Jotkut yöt voivat valvottaa sinua, ja et edes nukuttuasi löydä tasapainoa. Jotkut yöt voit valvoa, nukkua hieman ja herätä täynnä energiaa ja ajatuksia.
Tälläinen yöllinen keskustelu minulla oli J:n kanssa. Olemme tuttuja opiskeluajoilta, jotka opettivat kuin elämänkoulun vuosikurssi, ja pääsääntöisesti negaation kautta. Taisimme olla vuosikurssi joista kukaan ei lopulta suuntautunut alalleen, vaan taisi jokainen saada kokea sen saman hieman epätodellisen elämyksen joka väritti koko opiskeluaikaa.
Sain päähäni ruveta miettimään mitä kaikkea olisi voinut tapahtua skenaarioissa joissa emme ehkä olisikaan menneet kyseiseen koulutukseen, tai jos olisimme ylipäänsä tehneet jotain erilailla!
Skenaarioista tuli räävittömän hauskoja.
Opiskeluaikamme oli ristiriitaista aikaa; se tavallinen hirveän ja jollain tavalla suloisen kaihoisan konkurssimme rakentuminen huippupisteeseensä. Opettajat kuten Eskobar, der Führer, Tapio Rautavaara ja moni muu jotka pystyivät hämmentämään, epäsuorasti ilahduttamaan ja raivostuttamaan meidät kerta toisensa jälkeen. Uskon että olimme joku boheemivuosikurssi, jota piti yllä hyvät mutta välillä epäterveelliset harrastukset, mainio huumorintaju ja Kummelien tuolloin tullut viimeinen mutta mitä lohdullisin tuotantokausi.
Se oli aikaa jolloin kyyninen inhorealismi ja täydellinen epäusko nousta omille siivilleen eli vahvana – mille siiville? Eihän ihmisillä sellaisia ole, he ovat hiiltä ja epätoivoa, joko onnistuneesti tai epäonnistuneesti harmaaseen massaan sulautuneita eläimiä joilla on reduktionistiset tarpeet! Mutta en osaa sanoa miten alas ja miten pitkäksi aikaa olisi tuolloisen minän leuka loksahtanut jos olisi nähnyt mihin siitä on tultu, kehitytty, kasvettu ja kyllä; lennetty. “My mind a fractured ruin.The crushing of my soul. It is time to spread my wings to fill this empty hope”
Pohdimme myöskin minkälaisia olimme silloin. Todellakin, jos se virta johon astut ei ole enää sama toisella kertaa, ei mitä ilmeisemmin astujakaan ole. (näihin aikoihin löysin järjestellessäni arkistojani, vanhaa materiaalia vuoden 2008 alusta, jossa minä ja eräs silloinen ystävä pidimme mielenkiintoiset illanistuijaiset ja äänitimme ne, mikä mielenkiintoisinta jo niistä voi kokea asioiden muuttuneen ja löytäneen idun nykyiseen hetkeen – esim. Vitsillä puhutut “puskaradion” perustamiset!)
Millaisia olimme?
Mitä olisi ollut ilman koulua?
Entä jos koulunaikainen suunnitelma olisi toiminut?
Oppivuodet.
J kuvaili olleensa typerä. Ja kehotti miettimään mitä tapahtuisi jos olisimme eksyneet samaan paikkaan nyt, päivitettyinä ja ihanina mutta tiedostavina versioina? Olisimme olleet ihan sietämättömiä siellä. Minä taas kuvailin tuota aikaa hukassaolemisen, totaalisen vieraantumisen ja harhailun ajaksi – kun saapui kyseiseen oppilaitokseen, täynnä motivaatiota ja lupauksia pienestä porvarillisesta urasta, jo melko pian sai huomata että kaikki ei kääntynytkään niin kuin luuli. - Mutta niin kävi, ettei tuosta vuosikurssista edes priimukset päätyneet pitelemättömän menestyksen ja kukoistuksen tielle, vaan lauma hajotettiin ja kukin teki mitä teki.
Päivitettyinä todellakin. Yhtään väheksymättä ammattikuntia, mutta myöskään väheksymättä omaa kutsumusta, pohdin että kumpaa sitä oikein muistelee jälkipolville – uraa televisiokorjaajana, vaiko esim. DIY-periaatteella tehtyä, ja maailmallekin levinnyttä kuolonmetalliprojektia jonka jälkeä kuulijat (ja näkijät, J:n avustuksella mukana on huomattava visuaalinenkin puoli) ihmettelevät henkeään haukkoen? Kummassa ihminen hämmästyy lupaavia kykyjään, jotka olivat uinuneet syvällä sisällään, ja nyt ne ovat viimein tehneet ihanan hedelmän?
Mutta olihan se muistorikasta aikaa. Se oli aikaa joka loi unohtumattoman kontrastin, joka on tarpeen jotta nyt sisällään tuntisi lämpimän ja kokeneen olon. Hirveää aikaa se oli monelta osin, ja vain paheni kohti ratkeamispistettään, katastrofi joka ulottui läpi elämän eri alojen.
Suloisessa (ei edes enää katkeransuloisessa kuten tuolla hetkellä, vain suloisessa) muistelossa kysyin J:ltä, minkälainen oli hänen elämänvaiheensa tuolloin? Mies kuvaili sen olleen typerä: eläminen parisuhteessa jota ei halunnut, meno kouluun jota ei tarvinnut, ja halu tehdä vain työtä johon olisi tyytynyt. Ei ihme jos siinä lihoi ja hajoili. Ainoaksi kasvuksi hän kuvaili hiusten kasvun joita kasvatti. - Todellakin, J oli kieltämättä aika eksentrisen näköinen noihin aikoihin, hän painoi noin 100 kg enemmän, kulki suorissa housuissa ja kansitakissa, ja hänellä alkoi olla mullet-tyyppinen kampaus sillä hän kasvatti pitkiä hiuksia (kutsuin tuon aikaista J:tä lempinimellä “Pavarotti”). Muistellessa hän arvioi, että tuon aikainen minänsä olisi saanut kohdata kovaa väkivaltaa nykyiseltä minältään, eikä se ole valhe, niin uskoisin.
Entä minä? Minulla oli hieman samat lähtökohdat, porvarillinen unelma olikin porvarillinen painajainen, sillä ajattelin asiat turhan pinnallisesti, täynnä kompromisseja ja lähestulkoon vailla standardeja – tämä on resepti jos haluaa maksaa oppirahoja. Itse olin parisuhdehelvetissä, keskitysleiri joka oli ruumiillistunut naiseksi, ja odotin paljon koululta, jossa kyyninen mutta opetuksiltaan käsittämätön opettaja sanoi että he eivät välitä opimmeko me, he saavat palkkansa joka tapauksessa. Tämä piti 100% paikkansa, heillä ei ollut tulosvastuuta. Heillä oli rutiineja ja munkkejä takahuoneessa.
Hienona pidin sitä että tuo laitos oli minulle menolippu pois silloisesta korpimaastani, Sontalahdesta josta minun piti muuttaa jo 16 vuotiaana, mutta se ei onnistunut (nyt jälkeenpäin miettien, se olikin hyvä asia, ilman sontalahtelaista pikkukylän vaihtelevaa ilmapiiriä, erinomaista kirjastoa ja tiedonjanoa sekä paloa kohti tarkoitustaan, en olisi kirjoittamassa tätä nyt – oppivuodet – kirjoittaminen ja lukeminen saivat tuolloin alkunsa, kun iltaisin ei ollut mitään tekemistä, vaan kotona odotti peräaukon kokoluokkaa oleva mustavalkoinen matkatelevisio, eikä juurikaan muuta, niin ja kyllä minä silloin kitarankin soiton perusteet asetin!), ja arvioni mukaan vietin muutaman vuoden siellä liikaa. Kun pääsin siitä pystyynkuolleesta ja jotenkin pahaneteisestä kyläsestä pois, syttyi elämässäni valot ja uusi alku. Vai oliko niin että asian loppu oli tässä suurempi ilo kuin uuden alku? “Asian loppu on parempi kuin sen alku, ja pitkämielinen on parempi kuin korkeamielinen”
Mutta verrattuna tähän aikaan, johon olen tullut toistuvilla Antamisilla Nousuille, ja vastaanottavalla autuudella, olin kyllä autuaan pihalla, en osannut sanoa mitä hain ja mistä. Tein kuten kaikki muutkin, koska se oli säädyllinen ja hyvä tapa. Raavin oirelevaa psoriasista, joka on lähes kadonnut näinä päivinä. Tämän kaiken tein, kaiken murtuillessa hitaasti mutta erittäin varmasti taustalla. Mutta Luojan kiitos, minä käänsin sen voitoksi. Silloin se ei vain paljoa naurattanut. Voi jospa olisin voinut lähettää nämä sanat silloiselle minälleni, hän olisi saanut iloisen oikoreitin!
Sitten siirryin spekuloimaan, että mitäs jos emme olisikaan koskaan menneet tuohon kouluun? Tätä J ei tiennyt, sanoi vain että oli pihalla niin paljon kuin vain voi olla. Ajatteli että olisi varmaankin pelannut Nintendoa kotona, työttömyysturvalla, lihonut ja tuonut surua tyttöystävän rintaan. Mennyt lopulta naimisiin ja tehnyt tyhmiä kakaroita. Minä epäilin että olisin jumiutunut Sontalahteen, mennyt takaisin töihin hiihtohissille (jos ylennys olisi toistunut, olisin päässyt taas varustevuokraamoon, sitten taas joku siellä kauemmin ollut tai ehkä vain “lahjakas” johtajan veljenpoika olisi vienyt paikkani), tai Saarioisiin, tai hautausmaalle! Onhan siellä näitä paikkoja! Siellä olisi ollut “niin hyvä palkka, että mitä sitä nyt poiskaan muuttamaan”. Olisin välttynyt sosiopaattiselta ihmissuhteelta jossa moni romanttisen fantasioinnin uskomus todistettiin olevan yhteensopimaton elämän kanssa, ainakin jos se tapahtuu naisen kanssa jonka paikka ei ole parisuhteessa vaan hullujenhuoneella. Tämän sijasta olisinkin iskenyt paikallisesta jonkun pubiruusun, aivan järkyttävän, “hampaattoman mätisäkin”. Sitä olisi sitten joku käynyt höyläämässä yövuorojen aikaan, minun telkkarisohvallani (jolla makaan hajamielisen näköisenä ja katselen visailuja), autonani olisi ollut yksilöllisesti, poiketen maaseudun Jetta, Saab ja Volvo-katalogista, Escort (tämä vain jos olisin oikeasti onnistunut). Olisin myöskin soitellut 15 vuotiaiden poikien kanssa Metallicaa ja Yötä, koulukeskuksen auditoriossa – kunnes välillemme olisi hermoromahduksen päätteeksi syntynyt emotionaalinen suhde, ja pian perhe-elämästä olisi muuttunut perverssi kommuuni.
J totesi, “no elämää sekin”, johon vastasin päättäväisesti: “Ei minun elämääni.” J vielä lisäsi että minun vanhempani olisivat varmasti olleet ylpeitä, verrattuna hänen paskaansa. Itse kiitin Luojaani, että lopulta onnistuin ejaculoitumaan sieltä, ties mihin olisin joutunut – vaikka toki prosessissa on tullut muutenkin kolhuja. Porukoistani jatkoin, että heitä tuskin olisi haitannut jos olisin muuttanut asumaan heidän yläkertaansa, kunhan vain olisin välillä käynyt naimisissa ja hankkinut jonkun uran, jotta sitten voi sanoa että on naimisissa ja on ura. Pikkuporvarillista pintaliitoa, pirkko suomisen kanssa. J arveli että hänen porukkansa olisi keksineet tavan jättää hänet perinnöttömäksi, ja lopulta kaikki kaverit olisivat lopettaneet yhteydenpidon, ja hän olisi viettänyt elämäänsä sairaana, diabetestä potevana 200 kiloisena sohvahomesienenä, elämänsä loppuun asti. Vielä itse jatkoin että omassa tapauksessani, olisi varmaankin vielä kuvaan sopinut että olisin lakannut suhtautumasta mitenkään vakavasti unelmiini, ja olisin käyttänyt senkin energian johonkin mikä tappaa minut henkisesti (voitko näyttää minulle paremman tavan kuolla?). J puolestaan jatkoi että hänen estrogeeni- ja serotoniinitasot olisivat menneet niin korkealle, että olisi todennäköisesti tehnyt itsemurhan jos hänen hahmonsa WOW:issa olisi saanut bannit.
Mutta nyt J kokee olevansa keskellä jotain kehityskaarta, ja hänestä on kiehtovaa nähdä millainen on vaikka vuoden päästä. Itse koen että olen yhden kehitysympyrän kohta kiertänyt, kuten täyden kehän. Minulla se alkoi kun kyseinen koulu loppui, suhde loppui ja pikkuhiljaa toivon versot alkoivat saada voimaa. Kaippa se niskaan satanut paska niitä lannoitti? J:llä se alkoi meidän jälleentapaamisestamme, kun tutustutin hänet uuteen tietouteen, yhteiskunnan ja ihmisen mielen salaiseen tietouteen. Tällöin hänkin alkoi kiinnostunua politiikasta (tosin, vasta tuon psykologisen vaiheen päätteeksi), nämä tapaukset olivat siis lähtörysäys (+ se että hän haki tästä kiinnostuneena politiikan perusteista kertovan kirjan kirjastosta).
Kyllä minäkin muistan, miten perustimme Torstaikerhon (keksin tuon nimen Freudin Keskiviikkokerhosta, joka vaikutti Psykoanalyysin syntyyn), ensimmäinen istunto oli minun juodessa kahvia ja J:n syödessä makkarapannua viikinkiravintolassa, samalla kun ulkona oli järkyttävä talvikeli. Tarjoilijatar oli hehkeydessään suorastaan herkullinen, mustat hiukset letillä ja uhkeutta vaikka millä mitalla, vaikkain hoikassa varressa – onkohan hän siellä vielä töissä? Tämä aloitti minun ja J:n noin vuoden kestäneen kerhoilun, joka oli hänen mukaansa vahva katalyytti kaikelle sille mitä nyt on. Torstaikerho oli lopulta molemmille opettavaista aikaa, vaikka se pitkälti olikin sitä että opetin ja jaoin oppejani J:lle; lopulta J ryhtyi opittuaan kehittämään niitä itsekin, josta minä taas opin. Tätä ennen hän kuvaili olleensa pelinörtti, jonka paras keskustelukumppani oli hänen äitinsä. Minä lisäsin että onhan se itsekullekin tapahtunut, että on kasvanut itselliseksi yksilöksi, eikä enää ole vanhempiensa jatke.
Puhe meni taas siihen, että jos olisimme kouluaikoina tavanneet itsemme tässä muodossa, ja puhumassa tälläisiä asioita, niin olisimme päätelleet että siinä näyttelijät vain ovat vetämässä performanssiaan. J olisi ihmetellyt että miksi ei puhu tietokoneista, vaan jostain ihan muusta, jostain mistä tuolloinen versionsa ei olisi ymmärtänyt sanaakaan. Itse tosin noina kouluaikoina, oppivuosina, osallistuin säännöllisesti foorumeille (vähentäen tosin tietoisesti, sillä olin nähnyt mistä siinä on kyse) ja debatoin filosofiasta ja uskonnosta, ehkä mystiikastakin. Kun koin haaksirikon, palasin kultaisten oppien pariin, ja laajensin rebertuaariani – ihan kuten Ristin Johannes sanoo että tunteakseen Jumalan, tulee tuntea myös oma itsensä. Tällöin sanoin, kun exäni kysyi että olenko löytänyt ketään uutta, että en etsi ketään muuta kuin omaa itseäni, ja vasta kun sen olen löytänyt, voin etsiä jotain toista. Tämä oli uuden ajanlaskuni alku.- J oli nähnyt bussissa oman exänsä, ei ollut muuttunut miksikään, eikä hän kokenut lainkaan ikävää. Minä sanoin että jokainen erossa vietetty päivä exästäni merkitsee huojennusta.
Palasimme muistelemaan Torstaikerhon aikaa. J oli sinikaulushommissa, ja hänellä oli rahaa enemmän kuin pystyi hahmottamaan. Kävimme kalliilla päivällisillä Torstaikerhojen ohessa, todellakin, hän tarjosi minullekin komean ja unohtumattoman paella-aterian jolloin elämäni ensimmäistä kertaa pääsin maistamaan simpukoita, ja kokonaisia minimustekaloja jotka hajoilivat hampaissa suloisella tavalla. J sanoi että olivat ne silti oikeastaan halpoja päivällisiä, siihen nähden miten hauskaa oli – parhaita päivällisiä, hän jatkoi. Oli arvokas kokemus, miten pidimme eri puolilla kaupungin paikkoja palavereja, näin kaukaa etenkin ymmärtää että jokainen niistä oli täydellinen osanen harmoniassa. Tässä vaiheessa keskustelua mainitsin kuinka huojentunutkaan ihminen voi olla ja miten sietämätöntä joskus elämä on ollut, ilman että sitä on edes ymmärtänyt itse! Myös J sanoi että on onni ettei ole jäänyt mihinkään jumittavaan rutiinielämään, joka olisi valheellisessa seesteisyydessä auttanut välttämään kaiken sen henkisen kasvun ja tietoisuuden laajenemisen mitä meillä on nyt. Jos olisimme saaneet alkuperäisen visiomme toteutumaan,olisimme jatkaneet hiihtelyä samoilla laduilla, ja ehkä se olisi ollut vielä paljon pahemman kiertotien alku, siihen missä olemme nyt.
(Välissä muistelimme sitä, miten molempien kehityksessä tuli myöskin herttaisten taiteilijatyttösten vaihe, mikä myöskin osoittautui varsin perseelliseksi).
Aloimme maalata nyt jälleen skenaariota siitä mitä olisi voinut olla, ja tulla. J, hän olisi jäänyt elektroniikkafirman varastolle pakkaajaksi, aina näihin päiviin saakka ja käynyt joka vuosi Teneriffalla muijansa kanssa, lipittämässä halpamaisia drinkkejä. Minä kommentoin hänen voivan olleen komea näky, hän olisi marssinut 100 kg painavampana, ja pitkähiuksella mulletilla varustettuna pitkin rantoja.
Minä taas olisin ollut psoriasiksen peittelemänä samaisella rannalla, pahimmassa tapauksessa myöskin samassa parisuhteessa. Molemmilla meillä olisi ollut mustasilmä, ja vapaa-aikoina tuulipuvut. J arveli vielä että morsiammemme olisivat pettäneet meitä aina tilaisuuden tullen paikallisten, lipevien, latinokutittelijoiden kanssa. Mies jatkoi että olisimme löytäneet kiharoita karvoja naistemme paidoista, juuri silloin kun he valittavat päänsärkyä illalla hikisessä 2 tähden hotellin sängyssä – tämä johtaa siihen että joutuu masturboimaan homeenhajuisessa kaakelivessassa, väpättävän loisteputkivalon alla, pidätellen oksennusta ja itkua. Samalla vakuutellen itselleen, että kyllä taas saa kun pääsee kotiin, samalla kun ottaa visuaalisen puolen kamerapuhelimensa kuvista joissa on turistinaisia ja amerikkalaisia rantalentopalloilijoita – naisia toivon mukaan! (Mutta se pitää hoitaa nopeasti, muuten "valmiustila" alkaa laskea ja verenpaine nousta - voi alkaa jopa pistämään).
Tulin mukaan antifantasiointiin, ja kerroin kuinka olisimme olleet aiemmin päivällä pahaa aavistamatta rantakasinolla, samalla kun gigolot jyystävät tyttöystäviämme hiekkarannan kupeessa, kuin norjalaiset valaanpyytäjät jotka koittavat kiskoa harppuunaa irti valaasta. Kun sitten kelataan tuosta eteenpäin 9 kk, olisimme olleet riemuissamme, hetkeä ennen romahdusta, sillä pian sen jälkeen kun olemme huomanneet että olemme saaneet erilaisia sukupuolitauteja tyttöystäviltämme, olisimme nyt myöskin ruskean, käkkäräpäisen lapsien vastahakoisia isiä.
Aikamme mässäiltyämme näillä skenaarioilla huokasimme että onneksi niin ei ole, vaan että olemme nauttineet kauniista naisista ja vielä kypsytty henkisesti kiinnostavien asioiden parissa. Todellakin! Vaikka olihan se huvittava asia miettiä, että olisin näyttänyt joltain amerikkalaisen jalkapallon valmentajalta siellä rannalla, olisi ollut jenkkisiili ja maha, joka olisi alkanut leuasta. Puhumattakaan tilannekohtauksesta kun molemmat yrittävät juosta hölkyttää kuin jotkut lihavat brittiläiset poliisit. J vain toteaa lakonisesti: ”Joo, oltiin aika pyöreitä”. Silloin ei funtsittu ravintojuttuja. Vaan jos olisimme oikein onnistuneet, meistä olisi tullut koulun opettajia, ja olisimme nöyristelleet opettajaa jonka nimi tässä on Eskobar – itsetuntomme tukiranka. Kulkisimme rivissä häntä seuraten. Talvisin tekisimme saunailtojen jälkeen pulleina poikina lumienkeleitä. Mutta öisin, silloin me olisimme itkeskelleet itsemme uneen, vaimon vieressä joka hikoilee ja piereskelee hirveästi, aina kun ei tuota oudommat rodun jälkeläisiä. Tämän jälkeläisen siittäjä olisi vasta 16 vuotias, mutta pitää antaa siitä pojot että poitsu on saanut naisilta, jolta me emme ole saaneet sitten opiskeluaikojen.
Jälkikirjoitus.
Mikä selvisi oli se, että melkein jokaisen eteenpäin vievän kasvuprosessimme oli laukaissut jonkun tien nouseminen pystyyn, kuin dialektinen kriisi! Jokin jäi vanhaksi, ei enää toiminut, laiva oli pakko hylätä ja ajelehtia sillä mitä oli jäänyt käsiin, kunnes löytää jonkun “oudon sataman” jossa astuu viimeinkin maalle ja voi istua alas tekemään toimintasuunnitelmansa; kantansa tarkistaminen ja kannoillaan kääntyminen on yhtä kuin parannus. Tuona hetkenä se tuli minulle kuin jokin valo joka virtaa minua vastaan, ja kiertää minut ja kiehtoo minut – ymmärsin tämän salatun, mutta äärimmäisen toivorikkaan mekanismin. Matkaajat, polut syntyvät kävelystä!
Seuraavana päivänä, sen inspiroivan yön jälkeen kun kirjoitin erääseen kirjaprojektiini viitisen sivua kivenkovaa materiaalia ja muutenkin koin monia tärkeitä havaintoja itsestään elämästä, minä päätin mennä lihapullalounaalle, jonka jälkeen voisin katsoa tuota vanhaa kouluamme. Ja siellähän se oli, modernimpana ja länsisiiven (?) saaneena. Kaikki vaikutti siistimmältä ja jotenkin pienemmältä.
[Myöhemmin kun taas ajelin viikottaiselle, ellen jopa päivittäiselle lihapulla-annokselleni Ikeaan, tehtyäni mitä erinomaisimmin onnistuneen intron Obliterationiin, mietin että voiko todella olla niin että elämäni onnellisinta aikaa on se kun syön päivälliseksi jättisatsin lihapullia (hyvän työn hoidon jälkeen) ja illalliseksi chili con carnea, rauhoittuen päivän luovasta mutta työläästä osasta taichin, evolvoituneen qigong-rutiinin, kehittävän lukemiston ja vihreän teen turvin? Ilmeisesti, välillä olo on lähes euforinen, siten että ymmärrän ettei mikään muu "onnen maallinen kulkuneuvo" voisi enää korostaa onnea, vaan pikemminkin tuoda siihen vain eri vivahteen.
Se on niin yksinkertaista.
Muistaa mihin on tultu kun vielä 10 vuotta sitten tapailin kitaraa mikrofonin ja yksinkertaisen rumpukoneen avulla c-kasetille ja käytin äänitysäänenvoimakuuksia mikserinä, tai kun soittelin pääasiassa yksin tai vaihtelevan ja joskus myös vastahakoisen seuran kanssa juttujani koulun auditoriossa ymmärtämättä vielä
paljoakaan.]
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti