahat ajat. Pappi selvästi vajosi mietteisiinsä ja sanoi “hmm” ja nyökytteli hyväksyvästi, kasvot vakavoituen. - En alkanut saarnaamaan, mutta tuota neutraalia lopputulosta kutsutaan myöskin (sisäiseksi) rauhaksi - oikeastaan se aktivoituu vasta silloin. Silti Saarnaaja ei kehota asketismiin, vaan kultaiselle keskitielle. Carpe diem. Myös Keltainen Aikakausi on täysin turha, mutta ajallisuuden mittakaavassa tarpeellinen.
“Kapakassa ihmiset söivät ja joivat, tavaratalossa he tekivät ostoksia ja katselivat tavaroita, joita heillä ei ollut varaa ostaa; he lukivat huonoja lehtiä ja huonoja kirjoja; illalla he menivät elokuviin tai istuivat kotona katselemassa televisiota tai tuttavien luona juoruamassa; ihmiset elivät ja olivat onnellisia joskus, onnettomia josukus; tietämättä syytä siihen he elivät, ja syytä tietämättä he kuolivat – ei ole yritettävä osoittaa, että kaikki mitä he tekevät on naurettavaa ja arvotonta, on yritettävä paljastaa heille, että heidän elämänsä juuri sellaisena kuin he sen elävät on täynnä sisältöä ja merkitystä, jokainen hetki.”
- Pentti Saarikoki
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti