Tämä on niitä viikonloppuja, jolloin on koko ilta ja kaupunki täynnä hulinaa. On Likkojen lenkki, jolloin kaupunki olisi kirjaimellisesti täynnä hikisiä naisia, jotka loppuillasta voivat olla humalassakin, rohkeimmat ovat mahdollisesti lantranneet nesteytysjuomaa dopingilla joka ei välttämättä paranna tulosta, mutta tekee ihmeitä fiilikselle.
Sen lisäksi kaupungilla on myös ravintolailtamat, ja viimeisenä, mutta vähäisimpänä tänään on Suomen peli. Eli kyllä luttailulle on aihetta, ja on erinäisiä tarttumapintoja joihin ajautua kuin kärpänen kärpäspaperiin. Mutta tietysti likviditeetti on juuri silloin, Murphyn lain säädöksiä tarkasti noudattaen melkoisen hatarilla kantimilla.
Eikä unohdeta myöskään sitä, että kun viimeisimmän Radio Home Studion äänityksissä oli mennyt hieman puihin siihen aiottu haastattelu, ja allekirjoittanut joutuikin juomaan haastattelujuomat aivan yksin, mutta siitäkin huolimatta hän onnistui tekemään lähetyksen jossa oli alkuvoimaa, ja imua vetää kuulijoita, niin kuinkas ollakaan kyseinen orkka otti minuun yhteyttä viikonlopun alkumetreillä, lähetti ennenjulkaisemattoman biisin ja ilmoitti olevansa Espanjan maalla - mutta että tästä huolimatta haastattelu nyt onnistuisikin. Se vain että päivä on niin arvaamaton ja ladattu, että taidetaan tässäkin joutua menemään Murphyn lain asettamien ehtojen mukaan. Nimittäin maili oli tullut siinä juuri perjaintain puolella (0:09) ja siinä ehdotettiin haastattelua "huomenna", eli oliko kirjoittaja vielä torstain puolella vai meinasiko hän lauantaita? Tätä kirjoittaessani laitoinkin viestiä ja kysyin.
Mikä kuitenkin nyt iski mieleeni, oli se tunne kun palaset loksahtavat kohdalleen; Suomen matsi tuleekin päivällä, jolloin se jättää illan alkuperäissuunnitelmalleni avoimeksi, ja voin täten mennä kuin mennäkin katsomaan Sacha Baron Cohenin viimeisimmän elokuvan, nimeltä Diktaattori. Trailerit olivat erityisen lupaavia.
Vaan se pikaisista päivityksistä, ja nyt palaudutaan viime viikonlopun tunnelmiin, joista saimme taas oppia (kertaus on opintojen äiti) yhtä sun toista uutta, ja nauttia lähes Tarantinomaisista juonenkäänteistä, ja henkilökohtaamisista.
HUOM: loppuun on ympätty paketti UUTTA musiikkia.
Ja tarina alkakoon:
Kummallista, miksi melkein jokaiseen viihdereissuun on pakko mahtua yksilöitä, tai todisteita ihmisryhmästä, jotka riistävät minun uskoani ihmiskuntaan. Nytkin, osui kohdallemme tapaus jota voidaan sanoa onnistuneen feministisen aivopesun uhriksi, mutta onnekseen, siitä jo toipumispisteessä olevaksi. Se nainen todellakin sanoi uskoneensa, että naiset ovat parempia kuin miehet KAIKESSA! Ja siksi meni armeijaan, ja vartijaksi. Mutta oli tullut selvästi fiksummaksi, kun myönsi, että se kokemus opetti ettei asia todellakaan ollut niin. Sen hän sai oppia mm. armeijassa. Ehkä feministeille armeijan tulisi olla pakollinen, ehkä se olisi oivallinen terapia peniskateuteen? Joka tapauksessa, viimeisetkin luulot nainen luultavasti kadotti siinä, kun J-Bone voitti tämän kädenväännössä - mikä on aina hauska skenaario. Ai niin, kyllähän se sanoi että uskoo että naiset ovat älyllisesti parempia kuin miehet - olin kiltisti, ja en ottanut puheeksi sitä faktaa että kaikki maailman huiput pääsääntöisesti, oli kyseessä sitten filosofit, kokit, tai muuten vain keksijät - ovat miehiä. Ja mitä keksijöihin tulee, niin on helpompi löytää feministille poikaystävä, kuin naispuolinen keksijä. Ja muutenkin, jos tulisi maailmansota, jossa olisi naiset vastaan miehet, niin vähänkö naiset saisivat siinä nakkiinsa! HAH! Miksi?
Seuraava potilas. J-Bonen työkaverit. Toinen hippelihoppelimies, ja toinen kalju, metallimies. Molemmat riidoissa, ja en ihmettele miksi, sillä illan douchebag-palkinto menee ensiksimainitulle. Se kuului siihen samaan kategoriaan, ihmistyyppejä, jotka ovat normaaleja yleensä siinä vaiheessa kun tutustutaan, mutta yleensä lähtevät jo aika lyhyenkin tuntemisen jälkeen koittamaan rajojaan. Se on eräänlainen sosiaalinen suckerpunch minkä he tekevät; he varmistuvat että toinen osapuoli on kyllin mukava, että tälle voi ruveta vittuilemaan päin naamaa, tai pomottamaan. En arvosta erityisesti kumpaakaan ominaisuutta henkilössä, etenkään jos olen juuri tämän tavannut. Olen mies.
Olen huomannut löytäväni parin viime vuoden aikana runsaasti uusia käytösmalleja, ja ihmistyypeille ominaisia toimintatapoja. Osittain siitä syystä että ensiksi haastoin itseni sosiaalisten kokeilujen maailmaan, sittemmin nämä tilanteet ovat tulleet yhäti enemmän suuntaani. Ne tilanteet saisivat olla yleisempiä, jossa juuri astuttuani baariin nainen katsoo minua, ja minä häntä, ja ennen kun sanomme sanaakaan, suutelemme niin kiihkeästi että muistan vieläkin hänen kosteat huulensa. WOW. Vaan takaisin tähän tilanteeseen, tiesin jo mitä tulevan piti. Yleensä annan jokaiselle epäilyksen hyödyn, jotkut ovat vain ajattelemattomia, ja en revi peliverkkareitani pienestä leikinlaskusta, mutta en olisi kohtuullinen jos en silti kunnioittaisi rajojani kuten toivon muidenkin niitä kunnioittavan.
Tämä leikki alkoi edellä kerrotulla tavalla, ja kiistakapulaksi selvästi tuli se, että minulla oli bootsit (komeat, kiiltävät ja mustat), puvuntakki (jonka päällä nahklarotsi), Xeimianchroniclesin virallinen t-paita (tätä mallia ei tosin enää saa) ja hiukset auki kuin verevällä intiaanisoturilla. Eli rock ja metallityylisuunta ei miellyttänyt hiphopmiestä, ja se tiesi sitä että tämä liitulaku antoi minun kuulla siitä. Ei kuitenkaan hätää. Vaikka yleensä metallikulttuuri on ulospäin rajua, mutta oikeastaan erittäin ystävällistä ja mukavaa sisältä päin (joskus sen ongelmana on jopa se, että naiset voivat näyttää naisilta ulospäin, mutta he ovat ns. fallisia naisia ja miehet sitten heidän naisiaan - asia joka ei päde minuun), kun taas hiphop-musiikki on yleensä sangen hengetöntä ja hampaatonta, mutta en pidä sitäkään toivottamana tapauksena ja olen sille avoin. Itse asiassa, tiedän pari hyvää esiintyjää jolla itseasiassa on boltsia ja ne ovat Ice T (99 Problems:in alkuperäinen esittäjäm parempi kuin se sähköskebaversio - paradoksi tähän aiheeseen, tiedän) ja Esham (Sunshine -erinomainen kesäisen päivän, makaaberi sountrack). Mutta kun tässä musiikissa aggressiot eivät löydä luovaa kanavaa pihalle, onkin sitten mieletön uho ja tuhoavan ganstaelämäntyylin ihannointi sen tilalle. Miten monen metallityypin tiedätte kuolleen drive by-ammuskelussa? (Myös iskelmämusiikissa on sama juttu, hulluimmat ja väkivaltaisimmat hermokimput löytyvät tanssilavoilta) Tämä kaveri oli myös porukasta se, joka käsittääkseni jonkinsortin kehonrakennusta harrasti kaiken lisäksi. Ei se mitään, käyn minäkin salilla, mutta ei sen kanssa nyt hulluksi tarvitse ryhtyä.
Joka tapauksessa, olin tullut takaisin, tällä kertaa juoman kanssa, juuri kun edellisellä kerralla tilanne oli mennyt juuri siihen mihin se näissä menee. En tarkalleen enää edes muista mitä se oli ensimmäisellä kerralla sanonut, mutta nyt toisella kerralla heti kun pääsin pöytään sieltä tuli: "Juotko sinä verta?" Ja kuin apteekinhyllyltä vastasin: "Joo.." johon pöydässä istunut toinen, se metallimies lisäsi: "Neitseenverta", ja jatkoin lausetta tyyliin: "...juon neitseenverta. Mutta älä huoli, äitisi on siinä tapauksessa turvassa". Pöytä räjähti nauramaan. MC Whigger hiljeni, ja katsahti alas, hänen ilonsa oli nyt viety. Lisäsin vielä, että tyylini todellakin viittaa siihen että kuuntelen metallimusiikkia, koska en käytä liian isoja vaatteita, tai isoa lippalakkia jossa on suora lippa edessä - suora viittaus ilmeiseen.
Sitten, tilanteet ajautuvatkin jo Jack the Wankeriin. Paikkaan jossa on hyvä meno aina aika ajoin, joskus liian vähän porukkaa, mutta joskus juuri sopivasti. Siellä tapaisin sentään jos ystävällismielistäkin väkeä. Siellä nimittäin oli sattumalta Miia, ja Tina von Damn - tuo saksalainen neitokainen jota en ollut tavannut hetkeen. Oikeastaan se meidän suuri riita, jossa jo poisteltiin naamakirjaystävyyksiä ja muutenkin toimittiin epärakentavilla tavoilla, oli ehkä lohnaissut välillemme sellaisen. Tämä jälleennäkeminen kuitenkin oli erittäin rakastava sellainen, syleilimme hellän innokkaasti toisiamme ja molemmat melkeinpä kiljahti yhteen ääneen kun tapasimme toisemme. Teutoonitar näytti hyvältä, vaikka on mielestään jo vanha (alle 30). Mukanaan oli 2 muuta saksalaista naista, joista toinen puhui viittomakieltä. Oli selvää että en hirveästi rupatellut muiden pöydässä olevien kanssa, mutta se oli ok. J-Bone piipahti paikalle, hän oli jo saavuttanut shamanistisen tilan lähestulkoon, joten hänen kanssaan oli vaikea rakentaa kontaktia enää ulkomaailmaan (& vice versa) - kysy vaikka Miialta. Vaan mikä oli tuon paikan antikliimaksi? Varmaankin se, että eräs nainen tuli kirjaimellisesti kieli pitkällä luokseni ja hänen viestinsä oli, että ei koskaan alkaisi touhuilemaan kanssani sillä olen ollut silleen hänen siskonsa kanssa, itse en moista muistaisi, mutta muistaisin että kyse on jonkinsortin lappalaisista kaksosista jotka joskus tapasin kyseisessä paikassa. Aikansa kun tätä jatkui, ja olin kai sitten ollut yhtä mieltä, siitä etten minäkään tulisi touhuilemaan hänen kanssaan, niin tämä sitten ottaa ja keksii oikein naiselliseen tyyliin suoritetun suolauksen. Lähistöllä oli kolme, aika isokokoistakin miestä, niin eikös tämä syöjätär ota ja mene heidän luokseen "tuo mies ahdistelee minua, tehkää sille jotain", jolloin ajattelin että kyllä taas naurattaa kun tätä episodia pääsee muistelemaan jälkikäteen. Vaan ilahduttava juonikäänne tapahtui siinä, kun näistä miehistä häntä lähinnä ollut, kalju ja muistaakseni tribaalikuviotuun valkoiseen kehopaitaan sonnustautunut mies naurahti ja sanoi ms. Minä Tykkään Järkkäillä Tuntemattomia Miehiä Tappelemaan Keskenään:lle: "Eiköhän se ole kyllä sinä, joka ahdistelet tuota miestä"- ZING! Ne ovat tilanteita, joista voi sanoa: "Olisitpa nähnyt ilmeesi. Asshole."
Annen kanssa tästä olikin epäsuoraan puhe. Juttelimme, ennen lähtöäni Museoiden yöhön (tästä myöhemmin lisää) ns. Bulevardin tapauksesta. Jossa insinöörispomo oli pistänyt kylmäksi itsensä, naisensa ja lapsensa. Motiivi liittynee naistyyppiin joka tunnetaan myöskin nimellä Muurahaiskuningatar (nimen on muuten lanseeranut minä itse, nimitin joskus eräällä foorumilla yhtä amerikansuomalaista oikeistolaista, housewifea sillä nimellä, tämän kakattua niin monia typeriä lausuntoja joihin hänellä ei ollut minkäänlaista varaa). Eli, kun pistetään suorituskeskeinen insinöörityyppi, jolla lienee taipumusta työteliääseen pyrkyröintiin, yhteen naistyypin kanssa joka ei ole tyytyväinen jos ei saa valittaa ja olla jatkuvasti tyytyväinen mihinkään vaan joka ahnehtii aina lisää ja parempaa, perfektionisti neuroottisuudella, on meillä nitro ja glyseriini. Anne sanoikin hyvin, että tuollaisen naismaun omaaminen ei yleensä hyvään johda, ja olin samaa mieltä, ja lisäsin että ikävä kyllä on myöskin olemassa niin luupäinen miestyyppi, että se todella lähtee mukaan tuohon peliin ja lopputulos on se mikä se on, kun jutun ei anneta kaatua omaan mahdottomuuteensa.
30:21 Kolmen alla järkkyy maa, ja neljän alla ei se jaksa kestää:
30:22 orjan alla, kun hän kuninkaaksi pääsee, houkan, kun hän saa kyllälti leipää,
30:23 hyljityn alla, kun hän miehen saa, ja palvelijattaren, kun hän emäntänsä syrjäyttää.
Ja vielä sananen varsinaisesta Museoiden yöstä. Syy miksei tästä nyt tullut aihetta käsittelevää erikoisraporttia, on siinä, että asiaa olen muistaakseni jo viime vuonna käsitellytkin, ja toiseksi, että tällä kertaa tapahtuma meni kokolailla ohitse. Ensinäkin, tarkoituksena oli ottaa hieman napandeerosta, ja mennä nauttimaan kulttuurista. No, tämä järjestely kyllä piti. Mutta ongelmaksi tuli se, että tuon tapahtuman opastus ei ihan mennyt perille asti. Irma, joka myös käväisi siellä, osasi kertoa että annetusta kartasta puuttui mm. pari museota. Joten sinulla piti olla jonkinlainen kaupunkioppaan tutkinto, jotta olisit pärjännyt kyseisessä yössä. Minä joka tapauksessa menin käymään parissa tutussa paikassa, kuten Vapriikissa ja Juicen museossa. Molemmissa paikoissa olin ilokseni hyvinkin tamperelaisissa tunnelmissa. Välillä nappailin ohukaisia koskisenjormasta, jolla olin täyttänyt leijonataskumattini. Vähäsen viime vuoden kertaustahan tuo oli, ja jos olisin ollut edes muutaman minuutin etuajassa, niin olisin voinut hypähtää musobussiin ja se olisi voinut viedä minut kohteisiin joista en osannut edes uneksia, mutta se oli ihan yhtä katala kuin paikallisbussitkin (jos ne ovat etuajassa, myöhässä tai ajavat vain ohitse - näistä kaikki vaihtoehdot ovat tapahtuneet - on se asiakkaan ongelma) ja lopputulos sama: myöhästyin.
Nyt, lopetusbiisinä on ilahduttavan brutaali Pantera-cover, bändiltä Whitechappel. Itse en kyseistä bändiä juurikaan kuuntele, sillä olen luultavasti tullut niin vanhaksi tai musiikkimakuni ei muuten vain anna periksi, mutta jos bändin tyylisuunta päättyy sanaan "-core", se ei osu, vaikka miten potkisi. Tämä cover sen sijaan on uskomattoman hyvä. Olenkin odottanut, että milloin joku äärimetallimusiikin edustaja ymmärtäisi soittaa tämän (ja myös muita Far Beyond Drivenin biisejä), ja nyt niin on tehty. Lopputulos sen mukainen. Enjoy!
PS. Tässä se musiikipläyjäys, joka on kokolailla tuon lopetusbiisin viitoittamalla tiellä.
Kun aikaisemmin tein postauksen, jossa oli pläjäys bändien uutta materiaalia, niin pistetäänpä hieman paremmaksi:
Kuuntele KOKO Six Feet Underin uusin levy Unded (rajoitetun ajan) - tsekkaa biisi: Reckless
Kuuntele KOKO Napoleon SkullFukkin uusin levy (rajoitetun ajan) - tsekkaa biisi: Swallowed
PPS. Nyt kun luet tätä, on mitä todennäköisimmin 20 000 rajapyykki ohitettu - kiitoksia lukijoille!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti