Evilive - The Inevitable Return [Mommy, Can I Go Out And See The Misfits Tonight?]

+

=

Perjantaina kävin lopulta ostamassa liput tulevaan Misfitsin keikkaan. Kesästä saakka olin jo menossa, mutta toisaalta jahkailin yhäti enemmän. Kestämättömän kaksimielinen yhtälö! Tuo perjantai oli muutenkin mitä upein syksyinen perjantai moneen vuoteen, kävin pitkällä markettilenkillä ja ostin repullisen hyödykkeitä aina huokeassa alennuksessa olleesta aidosta kiinalaisesta vihreästä teestä jota myytiin – ei pahvipakkauksissa, vaan peltipurkeissa – muihin miellyttäviin ostoksiin. Takaisintulomatkalla istahdin kioskille kahville, sille jossa kävin lopputalvesta ja keväästä melkein joka ilta lenkin yhteydessä. Muistot noista kioskilenkeistä tulvivat tuolla reissulla niin rikkaina mieleeni, että olisi ollut täysin kohtuutonta pysähtyä kioskille ja nauttia kuppi kuumaa. Nautinkin, ja luin psykologista ebookkia samalla kun siemailin kahvia. Opas oli kohdassa joka kertoi että epäonnistumiset ovat yleensä oma vika, samalla kun ohitse juoksi hoikistunut mies, joka ennen oli sen pienen kioskin kokoinen.

Huuhtadorfen joka myös oli tulossa keikalle, soitteli minulle minun tekstattuani hänelle: “Persnahkasta riivitty sijoitus on tehty ja The Misfits yhtyeen lippu on nyt hänessä. Ja hän siinä. Kiitos”.

Jutustelimme siinä miten keikalle oli tulossa lämppäreitä aina Japaniasta saakka. Myös irlantilaisruotsalainen kokoonpano siellä näytti olevan. Arvelin puhelimessa että se on jokin kansanmusiikkia soittava pumppu, joka soittaa musiikkia jääkiekkovarusteissa. Tämän vuoksi myöhästyisimme Misfitsin keikalta, sillä yksi normaali mittainen kansanmusiikkikappalehan vastaa noin 16 Misfitsin biisiä. Olisimme haltioissamme kuin kilpikonnat: “Niillä on kypärät! NEROKASTA!” Samalla kun ostaisimme vielä itsellemme tuplakappaleet bändin levyjä – toinen varalle, ja tämä nostaisi bändin Suomen myynnit historiallisen 4 myydyn albumin lukemaan.

Myöskin sitä rationalisoin, että ei lipun suolainen hinta nyt niin paha ole kun kerran ei tänä vuonna varmaankaan tule enää mitään huomattavia bändejä Suomeen, joten antaa mennä (puhumattakaan pitkähköstä viihdetauosta!), niin enkö sitten heti illemmalla saanut huomata että Anathema tulee maahan. Jälleen yksi nuoruusvuosien bändi joka olisi pakko nähdä. Misfits on suhteellisen uusi tulokas, lähinnä alkupään Danzig-pitoinen Misfits on innoittanut Deathtimen erinäisiä Home Studio-sessioita, luomalla sitä punk-henkistä, rajattoman luovaa tunnelmaa. Huuhtadorfen lupasi että bändi on livenä persoonallisen huono ja amatöörimäinen, mikä tietysti saa meidät tietysti soittajina tuntemaan rajatonta toivoa ja itsetunnon kohotusta.

Lauantaina pidin hiljaiseloa, se on niin terapeuttista. Kävin taas ajelulla, mikä on kävelyn jälkeen ehkä parhaimpia keinoja saada monia hyviä inspiraatioita ja ideoita. Kävin taas katsomassa lapsuusmaisemia, joissakin kohdissa tunnen suurta rauhaa – miksi? Niillä seuduilla on myöskin hautausmaa jonne haudattiin viime talvena vanha kaverini, Pekka-Vainaa kuten hänen nimensä kuului. En löytänyt hautaa, jalkani kastuivat nurmikolla ja koin taas sen mielenkiintoisen tuntemuksen jonka usein koen hautausmaalla; mielikuvitukseni alkaa laukkamaan, alan kuvitella ja arvailla haudassa olevien elämäntarinoita – aina syntymästä kuolemaan, ja mahdollisiin syihin. Samalla se hiljaisuus luo täysin omanlaisensa, rauhallisen tunnelman.

“Ja minä ylistin vainajia, jotka ovat jo kuolleet, onnellisemmiksi kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja onnellisemmaksi kuin nämä kumpikaan sitä, joka ei vielä ole olemassa eikä ole nähnyt sitä pahaa, mikä tapahtuu auringon alla. Ja minä näin kaikesta vaivannäöstä ja työn kunnollisuudesta, että se on toisen kateutta toista kohtaan.” - Saarnaajan Kirja osa 1. 

Toinen huomattava, lähes selkäpiitä hiipivä (miellyttävällä ja jännittävällä tavalla) tuntemus tuli täysin vastakohtaisesta tilanteesta, kun palasin keskustaan ja elävien luokse. Oli alkuilta, mielettömän kaunis ja upea lämmin syksyinen ilta, tunnelma tiivistyi kun ihmiset kiirehtivät koteihinsa tai olivat keskustan asuntojen suojissa aloittelemassa, joko viihdeiltaa tai koti-iltaa. Jälleen minun mielikuvitukseni avartui, minä otin vastaan tuota sähköistä tunnelmaa, ajoin ohitse erinäisistä ravintoloissa joissa en ole vieläkään käynyt, ja pistin mieleeni: Tuolla minä vielä käyn! Mielessäni alkoi juoksemaan skenaarioita siitä kuinka minä tulisin sopivaan aikaan kaupunkiin, ja kävisin paikoissa jotka suorastaan huutavat minua kylään!

“Se on onnettomuus kaikessa, mitä tapahtuu auringon alla, että kaikilla on sama kohtalo, ja myös se, että ihmislasten sydän on täynnä pahaa ja että mielettömyys on heillä sydämessä heidän elinaikansa; ja senjälkeen - vainajien tykö! Onhan sillä, jonka vielä on suotu olla kaikkien eläväin seurassa, toivoa. Sillä elävä koira on parempi kuin kuollut leijona. Sillä elävät tietävät, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään, eikä heillä ole paikkaa, vaan heidän muistonsa on unhotettu. Myös heidän rakkautensa, vihansa ja intohimonsa on jo aikoja mennyt, eikä heillä ole milloinkaan enää osaa missään, mitä tapahtuu auringon alla. Tule siis, syö leipäsi ilolla ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo aikaa on Jumala hyväksynyt nuo tekosi” - Saarnaajan Kirja osa 2.

Matkan alussa kuuntelin autossani Deathtimen DEVASTATION:ia, eli Obliterationin proto/demo EP:tä. Kuten Operation Death Metal Hero Session:sissa, niin myöskin tässäkin tapauksessa tein oman koelevytyksen, joka on eräänlainen BETA-versio ja täten täynnä raakaversioita, yleensä vielä vain osa biiseistä. Näin saan hieman käsitystä eri soitinten kautta minkälaiset soundit tulevat olemaan, ja muutenkin pääsen kuuntelemaan biisiä. Ehkä jossakin kohdassa nämä BETA-versiot tullaan julkistamaan myöskin suurelle yleisölle, Luoja yksin tietää! Innostuneena niin Misfitsin keikasta kuin myöskin siitä että kyseisen orkesterin alkuaikojen äänitykset ovat inspiroineet minua, siispä Deathtime coveroi erään heidän biisinsä. Siitä myöhemmin mikä se on, mutta se sanottakoon että se istuu aiheeltaan melko hyvin tämän bändin ohjelmistoon, lisäksi että se on vielä kovin raaka ja keskeneräinen. Näissä sessioissa soundit ovat muutenkin aika ainutlaatuiset ja raa'at, ja voi olla että niihin ei enää palata, joten on taottava tällä alasimmella nyt kun vielä rauta on kuumaa. Tämä kuitenkin lienee melkoinen vedenjakaja tässä projektissa, vaikka olenkin hyvin tyytyväinen materiaaliin muuten.

Sunnuntaina paastosin taas kokonaan tietokoneesta, pitäen sen kiinni. Rentouduin Muddy Watersista kertovaa kirjaa lukien ja kahvia kitaten (kahvin, jonka olin maustanut lakritsin juurella, kanelilla ja tilkalla hunajaa, m'ah!) Laitoin soimaan wanhan bluesantologian, joka sisälsi turmeltumaton delta bluesia, eikä mitään hinttien vinguntaa! Mikä mahtava sunnuntai, juuri sellainen kuin varhaisissa lauluissa ja muistoissa! Nautin joka hetkestä, niin hyvin kuin vain mahdollista. Mietin satunnaisesti eläviä, kuolleita, itseäni ja tolloja (minä en ole tollo). Tunsin päättäväistä tyytyväisyyttä kun luin miten blues oli tehnyt alkuperäisen läpimurtonsa (suuren yleisön tietoisuuteen) bluesradion kautta - aikana kun bluesradiota epäiltiin, ihan kuten bluesiakin. Eikö näin ole myöskin Radio Home Studion laita? On, ja historia toistaa itseään. "Moderni bluestähti syntyi bluesradion myötä".  Nytkin Operation Obliterationin myötä Deahtime edelleenkin jatkaa äänekään visionsa kehittelyä ("ilman visiota, kansa menehtyy"). Tunnen historian siipien havinaa, ja legendaarisuuden hehkuva; se legendaarinen tarina kun mies pakeni maalta kaupunkiin, lopulta valloittaen maailman (Anti-Yölintu-metodi). Samalla tämä haaveilu toi mieleeni ne muistot kun tanssitin illan näyttävintä leidiä, kun eräs nemesiksekseni(epätoivoinen, kuin epäpyhä, elävä kuollut!) heittäytynyt tuli torjutuksi ja nöyryytetyksi parahiksi, yrittäessään tehdä vielä viime hetken kaappausta nenäni edestä, naisen pudistaessa päätänsä huvittunut ilme kasvoillaan - ja me tanssimme toisenkin kerran, ja me poistuimme upeaan asuntoon keskustan liepeille. Siellä oli kristallikruunut, drinkit, valtavat televisiot.. ja siinä kaikessa soi wanha, chicagolainen blues. Auringonpaisteen tuoksu, lumisateen ääni.

Maanantaina lopulta saapui se päivä jota oltiin odotettu. Bändi ei ole minulle nyt niin järin tuttu ollutkaan, innostuin siitä Danzigin työn seuraamisen vuoksi, kuin myöskin Deathtimen inspiraatiosoundtrackina (Danzig-era). Livenä heidän sanottiin olevan melko kyseenalainen ryhmä, kuten punk-henkisen ryhmän kuuluukin olla – täynnä asennetta ja soittotaito seuraa, jos seuraa.

Ryhmämme nimeksi keksin Crew/Ryhmä 138. 2/3 ryhmästä meni edeltä kaupunkiin, Bluesbaariin joka on ajaton kohtaamispaikka, “come as you are” kuten herr Huuhtadorfen asian ilmaisi. Minä otin oman aikani kotona, viimeistellen projektejani, mitä ne nyt taas olivatkaan? Olin ostanut palan painikeeksi lakkaviiniä, sillä se on jo vuosien ajan ollut jokasyksyinen traditioni, siinä missä tietysti myöskin lappari siinä sivussa myös kuului asiaan. En ollut pariin viikkoon nappaillut makujuomia, tai käynyt kaupungilla. Punainen Aikakausi saisi lähteä käyntiin rauhassa ja itseään luoden, mihinkään ei ole kiire, 4 kuukautta. Liekö johtunut siitä, vaiko juoyhtälöstä, se heilahti nuppiin lähes aggressiivisesti! Olin kyllä muistanut herkutella perunoilla ja murusoosilla, jota maustoin aromisuolalla. Tuona päivänä myöskin syys-sateet olivat alkaneet, ja tiesin että se vain lisäisi tunnelmaa (kyllin varmaksi, tiesin että se vain lisäisi tunnelmaa). Keikalle oli määrä tulla myöskin Anthoniaksen ja tämän avokin, heidät tapaisin myöhemmin illalla.

Otin tästä illasta, kuten uhosin, Radio Home Studioon raportin. Se onnistui melko hyvin, ja Ryhmä 138 teki kaikkensa jotta näin olisi. Bonusmateriaaliakin tuli, mutta ikävä kyllä teknologisten yhteensopimattomuuksien vuoksi, sitä ei saatu vielä mukaan. Mutta enköhän minä vielä sille jotain käyttöä keksi, siinä olimme keikan jälkitunnelmissa Bluesbarissa, jossa haastattelimme mm. Erästä naista. Menen myöhemmin jälkitunnelmiin tarkemmin.

Saapuessani kaupunkia kohden, oli matkan suurin jännitysmomentti siinä kun olin juonut kahvia, olutta ja lakkaviiniä. Kusihätä kävi jokaisella minuutilla entistä todellisemmaksi, niitä hetkiä kun yrität unohtaa sen että taivaalta tulee vettä, kaikkialla lirisee pienet puroset vapaina ja bussin renkaisen osumisesta tulevat urbaanit aallokot ovat nestemäiset ääneltään. Bussi pysähtyi Stokan eteen, ja säilyttäen wanhanajan herrasmiehen arvokuuteni, minä kiirehdin kohti toista kerrosta ja vessaa jossa saisin vapautua nestemäisistä huolistani, klassisen musiikin soidessa minulle.

Bluesbaariin saavuin kuin saluunaan, arvatenkin herr Huuhtadorfenin suhtautumisen savukkeisiin, oli selvää että pojat istuivat terassilla sitkeästi vaikka ulkona satoi kuin esteristä itsestään! Hain sisältä tuopin, ja istuimme nauttimaan juomaa, punoen suunnitelmia tulevaa yötä varten. Seuraavana liikkeenämme olikin jo kirmata yhäti rankistuneen sateen sekaan, ja suunnistaa kohti keikkapaikkaa. Olin ainoa jolla oli nahkarotsi, mikä suojasi minua erinomaisesti, pohjat veti Sam the Partyboy (aka. “purkkapoppari”) jolla oli vihreä gollegehuppari ja alla violetti t-paita. Hän kertoi että ensimmäinen muistikuva minusta oli se, että olen Johnny Deppin näköinen, hiukseni olivat joko kiinni tai minulla oli huomattava hattu. Mies oli harvinaisen märkä päästyämme keikkapaikalle saakka, juostuamme lempeässä asematunnelissa, lopulta ylitettyämme tie turvallisesti viistosuunnasta. Koska sydän sanoi niin.

Paikan päälle saapuessamme, suuntasimme kokolailla suoraan anniskelualueelle, jossa pian olimmekin kuin kolme pientä porsasta olutmarinadissa. Lauteilla soitti lämpärinä ollut “japanialainen” bändi jonka soittajat olivat pukeutuneet kellopeliappelsiiniasuihin. Musiikki sai soida meidän puolesta taustalla, meidän piti tankata sillä olimme olleet koko kävelymatkan ilman kaljoita. Välissä kävimme tupakkapaikalla, ja siellä sain erinomaisen salaäänityksen Radio Home Studion erikoisraporttiin – jos ei nyt enempää! Jokainen tirkistelijä kääntäkööt taajuudelle, jotta saa selville mikä juttu oli kyseessä.

Välissä jutustelin Huuhtadorfenin kanssa siitä, että meidän tekemämme musiikki (tahoillamme) on määritelmältään “Erkan ja Ojasen tappokamaa”, ja he puolestaan ovat meidän ystävyksiä joiden suhtahtuminen musiikkiin ja sen tekemiseen on hieman kuolemaa vakavampi, etenkin mitä tulee teoriaan ja tekniikkaan, sekä äänenlaatuun. Nauroimme letkautustani.

Niin, ja keikkkaa odotellessa tapasin Anthonistakin, ja Jenniä. Tällä kertaa emme ryhtyneet debaattiin, siitä olisi varmaan tullut aika häijy koska mies oli tupakkalakolla. Mutta hän myös piti yllä solidaarisuutta, ja ryyppäsi maanantaina.Kyseli myöskin milloin uusi Deathtimen lätty on tulossa, mutta en voinut antaa asianmukaisia päivämääriä vielä tällä haavaa.

Kaiken tämän jälkeen bändi viimeinkin aloitti. Oli vaikea sanoa mitä olisi pitänyt odottaa, mutta jälleen lavalle kapusi bändi joka edusti ns. New Yorkin Skeneä – Danzig ja Type O Negative lukeutuvat siihen myös, ja voin sanoa että nämä kaksi ovat ehkä kovimmat bändit mitkä tiedän. Danzig perusti Misfitsin, mutta ei ole enää bändissään, mietin että jos Deathtimelle kävisi joskus näin, se jos jokin olisi holjaa. Tai vielä jos seilaisin pitkin maailmaa bändin kanssa, ja paikassa jossa räyhään jonkun jykevän kokoonpanon kanssa (se luultavasti olisi tyyliä NIN) ja fanituotteita saisi muualtakin kuin tämän blogin virallisesta kaupasta!

Ajatukset eivät ehtineet liihottaa kallossani kovinkaan kauaa, kun tuli aika unohtaa itsensä ja suunnata katse eteenpäin sillä bändi aloitti melko äkkipikaisella tavalla. Herr Huuhtadorfen oli nähnyt bändin aiemmin, ja muisti kertoa että orkesteri ei turhia turise vaan laskee tahdin kolmeen ja antaa palaa. Näin kävi, ja voin sanoa että herr Huuhtadorfenin funk on punk, sillä hänestä muuttui sheikkaava jamesbrown, ja melkeinpä kuin huomaamattani minäkin headbangasin, Samin katsellessa meitä ehkä hieman peloissaankin ja täysin ulkona siitä mitä ympärillään oli tapahtumassa!

Green Hell, Just Like Every Other Hell But Green

Orkesterin kokoonpano oli sanalla sanoen pelkistetty, ja koostui niin Misfitsin kuin Black Flagin jäänteistä – miten mieletöntä se on voinut olla kun Henry Rollins oli Black Flagissa ja Danzig Misfitsissä, ja nämä kaksi herraa vetivät biisin Bullet?! Eipä siinä mitään, nyt kokoonpano ei ollut Misfits 95, saati sitten alkuperäinen, mutta hyvä se oli silti!

Pitää sanoa että Jerry Only on kyllä pahuksen karismaattinen ukko, jos bändin tyylikkäin soittaja on solisti joka samalla soittaa bassoa niin oli se tälläkin kertaa. New York-skeneen sopivalla tavalla myös Misfits oli riviasetelmassa, samalla tavalla myös Type O Negative aikoinaan esiintyi; kukaan ei ollut keskipisteenä. Jerry Only tosin oli jotenkin niin uskomattoman rento mutta samalla varma otteissaan, soitti välillä pelkällä vasemmalla kädellä bassoaan jossa oli luonnollisesti särö ja lauloi komeasti vaikka näin että hän silti jauhoi purkkaa (aina kun ei laulanut).

Meno oli letkeä, ja biisi toisensa jälkeen tempasi mukaansa. Itse pidin kerran vain kusitauon, siinä missä 2/3 kävi jopa kaljalla välissä. Mutta eräs seikka jonka kyllä itsekin huomasin, mutta mikä ei haitannut minua niin paljon kuin muita sen huomanneita oli soundit. Sam ja Anthonias valittelivat määrättyä epäselvyyttä, toinen oli liian kaukana äänenpaineesta ja toinen taas ei tuntenut bändiä – siinähän se syy oli! Klassikoita soitettiin, ja kun keikka oli ohitse, tuli mieleen että onko kyseessä joku New York-skeneen kuuluva homma, mutta solistibasisti keikan jälkeen repii soittimestaan kielet pois; myöskin Peter Steele teki sitä samaa.

Keikan jälkeen minä ja Anthonias olimme kärkkymässä hetkeä laatuaikaa Jerry Onlylta, niin “kultaisen kädenpuristuksen” (krediitit nimityksestä Anthoniakselle) kuin myöskin nimikirjoituksen muodossa. Sain molemmat. Voidaan sanoa että vaihdoin jopa sitä ennen pari samaa Jerryn kanssa, se tosin ei ollut mikään järin kehittävä keskustelu sinänsä, mutta oli silti. Kyllähän miehellä oli myös yleisön kanssa showmiehen elkeet, hän rapsutteli leuan alta nuorikkoja ja kun eräs nuorikko julisti miten hänen poikakaverinsa (joka oli vieressä) on suurin Misfitsin fani, tokaisi Jerry näyttäen sivummalla seisovaa tukevaa miestä jolla oli bändin paita päällä: “No, he is the biggest fan!”

Osapuolet hajaantuivat tämän jälkeen. Hehkuimme tyytyväisyyttä keikasta. Ja lensimme tyylikäästi pihalle kun herr Huuhtadorfen revettyään keikan jälkeen nauramaan, kaljat suussa, sylki ne kaaressa anniskelualueen lattialle kuin maitovalas. Tästä hän joutui portsarin puhutteluun, ja me haimme takkimme. Vielä takkia hakiessa hilpeä Ryhmä 138 ihasteli portsarin habaa. Nyt tiedän miltä tuntuu olla Sinkkuelämääsarjan pääosassa, vaikka mekään emme ole sellaisia sikoja kuin ne naiset siinä. Kiitos.

Ilta jatkui Bluesbaarissa. Siellä teimme Radio Home Studiota varten bonusmateriaalia, joka on oikeastaan sisällöltään ihan hyvää. Samin tehdessä omaa otostaan, hän piti noin pidemmän puoleisen monologin, josta tuli talteen peräti 21 sekunttia. Seuraava otos alkoikin naurulla. Bonusmateriaali sisälsi mm. Sen kun haastattelin erästäkin naista. Viihdearvo oli korkealla. Mutta jos olisimme tajunneet, niin olisimme ottaneet talteen myöskin avauskeskustelun, joka alkoi siitä kun terassilla istui kaksi naista joista toinen sanoi että heillä (tai ainakin hänellä) on enemmän henkistä munaa kuin meillä – hän nimittäin kuskaa rikospaikalta ruumiita. Aikamme räyskittyämme molempiin suuntiin, ratkaisin tilanteen sanomalla että voitte olla varmoja että meillä on enemmän henkistä munaa, ja se on yksin teidän ansiotamme, sillä siitä johtuen otsastamme kasvaa sitä metritolkulla, vieläpä aina kun olemme teidän seurassa. Tämä aloitti melkoisen naurumyrskyn, jonka päätteeksi nautin viskikolaa (bourbon + cola = all ok), ja ehkä oluttakin taisin juoda.

Myös vierailu kebabpaikkaan oli täynnä suuria tunteita, kun 2/3 Ryhmä 138 alkoivat käydä kuumana ruuhkaisessa, yhden miehen pitämässä mestassa. Ensimmäisenä hahmot tummenivat, kun alkoi vaikuttamaan siltä että einettä myydään epäoikeudenmukaisessa järjestyksessä. Sam julisti kuin pohjalainen isännysmies, että oli vääryyttää että hänen piti mennä nostamaan rahaa toiselta puolen kaupunkia, kun kortti ei kelvannut (myöhemmin hän täsmensi, että hän haki itse asiassa sitä nurkantakaa, mutta periaatekysymys on periaatekysymys). Ollessani vessassa kuulin kun Huuhtadorfen oli soittamassa poliiseja. jos ruokia ei ala kuulumaan. Mietin että eikö tätä loppuryhmää voi jättää hetkeksikään vahtimatta. Kun tulin takaisin naureskeli pitsakokki että mitä poliisitkin olisivat sanoneet jos heidät olisi hälytetty paikalle, ja pizza olisi ollut uunissa. Huuhtadorfenkin oli tässä vaiheessa jo rauhallisempi, ja osaltaan sovittelemassa välikohtausta. Sitten oli pitsojen aika tulla pöytään, mies tarkasti jokaisen saamansa laatikon ja lopussa meinasi vielä nousta riemu kun oreganoa oltiin laitettu vaikkei nimenomaan olisi kuulunut. Kokin stoalaisen tyyni vastaus oli priceless, hän vain totesi asian olevan huonompi juttu. Tämän jälkeen osapuolet jälleen hajaantuivat. Kristalliyö tuskin oli kaukana tuona yönä, ehkä se ei olisi koskenut edes yhtä kokonaista korttelia, vaan lähinnä yhtä kebabravintolaa.

Ja ainiin, luin myöhemmin että Jerry Onlyn basso on nimeltään Devastator! Kuinka sattuikaan, ainoastaan nimi ei muistuta Deathtimen DEVASTION demoa, mutta sen erikoisuus on se että siinä ei ole tone- eikä volyyminappulaa, vaan se soi täysillä koko ajan – aivan kuten DEVASTATION. Mainittakoot nyt vielä se coverbiisikin, se on Mommy, Can I Go Out And Kill Tonight? Saa nähdä onko se ensimmäinen maistiainen näistä sessioista, ja soiko se tulevassa Radio Home Studiossa, johon sisältyy myöskin Misfits-aiheinen raportti?

PS: Merkkinä ihmisrakkaudesta laitoin loppumusiikeiksi The Misfitsin EP:n Beware. Kiitos.
PPS: Jos joku saa epilepsiakohtauksen katsoessaan näitä psykedeelisiä videoita, niin en ota vastuuta.

A- Puoli:



B-Puoli: