Viimeinen Päivä Kesän (Mega Post!)

"Kesä on mennyt
niin kuin kaikki olisi.
Istun tuolilla tai katselen ulos,
kävelen vielä niityllä
mutta vilu kouraisee vatsaa:
en osaa ajatella muuta kuin virheitäni"
- Pentti Saarikoski

Tätä alkaessa kirjoittamaan, ulkona, jossa on kesän kypsä vaihe menossa, kuuluu sirkkelöintiä kun jotain kaadetaan. Toisaalta huoneistosta kuuluu niin vasarointia, kuin poraamistakin joka saa koko huushollin toimimaan kaikukoppanaan. Kun taas tekstin kirjaaminen päätetään, olisi jo syksy alkanut ja meteli loppunut.

On siis tullut aika istua taas sirisevän ja rutisevan koneen ääreen, ja kirjoittaa kuin virtaava lähde. Siinä on oma hommansa sillä olen joutunut antamaan koneelleni, koko Xeimian Networksin sydämelle, uuden nimen: The Sludge Machine. Ymmärrettävistä syistä.

Kuten tässä tekstissä (johdannossa) mainitaan, täyttää tämäkin teksti perinteisen, xeimiaanisen tekstin määritelmät täyttäen kaksi prinsiipiä.

Samoin teksti on jaettu otsikoituihin kappaleisiin, joten voit hyppiä niiden välillä tai lukea kaikki kerralla. 

Tämä muhkea (Mega Post) teksti on erinomainen loppu kesälle, ja pakollinen alku syksylle.

(HUOM: Sisältää kuvia ja saat ne suuremmaksi klikkaamalla niitä! Ja jos aiot ladata/käyttää niitä jossain muualla niin ilmoita niiden lähde/kysy minulta - kiitos)

Viihdyttävä.

Chillaamassa


Hehkuessani krapulassa sunnuntaisena iltana, soi puhelin ja siellä soitti huomattavan humalainen J-Bone. Miehen chilifestarit olivat jatkuneet myöhäiseen sunnuntaiseen iltaan asti, ja hänen pitäisi päästä kotiin jotta voisi mennä aamulla klo 7 töihin. Sai se silti "tilanteen" päälle vielä lähtiessään, huudahtamalla terasilla oleville: "Ja haistakaa tekin vittu" - tauko - "painatko vielä ikkunaa vähän auki, sormi jäi väliin" - terassi nauraa - "noin...ja haistakaa tekin vittu!" oli vielä kerran syytä tehdä selväksi,nyt kun sormi vapautui. Sitten Z:n muotoinen tupakki suussa, alkoi hän lapata Prelluun chilituotteita kyytipalkaksi: "Mulla on sulle tuliaisia!". Siinä oli nasse-setämäistä maneeria mikä viihdytti.

Itse olin aikaisempana päivänä ollut viihdykeellä, ja oli taas aika lähellä etten joutunut yhden aika hyvin säilyneen puuman kynsiin. Mutta tuona yönä tapasin kyllä muitakin henkilöitä. Niin Porilaisen kuin Panomiehen, joista jälkimmäinen on siirtynyt tätä nykyä eläkeelle. Heitä on hauska tavata, ja Panomies reiluna miehenä tarjosikin minulle ja Porilaiselle jekkushotit, jotka hulahtivat alas raikkaina ja yrttisinä kuin yskänlääkettä olisi ottanut.

Tilanne jossa meinasin ajautua väkivaltaan, tuli kun käännyin juuri kun joku runkkukone on ottamassa vauhtia tönätäkseen minua, jolloin hän pysähtyy ja alkaa pyydellä anteeksi ja luikkii nopeasti pois. Vähemmästäkin on nilkiltä revitty selkäranka irti oli ilmeisesti ainoa fiksu ajatus jonka hän tuona iltana ajatteli, ei kestä kiittää jos minun sen hetkinen olemus toi sen hänen mieleensä.

Tapasin myöskin sen korjaamon työntekijän jossa kävin Prelluun vaihdattamassa öljyt (miehen debytointi), mies oli yhtä mukava viihteellä (mitä nyt aavistuksen levottomampi) ja kysyi miten Prellu on toiminut. Ja harvinaislaatuiseksi herrasmieheksi hänet teki se, että hän tarjosi minulle exäänsä, mikä oli kovin kohteliasta ja odottamatonta. Mieti itse englantilaistyylisten herrasmiesten dialogia:

"Good evening sir, would you like to pork my ex?" 
"I'll be delighted!"

Mies oli itse käymässä hakeassa kai silloin kebabbia, tai ainakin tyylilleen uskollisena pyrähtelemässä sinne sun tänne, kun minä sitten tein hieman jo lähempää tuttavuutta tuon hänen exänsä kanssa- olisihan se nyt epäkohtelias herrasmiehen moisesta eleestä kieltäytyä! Tulee paikalle harmaahiuksinen ja vähän käheänä ääneltään oleva mies, jolla on pussillinen kebabia mukanaan. Kanssa ollut nainen on siis hoitsu, röntgen sellainen ja ymmärtää tiettyjä lainalaisuuksia mitä tulee terveydenhuoltoon – tämä ikään kuin pohjustuksena. Mies karjahtaa heti, että “Jaahas, oletteko te vallan nyt rakastuneita toisiinne” johon nainen sanoo että kyllä me olemme. Minä suhtauduin asiaan vaatimattomuuteni säilyttäen, ollen omassa elementissäni kuin olisin uiskennellut omassa liemessäni. Mutta kun jostain syystä mies kertoi että tällä hänellä olisi verenpaineen alapaineena 170, mikä käytännössä meinaa sitä että veri ei enää kulje vaan kuohuu suonissa, kauhistui hoitsu joka oli kainalossani. Siitä seurasi debaatti joka lopulta päättyi siihen kun tämä death wish-mies alkoi huudella parille moottoripyöräjengiläiselle, että vetää näitä turpaan. Sanoipahan hän vielä että tulkoon jokainen näistä, niin hän antaa toiselle pussinsa, samalla kun herra verenpaine vetelee heitä yksi kerrallaan turpaan. Tämä riitti hoitsulle, ja poistuimme tuon enemmän tai vähemmän psykoottisen vanhemman herran läheisyydestä. Ehkä eräs syy miksi mitään ei tapahtunut, oli siinä kun minä tunsin näistä motoristeista toisen? Siihen sisältyy hauska tarina. Kun tämä jengiläiskaverini tuli kutsumaan minua ja tätä autonkorjaamokaveriani jatkoille heidän päämajaansa, meni tämä muutoin aavistuksen energinen ja äänekäs mekaanikko erittäin hiljaiseksi, ehkä myös lakananvalkoiseksi. Harvemmin tuollaisia kutsuja tulee antamaan yli satakiloinen tatuoitu mies 1%-liivit yllä, jolloin voi siinä hieman tulla kainoutta oudokseltaan.

Frisbeegolfin puoliamatöörit

Perjantai taas oli päivä kun minä ja Janne Böy kävimme pelaamassa, elämäni ensimmäistä kertaa, frisbeegolfia. Mielenkiintoinen laji. Ja koska meillä oli kerran koko lajin dynaamisin duo liikenteessä, lopputuloksena oli se, että ennen kun koko ottelu oli edes alkanut, oli meillä yksi kiekko hukassa. Janne Böy näytti esimerkkiheittoa, ja sen koommin sitä kiekkoa ei nähty enää milloinkaan. Tuota neonkeltaista frisbeetä hakiessamme taas meinasi tulla ensimmäinen loukkaantuminenkin, kun sellainen noin 10 vuotias poika heiti voimiensa takaa kiekon joka lensi aivan takaraivoni vierestä. Pelin lähtiessä sitten lopulta käyntiin, heitti Janne Böy oman kiekkonsa suoraan puuta päin (muistaakseni), minun taas osuen hieman ylemmäksi eli lehdistöön. Ja eikä aikaakaan kun näytin kuinka heitetään suoraan keskelle vesiesteenä toiminutta ojaa – sen jälkeen tuota lietteeseen peittynyttä pelivälinettä pestiinkin läheisessä järvessä, johon siitä liukeni melko mustaa ektoplasmaa! Myöhemmin Janne Böy hukkasi vielä yhden heittimen, mutta muuten reissu meni ihan hyvin. Tuota voisi useamminkin koittaa, ja ehkä saattaisimme saada aikaan pelit joista kertominen ei saa jokaisen päähän soimaan Benny Hillin tunnaria.

Kesän viimeinen viikonloppu

Sitten viimeisenä elokuun viikonloppuna, kun jo arvelin, että minun osaltani on syytä luopua tästä leikistä ja vain viettää kuuma päivä jossain missä ei ole ketään, selvinpäin ja vastahakoisena. En sitten tehnytkään sitä, ja se oli oikeastaan hyvä niinkin. Olihan kuitenkin helle tullut vielä koko lauantaiseksi päiväksi takaisin ja en olisi saattanut jättää sitä pois osaltani.

Päivällä kävin kaupungilla, tein vielä jotain ostoksia ja yritin varastoida ympärillä olevat kesän rippeet itseeni. Jos se onnistui, niin hyvä, vaikka syksyssä on jotain upeaa ja raikasta - se antaa anteeksi kesän joka ei mennyt koskaan suunnitelmien mukaan (meneekö se koskaan suunnitelmien mukaan?).

Minua on viime vuodet alkanut vaivata katoavaisuuden tunne, minkä paras puoli on siinä että olen tehnyt asioita kuten ne olen halunnutkin tehdä. Olen myös halunnut aina tarvitsevaisuuden polttopisteeseen saakka, jolloin en ole voinut mahdollisesti välttyä tunteelta joka muistuttaa sitä että matkustaisit vankkureilla jonka pyörä muljuu.

Illalla join punaviiniä; minulla oli vielä noin puolet lärvilootasta! Join myös lasin bourbonia ja hyvää mutta halpaa Lasso-olutta (suosittelen kokeilemaan, ei maksa paljoa ja silti siinä on se belgialaisen oluen luonnerikasmaku). Katselin muistorikkaita kuvia heistä jotka ovat enää vain vähän elämässäni ja mietin kaikkea mitä olisi voinut olla, mutta eipäs ollutkaan - ähää!

Kaupungilla päätin lopulta ottaa kaiken irti. Pitää Oranssille Aikakaudelle ominaista sosiaalista ohjelmaa jossa melko ennalta-arvattavasti siis sosialisoidaan ihmisten kanssa. Joskus miespuolisten kanssa, joiden kanssa se on tuossa asetelmassa aina paljon helpompaa - jos Viktor Frankl huomasi että keskitysleirissä ihmiset jakautuvat aina kahteen; kunnollisiin ja kunnottomiin, niin on laita myös baareissa. Naisilla tietenkin on se oma pakollinen roolinsa olla olevinaan jotakin, sitten on kyllä myös miehilläkin joko rento fiilis tai kilpailumentaliteetti - jälkimmäisistä aiheutuu yleensä hetkellisiä draamoja. Tämäkin voidaan vielä jakaa avoimen aggressoiviin tapauksiin ja sitten passiivisaggressiivisiin, jälkimmäiset ovat vähemmän kokeneelle tapauksia jotka voivat päästä yllättämään. Lisätäkseni jotain Franklin kuvaukseen: on bitcheja ja ei-bitcheja, ja myös miehet voivat olla bitcheja. Kiitos.

Menin mukavaan Koskarin kompleksiin, aina siellä ei ole mukavaa mutta joskus on. Se ei ole ihan niin suolainen kuin edellä mainittu baari jossa olin edellisenä viikonloppuna, jossa usein on kalliit hinnat ja liikaa väkeä. Mutta niissä on jotain samaa.

Muistan kun istuin puolikkaan tuoppini kanssa terassilla. Siinä suunnitelmat tiivistyivät, kun istuin alas ja mietin että kuinka aion tästä lähteä niitä toteuttamaan. Ja mikä olisi illan teema? Katselin ympärilleni, kauniita naisia ja ihmisiä jotka eivät olleet matkalla mihinkään. Tiesin että se on se normaali, unelmoiva asetelma joka on jokaisella viihteellä, eikä se muutu oikein minään kertana. On tietysti niitä tarunhohtoisia kertoja; kamaa joista kirjoitetaan elokuvia, kirjoja ja blogitekstejä.

Sitten se vain napsahti, osui kohdalleen ja se oli hänessä. Suunnitelmani jotenkin meni pisteeseen, jossa toiminta kulkee kuin energiaryöppy pitkin meridiaaneja, kuin valkea valonjuopa joka liikkuu keteriltä binahille ja siitä hokhmaan ja on vain ajan kysymys kun se materialisoituu malkuthissa!

Nousin ja minut valtasi mielenkiintoinen, flow-tila, eräänlainen energisoitunut tila jossa pysähtyminen olisi sama kuin olisit lintu joka lakkaisit lentämästä valtameren yllä. Lähdin raivokkaaseen sosialisoimisen maailmaan!

Ensimmäisenä näin kaksi naista, joilla toisella oli gepardikuvioihin toppi, heille sanoin innokaana kuin täytetty oliivi, että miten monta kissapetoa onkaan tuon topin vuoksi pitänyt tappaa! He eivät olleet bitcheja, heistä toinen sanoi: "No animals were harmed." Miksi? Siksikö että hän halusi minua, siksikö että hänestä olin komea? Kaikki olennaisia kysymyksiä, mutta älä kysy miksi, sillä minä esitän täällä kysymykset, ok?

Seuraavana näin bitch-tyyppisen naisen, blondin joka oli aivan liian hyvä ollakseen siellä missä oli. Hänellä oli leggingsit joissa oli aukkoja tasaisin välein, kysyin oliko poliisikoira hyökännyt hänen kimppuunsa. Se oli niin ilahduttava tilanne, että en voinut pidätellä edes naurua sen sanottuani!

Matka jatkui, olin aiemmin huomannut, että ihmiset jotenkin väistävät sinua jos kuljet ns. tietoisuuden tilassa. Hieman sellaisessa kävelymeditaation tilassa missä vain havaitset, kun taas täysin päinvastainen efekti on sillä kun kuljet "oman pääsi sisäpuolella", ajatuksissasi ja miettien miten toimia tai sulautua mukaan. Tietoisuudessa oleminen on vain ihan erilaista, on kuin olisit torni josta näet jokaisen naamiaisasun läpi, ilman että millään on merkitystä johon takertua. Se tuli oikeastaan hieman sattumalta, kun tullessani baariin ajattelin että: "Ok, tässä se on, kaikki kortit on pelattu, katsotaan mitä elämä on sen jälkeen kun on tullut kesän kohdalta game over". (Tietysti jos olen huomaamattani pitänyt naamallani jokerihymyä ja silmissä lasittunutta tuijotusta, ei ihme jos ihmiset väistävät).

Jatkoin sosialisointiani. Tapaisin vessassa pari tyyppiä. Toisen joka oli niin kova jätkä, että sen piti käyttää sisälläkin aurinkolaseja, ja joka oli lähellä olla miespuolinen bitch, mutta oli ihmisiksi. Hänen kaverinsa taas edusti tuota passiivisaggressiivista puolta. Eräs mitä nämä tekevät, on se, että he imevät tuon edellä mainitun energian, sielusi ydinmehut. Minkälainen on olosi kanssakäymisten jälkeen? Tiedät sen siitä. Minä kuitenkin hoidin tilanteet niin hyvin kuin siinä tilanteessa saattaisi hoitaa, ja lopulta passiivisaggressiivi luovutti ja teki sovinnon eleen. Am I not merciful? 

Mutta sosialisoinnin oli jatkuttava. Ja se jatkuikin toinen toistaan viihdyttävimmissä asetelmissa. Kyse oikeastaan oli enemmänkin itsensä ja koko asetelman haastamisesta; halusin nähdä mistä tuo koko asetelma oli tehty ja miten se toimi, mikä sen modus operandi oli. Ratkoin arvoituksia, toinen toisensa jälkeen.

Entä se pieni huone, joka oli mallityttösten (?) ja heidän nättien poikiensa valtaama? Minun on kerrottava tästä, sillä se on tilanne! Tulin huoneeseen jossa oli erittäin nättejä, valkohampaisia ja tyyliteltyjä nuoria naisia. Hetken mietin oliko se yksityistilaisuus, mutta menin pyörähtämään sen "keskellä". En pidä tunkeilua sopivana, kaikella on hyvät rajansa, joten kävin ottamassa selvää niistä. Minkä sain selville oli se, että yhtään vapaata paikkaa ei ollut, joten päätin lähteä saatuani tietää tarpeeksi. Mutta sitten tapahtuu jotain, näen kun tumma kaunotar (hameessa jonka selkä on kokonaan paljas) pistää minut merkille, hänelle tulee ilkikurinen ilme ja hän kääntyy vieressään istuvan pojan puoleen kuiskuttamaan jotain osoittaen minuun. Se oli minulle kuin merkki: mene! Käännyin vaikka olin jo poistumassa, vain minä voisin tehdä jotain noin röyhkeää ja rohkeaa, ja marssin tyttösen tykö. Tunnelma tiivistyy heti, sillä kaikkien mielessä oli ajatus: mitä tapahtuu seuraavaksi! Kaunis nuori brunetti nostaa katseensa minuun, minä lasken katseeni häneen ja sanon: "Kehuitko sinä juuri kaverillesi minun persettäni" - sekuntti joka tuntuu kahdelta toista vuodelta kiirastulessa - Typy alkaa nauramaan ja sanoi että mistä minä sen arvasin. Poitsu, nätti ja hyvin tuohon asetelmaan istuva, menee naamaltaan kurttuun ja kääntyy katsomaan pettyneenä pois. Tuo oli tilanne, että jos olisin alkanut miettiä "mitä helvettiä minä olen oikein tekemässä!!?" olisin luultavasti mennyt keskellä tuota sijantia kerälle ja odottanut että vaara menee ohitse (niin olisi kuka tahansa voinut tehdä, eikö muka?). Sen sijaan jutustelu jatkuu, en muista tarkalleen miten. Mutta muistan sen kun tuo hohtavat valkoiset hampaat omaava neitokainen ottaa ilmeen jonka hän ottaisi vain jos mallikuvaaja sanoisi: "ota kaikkein seksikäin, eroottisin ja viettelevin ilmeeesi" - silloinkaan se ei olisi niin uskottava kuin mitä se oli nyt, kun hän tuo ilme kasvoillaan lähetti minulle lentosuukon. She came in with a burning man!

Olin epäilemättä liekeissä. Haittaako sellainen? Ei, vaan se ajaa kohti uusia seikkailuita. Ja koska sielusi on kehä joka on kehosi ympärillä, se tartuttaa tuntonsa välittömään läheisyyteen. Menin juomaan viimeisen oluen lähelle alakerran tanssilattiaa. Olin välissä luonnollisesti jatkanut sosialisointia, kuten sovin itseni kanssa. Siellä raivokaasti tanssiva venäläinen nainen hetkutti vieressäni, eikä millään eräs Christina Aquilera #2 (+ muutama pauna lihaa luiden ympärillä enemmän kuin ns. normaalilla painoksella, ei kuitenkaan tolkuttomasti, vaan sen verran että hänen paitansa oli rintojen kohdalta pullollaan kuin siellä olisi kaksi koiranpentua joiden kuonot hakeutuvat nuuhkimaan suutani). Jutustelimme, ja kesken jutustelun hän sanoo: Olen muuten melkein sitten selvinpäin. Johon sanon: Minä taas olen aika päissäni, joten sinun kannataltasi tilanne on hyvin otollinen.

Myöhemmin vielä tapasin juutalaisen naisen, ja J-Bonen. Silloin jo pelkät lyhyet lauseet tai sanat saivat jo ihmiset ilahtumaan. J-Bonen nauruhermoa kutkutti tavattomasti kun sanoin: Snap-Snapy-Snap-Snap (enklanniksi, kuten Esko sen ilmaisisi). Juutalainen nainen tuli hakemaan tulta. Jostain syystä heitin termin: Muscle of love ilmoille,ja se ilahdutti häntä syvästi. Nainen oli pitkähkö, lyhythiuksinen ja nätti. Juudean likka sanoi: "Mitä minun juutalaiset esi-isänikin tästä oikein sanoisivat.." kun me tuosta sitten oikein jutun juureen yllyimme. Siinä ei oikeastaan ollut mitään logiikkaa. J-Bone putoili samalla. Eikä juutalainen tyttö meinannut millään malttaa lähteä, kunnes hänen sitten piti mennä mukanaan olleen mukavan miehen mukaan (mies kävi välillä ihmettelemässä että mikä meidän seurassamme nyt noin kivaa on, mutta oli sangen mukava). Myöhemmin vielä tuo juutalainen nainen vilkutti minulle, ja hänen kasvoillaan oli maailman onnellisin hymy.

Myös minä nauroin, wanhana vahingoniloisena mulkkuna totta kai. J-Bonelta tuli joku englanniksi kysymään tupakkaa, ja J-Bone antoi hänelle ominaisen tupakan: rintataskusta löytyneen mutkaisen pätkän jossa ei ollut filtteriä. Vaihto-oppilas yms. oli puoli minuuttia suu auki, pätkä kädessään "no..no filter?" Ja minä ulvoin naurusta, lähes vedet silmissä. Se oli sketsi; tilannekomiikkaa.

Tuossa illassa oli siis lopulta jotain Parfyymi-elokuvan tunnelmaa, täysin selittämättömiä, viihdyttäviä energiavirtauksia, tunteita, tutkimuksia ja tapahtumia joita voi vain vaivoin ilmaista kirjoitetuinkaan sanoin.

Ja olisihan minulla tietysti vielä muitakin, näin wanhan koulun kapakkakertomuksia, esim. Reissuni Jack the Wankeriin (kokonaiset 3 kertaa!) mutta ne säästänen tulevaan Radio Home Studion jaksoon!

Kuvakimara ja muita tarinoita

Vaan olen minä muutankin tehnyt kuin rellestänyt. Olen käynyt myös ottelemassa kuvia. Me menemme nyt niihin, ja siitä sitten taas hieman kasvattavampaan osioon, aiheenaan erinäiset kirjailuhenkilöt. Onnesi päivä, on viimein täällä, voinet ajatella ja miksi et ajattelisi?

Näet, kävin Arboretumissa kesken elokuun, ja se oli erittäin elvyttävä kokemus. Huono siltä osin, että kahvipaikka myi kahvin vaikka pisti kiinni; kun menit ulos nauttimaan kahvia, sieltä kannettiin tuoleja kasaan. Mutta maisemat olivat hienot, samoin näin lentävän tuopin (ja en, en nauttinut mitään eksoottista sientä tai juuresta sitä ennen). Annetaan niistä kuvien puhua, enemmän kuin tuhansien sanojen.

Ja mikä WTF tuolla on! (Lentävän tuopin seikkailut tähän väliin)

"Panopuu"

Ja vielä näin loppuun parit bonuskuvat. Nämä ovat jääneet tänne laittamatta, mutta laitettakoot nyt.

Nuo ravintola-aiheiset kuvat liittyvät tähän Radio Home Studion lähetykseen.

Bonus #1

Tampere by night

Rafla jossa aina halusin käydä, mutta vain jos sen lasit olivat auki

Bonus #2  

Käydessäni tässä yksi päivä marketissa - lenkkeily automarkettiin joka on kilometrien päässä, ja sieltä poistuminen reppu täynnä ostoksia on hyvää liikuntaa - huomasin takaisin tullessani että samaisella tiellä joka menee siis moottoritietä sivuavasti, kulki näemmä etanoiden kansanvaellus. Eikä siinä vielä kaikki, mikä oli kummallista oli se että ne olivat kotiloetanoita jotka ovat suht harvinaisia Suomessa, kuin myös se että mikä sai ne menemään laumassa, vieläpä siten että suunnasta päätellen niiden olisi pitänyt ylittää myös moottoritie jossa on kokonaiset neljä kaistaa! Suuri osa, olikin jäänyt tai pyristeli alkupäässä mutta yksi oli viisas; se kulki vastavirtaan ja oli pääsemässä suojaan niin ihmisten jaloilta kuin polkupyöriltäkin! Suojaan jossa odotti kostea maa, ja vehreät rehut. Symbolista ja toivoa huokuvaa eikö totta?

Vain kuolleet etanat ryömivät virran mukaisesti

Toisinajattelija aikaa vastaan

Kasvattava.

Sitten muutama sana vielä kirjailijoista. Näet olen hieman taas opiskellut mitä tulee heihin, ja teen nyt muutaman mielenkiintoisen huomion, joka auttaa ketä tahansa lahjakuuden mallintamisessa (eikö muka?).

Veijo Meri kirjoitteli muiden materiaalia ylös vihkoihin, näemmä en ole siis ainoa joka niin tekee Karl Marxin lisäksi. Ja jos tarkkoja ollaan, olen minäkin aika paljon vihkoja kuluttanut; muovikassillisen + sitten varhaiset muistiot, joissa eräässä oli jopa hyvin varhaisen romaanini käsikirjoitus aluillaan (tämän puhdas versio jossain disketillä, korpulla, ja sen nähnyt tyttö sanoi sen sisältöä jo alkuriveiltä nerokaaksi – johtuiko siitä että ehkä hän vähän tykkäsi minusta, tai sitten hän tykkäsi minusta ja se oli nerokasta materiaalia? Miksei).

Veikko Huovinen taas vanhemmiten vaihtoi tyyliään siten, että sen sijaan että olisi kirjoittanut kymmeniä liuskoja päivässä, hän kirjoittikin pari täysin valmista sivua. Uusittuaan erään kirjan kokonaisen loppuosan, hän huomasi että tämä on hyvä tyyli. Mutta tässä tyylissä näkyy ns. Boheemiharha. Sillä tällöin pelkkä koneella istuminen on jäävuoren huippu, koska muhennos kypsyy pääpadassa ja sitä voi edellyttää oleilu hyvinkin joutilaana, kunnes välähtää ja se kaikki on valmista tarjoiltavaksi. Mietintä on suurempi osa työtä. Myös liike auttaa, sekä maisemien vaihdos – Koirankynnen leikkaaja syntyi siten että kirjailija tarkasteli jälkiä lumessa, ja mietti: Olisko tuo villiminkki? Sana muuttui villimunkiksi. Se taas vapaasti assosioitui jonkinlaisen luostariskenaarion suuntaan, jolloin tuli mieleen kapinallinen munkkismies, idean lopullisesti karattua käsistä sitten kun hän vielä kotiin päästyään avasi Idän Kirkko nimisen teoksen, jossa oli tietoa idän munkeista. Vapaata assosiaatiota. Kaikki nämä ovat erinomaisia metodeja!

Minua on jokseenkin aina kiinnostaneet ihmiset, etenkin sen alan johon itse tunnen vetoa. Kun törmää johonkin joka on kulkenut saman reitin jolla itse on, tai jota on aloittamassa, voi tuntea saaneensa kaukaisen ystävän tai kokeneen joskin etäisen matkaoppaan itselleen. Olenkin kartoittanut lukemiani, ellei jopa ihailemiani mutta myöskin minulle verrattaen tuntemattomia suomalaisia taitelijoita ja kirjoittajia. Yrjö Kallisen myötä olen kulkenut ajassa taaksepäin aina 1900-luvun alkupuoleen, mikä on ollut tavattoman avartavaa. Matkalla olen tavannut eri vuosikymmeniä ja niiden ruhtinoinoita kuten Pentti Saarikoskea, Veikko Ennalaa, Mika Waltaria, Väinö Linnaa jne. Mitä Huoviseen tulee, sanoo siinäkin mies että oman kokemuksen kehittämisessä ja jalostamisessa auttaa luettu kirjallisuus, etenkin ne kirjat joita itse arvostaa.

Ja mitä tuli flow-tilaan (mielenkiintoinen on myös molempien nyrkkeilyanalogia):

“Tämä on yksi arvoituksia, joita kukaan tuskin osaa selittää. Kun panee paperin kirjoituskoneeseen...se on kolkko ajatus. Mutta alapa kirjoittaa ja kirjoita joitakin kymmeniä sivuja niin se vie mennessään...Huomattava merkitys tässä luomisen prosessissa on siis – niin kuin jollakin liikunnan harrastajalla tai nyrkkeilijällä – sen tapaisella asialla kuin ottelurytmillä.”  - Veikko Huovinen

Kovaa työtä? Ei ihme, että useimmat kirjailijat sanovat sitä tuskalliseksi. Ymmärrän. Joskus kun oma kirjoittamiseni ei ole ryöpynnyt, olen yrittänyt muita juttuja... Nyrkkeilystä voi oppia jotain mitä voi soveltaa kirjoittamiseen. On vain yksi ohimenevä mahdollisuus, joitain sivuja jäljellä, jotka voit yhtä hyvin panna savuamaan. Klassinen musiikki, sikarit, tietokone saavat kirjoituksen tanssimaan, huhuilemaan, nauramaan. Painajaismainen elämäkin auttaa. - Charles Bukowski

Tässä hyvä diagrammi flow-tilasta, se osoittaa aika hyvin kultaisen keskitien merkityksen olevan sangen suuri tuon tilan saavuttamisessa!

Linnasta puheenollen, hänellä on hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä minuun, itse asiassa jopa niinkin paljon että niistä kertominen vaatisi vallan oman aikansa, mutta miksi emme vilkaisisi niitä nytkin?  Hän syntyi tasan 1 kuukausi minua ennen, 1 päivä jälkeen ja tasan 61 vuotta minua ennen! Ja hän kuoli, kun olin 11 vuotias. Mystiset ovat ne liikkeet, jotka tapahtuvat siellä mihin me emme näe! Armeijaan hän meni myös Riihimäellä. Väinö Kirstinän mukaan Linna oli loukattu idealisti, haavoitettu romantikko Myös Linna kärsi, tai epäiltiin kärsivän (kroonisesta) mahakatarrista (minulla, Luojan kiitos, tuo hankala elämänvaihe on jo ohitettu, mutta tiedän taipuvaisuuteni!).

Ja tietysti myös nämä lainaukset on helppo liittää myöskin minuun:

“Jotakin venäläistä mystikkoa ja samalla yleiseurooppalaista rappiofilosofia on kirjailija Väinö Linnassa” - Aladár Valmari

“Pienestä pojasta saakka olen uskonut olevani jotakin paljon merkittävämpää kuin 'herra'”  
- Väinö Linna.

Lausunto, joka uhkuu itseoppineen ylpeyttä, ja heijastaa sitä miten kulttuuri ei enää ollut sotien jälkeen vanhan porvarillisen sivistyneistön yksinoikeus – sen asema tuli perusteellisesti muuttumaan. (Halusta liittyä työläisen tai maalaisen arvoihin ja elämään ei lause kerro myöskään mitään – hän halusi joksikin muuksi).

Koska löysin seuraavan, alati päässäni uudelleen soimaan alkaneen esittäjän/biisin, laitan sen nyt jokaisen lukijankin iloksi (tämän live-keikka oli aikoinaan jollakin C-kasetillani, eikä minulla ollut selkeyttä että mikä bändi se edes oli!).