Faith Divides Us ..

..Death Unites Us

Psykologisessa mielessä hiukset symboloivat elinvoimaa (psykologinen unientulkinta).
Nainen vanhenee videossa, ja ei voi estää sitä että "elämä" lyhenee, jokin jota hän ei tunne tekee sen hänelle, eikä toivoa ole lainkaan.
Rypyt tulevat kohdassa: "..tears for a hopeless case..".
Valot välkkyvät samalla kun elämä virtaa pois kuten joki johon et voi koskaan enää astua samaan kohtaan.
Hienointa on se, että tämä koskee meistä jokaista.

Eikä unohdeta sitä, että naisen kasvot toimivat erinomaisella tavalla videossa, koska kommunikaatiosta noin 7-10% on sanoja, jää loput silloin äänenpainon, kehonkielen ja muun metakommunikoinnin varaan, joten sanoma välittyy alitajuisia reittejä pitkin, samalla kun katsoo naisen kasvoja. Nainen sinänsä on tuttu Paradise Lostin symboliikasta, joka käsittää naisen, vanha nainen esiintyi One Secondilla, muutoin naisia on niin Icon kuin Draconian Times levyillä.

Paras musiikkivideo koskaan?

On.

the Inglourious Basterds if you will

Tarantinon "Kunniattomat Paskiaiset" (Unglourious Basterds) tuli katsottua lauantaina. Ei ollut pienintäkään innostusta ryypiskellä tai lähteä baariin. Samalla minulla oli varmaan jotkut miehiset vaihdevuodet menossa ja hormonaalis-sielulliset toiminnat sekaisin, sillä tunsin voimakasta seksuaalista vetovoimaa pallien ja aivojen, sekä objektina olevan, satunnaisen kaupungilla ohitsemenevän naisen välillä - sen lisäksi että pimeän ja valon vaihteluihin liittyen hädin tuskin olen saanut nukutuksi.

Niinpä olin ajautunut tilanteeseen missä olin nukkunut vain vähän. Olin ottanut uudeksi tavaksi, terveelliseksi (highly controversial issue) nukkua ikkunaräppänä auki pitääkseni optimaaliset happivarainnot hallussa, samalla kun poltin kahta suolalyhtyä jotka ionisoivat ilmaa mitä parhaimmilla tavoilla.

Joten elokuvaa pohjusti se että kyseessä oli viimeinen näytös, ja minä olin tankannut itseäni kahvilla, koska olin hyvin väsynyt huonosta nukkumisesta ja kyvyttömyydestä nukkua päiväunia. Liput piti varata ja hakea tunti ennen näytöksen alkua, minulle jäi tällöin tunti luppoaikaa, minkä käytin lähinnä autossa muistiinpanojen tekemisiin projektia varten, ja sitten istuskeluun elokuvateatterissa.

Puoli tuntia ennen elokuvan alkamista join vielä kupin kahvia, jonka ostin pyylevältä ja äärimmäisen ynseältä myyjättäreltä joka ollessaan asteen verran tylympi olisi heittänyt kolikot lattialle ja käskenyt keräämään (ellei olisi alunalkaenkin pistänyt niitä taskuunsa), nyt hän sentään suvaitsi viskata ne vain käteeni. Juotuani vettä normaaliin tapaan kahvini päälle tajusin että voisin olla kirjaimellisesti kusessa tuon pitkän elokuvan ajan, joten viivyttelin viimeiseen asti saliin menemistä ja kävin vielä kusella ennen kun menin paikalleni. Minulla vain on äkäinen mutta pieni rakko, keskikalja ja/tai kahvi ajavat sen hyperaktiiviseen tilaan joka ei luovuta ennen kun omistaja on samassa tilassa, ellei sitten vain luovuta ja anna syvien virtojen virrata itsestään olinpaikkaansa - ei väliä, onko se istumispaikka vai metsä.

Mainosten mentyä aloin tuntea uuden kusihädän nousevan ja ajattelin että minun täytyy tavoittaa eräänlainen meditatiivinen flow-tila tai muuten tulee ongelmia, ja sitä on aika vaikea saavuttaa jos leffa ei ole hyvä, vaan niin häiritsevä että pitää hakea virikkeitä ympäristöstä, kuten vaikka vierustalla istuvan hengitykseen reagoivan nenän seuraamisesta, uskollisesti ja ilahtuneena.

Luojan kiitos, ilta oli ihmeellinen. Elokuva ei voi olla täysin huono jos se kestää tuntikausia ja voit katsoa sen niin että rakkokin asettuu ja on ihmisiksi elokuvan ajan. Ah eikö se ole onnea?

Aluksi leffa oli raaka ja tylsähkö, sitten se imaisi mukaan, kuten kännissä baarissa löydetty kaskelotin näköinen jonkun lajin naaras. Tämä vain on komeapaa jälkeä, ja tähän palaa mielellään (Aluksi minun piti verrata kokemusta valaistumiseen, mutta sitten ajattelin "vitut, nyt ollaan sofistikoituneita!").

Suosikkihahmokseni nousi Hans Landa, joka olikin keskeinen hahmo. Tarantinolaisen karismaattinen mies joka puhui useita kieliä, ja omasi arvaamattoman luonteen laadun. Hänen voidaan sanoa olevan taolainen pahis jossa kohtelias ja lempeän hurmaavasti hymyilevä käytös karkaa raivomieliseksi, ja kirjaimellisesti petturin ominkäsin tappavaksi vimmaksi. Eli mies oli tässä elokuvassa se, mitä Stuntman Mike oli edellisessä. Hillbillya näytellyt Brad Pitt ei ollut se päähenkilö tässä tapauksessa. Lisäksi pistin merkille että naispääosalla (Mélanie Laurent) oli samanlaiset kulmakarvat kuin minulla (kuten edesmennyt setäni, säälimätön naisestaja ja iloisten aikojen vanki sanoi; naiset tappaisivat jos saisivat samanlaiset kulmakarvat kuin minulla, mutta se on täysin eri tarina).

Elokuva täytyisi näyttää peruskouluissa, sillä se motivoi kieltenopiskeluun. Välittömästi seuraavana päivänä kysyin Tinalta että onko totta, että Frankfurtissa ja Münchenissa on erilaiset aksentit, ja hän varmisti tämän väitöslauseen välittömästi. Minä seurasin Hans Landaa - mies muuten näyttää todella paljon eräältä Huuhtadorfenin kaverilta - joka puhui montaa eri euroopan kieltä, mietin miten hienoa olisi poltella suurta posliinista, pienen vessanpytyn näköistä tirolilaispiippua ja puhua sujuvasti saksaa, ranskaa ja italiaa. Aikoinaan ylä-asteella kun tuli pakolliseksi opiskella ruotsia, yritti opettaja motivoida siihen näyttämällä lehtileikkeitä kuinka jossain päin suomea haetaan ruotsinkielentaitoisia ihmisiä paiskimaan töitä, minua se ei liikuttanut pätkääkään mutta jos Hans Landa olisi ollut nauttimassa kanssamme lasillisen maitoa ja strudelin, puhellen näitä kieliä ja lopussa poistunut tumpaten tupakin kermavaahtoon, minä olisin aloittanut opiskelut jo samana iltana.

“En osaa puhua sellaisista asioista mistä ihmiset täällä haluaisivat puhua, paljonko Suomessa maksaa ja mitä saa ostaa ja paljonko palkkaa, minua kiinnostaa se mitä minussa on, ihmisten väliset suhteet ja niiden järjestäminen, sosialismi, yksityiskohdat kuten kuoppa jalkakäytävässä tai näppyllä naisen poskessa, sellaisiin seikkoihin minä perehdyn, hintojen vertailu on täysin typerää.” - Pentti Saarikoski

Minun on äärimmäisen vaikea olla pitämättä (ihailevalla tavalla) näihin elokuvaan sijoitetuista, Tarantinolle ominaisista, tribuuteista asioihin jotka ovat häneen vaikuttaneet ja joista hän pitää. Elokuvassa oli jälleen jalkakohtaus, sekä erinäisiä viitauksia muihin elokuviin ja henkilöhahmoihin. Luojan kiitos, Tarantino on nero, siitä ei enää päästä mihinkään.

Kusihätä katosi minun haltioitumiseeni. Se oli hyvin voimakas kohtauksessa jota siivitti David Bowien Cat People, pääni tuntui kevyeltä ja olo huojentuneelta, se oli kuin jokin liikkuva maalaus, se kohtaus jossa elokuva ja musiikki yhdistyivät mitä parhaimmalla tavalla. Kun elokuvan lopun myötä haltioituminen katosi, kävin kusella, kävelin autolle ja ajoin kotiin.

Koska elokuvaa ei oikeastaan voi lukea, niin en myöskään pistä loppuun tuota edellä mainittua versiota biisistä, joka oikean vaikutuksen saamiseksi pitäisi kuulla ensimmäistä kertaa nimeomaan elokuvateatterissa, vieläpä tuon elokuvan kohtaukseen sidottuna. Mutta pistän jotain mikä pohjustaa, aivan kuten tämä reportaasikin ja sen saa hoitaa eräs minua suuresti ilahduttava, italialais-saksalaista sukujuurta oleva amerikkalainen (how convenient) muusikko.

Home Studio News!

Tässä välissä pieni tiedote jo pitkään viivästyneestä joidenkin odottamasta ja joidenkin ihmettelemästä Home Studio-hankkeesta.

Pilottijaksoa oli jo puolet valmiina, kunnes laitteisto petti suunnilleen jokaiselta osa-alueelta. Softa lakkasi toimimasta, kunnes sain tilalle uuden ja vaikeakäyttöisemmän, sitten huomasin että headsetistä saa olla insinööri kuin insinööri ylpeä; siitä ei vain toinen kuuloke mennyt mykäksi, mutta mikrofonikin toimii samoilla linjoilla, eli vain toisesta kaiuttimesta kuuluu suloisia ääniä joita tuotan ja soitan.

Edelleenkään en mainitse deadlineja koska sellainen ei ole minun tapaistani, ja siihen en nytkään sorru, mutta kehotan arvoisaa herrasväkeä puremaan kanssani kuolaimia. Tiedossa on underground-nettiradiota/podcastia, ja sen mukaista menoa sekä erityisen kovia, enemmän tai vähemmän, ennenkuulemattomia orkestereita jotka kaikessa ylivertaisuudessaan ovat suoneet minun käyttävän heidän tuotoksiaan tekemään lähteyksestä entistä sikamaisemman.

Joten siihen asti.

- Kiitos, näkemiin ja kuulemiin.

Itsetuho On Mastubaatiota. Mutta Seksi Onkin Ulkoistettua Masturbaatiota

Minä ja punatukkainen tyttö jatkoimme seuraavanakin päivänä juttua. Hän sanoi että me sopisimme hyvin yhteen koska juomme molemmat aina iltaisin teetä, johon sanoin että niin sopisimmekin koska näin voimme iltaisin juoda teetä, ja ihastella hänen pienen koiransa peräaukkoa “Oi onko se kasvanut?” “On se vähän!”. Se juttu tuli siitä kun hän edellisellä kerralla kertoi että tissit näyttävät isoilta valaistukseen liittyvien asioiden vuoksi, johon sanoin että minun pitikin sanoa että ne ovat kyllä runsastuneet viime näkemältä, silloin hän käänsi kameran kohti koiraa ja tämän sopivasti hollilla ollutta peräaukkoa vasten. Myöhemmin vielä otin puheeksi kun hän oli kamerassa (tällä kertaa hän näytti teetä juodessaan ja tummassa valaistuksessa joltain leffan pahikselta joka uhkaa räjäyttää jollain verukkeella maapallon – hän tosin ei paijaa pörröistä kissaa kuten pahikset yleensä, vaan pientä koiraa jonka peräaukon näyttämiseen hän lopettaa lähetyksensä) että voisimme tehdä reality-ohjelman jossa kuvataan ympäri vuorokauden hänen koiransa peräaukon seikkailuja ja elämää. Kaiken kaikkiaan tälläiset ovat ilahduttavia jälleennäkemisiä vanhan tutun kanssa jonka luuli jo unohtuneen, toisenlaisia kuin ne joissa tapaat jonkun idiootin joka ei ole muuttunut miksikään ja sinut valtaa vanha kunnon, puistattava halu murhata. Kun rukoilet kärsivällisyyttä, voit joutua varautumaan siihen että Jumala lähettää sinulle ärsyttävän idiootin tuomaan sen lahjan; opettamaan sen sinulle. Karma puhdistuu tekemällä toisin kuin aiemmin. Elämiä on yksi, mutta yksikin elämä sisältää monta elämänvaihetta jotka ovat minielämiä, jokainen aikaisemman vaiheen päätös on karmaa ja määrää seuraavan vaiheen olosuhteet, kuin myöskin sen miten sinä toimit. Karma(-ohjelmoinnissa) on kyse syystä ja seurauksesta. Kokemuksilla joita meillä on tänään, on jokin syy. Niiden alkusyy on teoriassa ihmisessä itsessään. Luomalla tietty “karma” tai teko, hän synnyttää kokemuksen. Tästä tulee sanonta: “Tottumus on toinen luonto.” Buddha Nibbedhika Suttan mukaan:
“Intentio (cetana), munkit, on karma, Minä sanon. Tahtova, toimii kehon, puheen ja mielen kautta.”

Pitkästä aikaa pidetty Siipikarjatiistai alkoi vähäsen hämmentävästi. Minä nimittäin olin vielä hieman sekaisin ja koska auto oli ollut yli kuukauden poissa oli sekin vähän outoa. Mutta lähinnä se että olin sekaisin, muutaman tunnin kirjoittaminen putkeen ja sen jälkeen suoritettu Taiji ja minimimuotoinen Qigong, sekä yltyvä siipienhimo saivat minut mm. Lähtemään liikennevaloista kohti vastaantulevienkaistaa. Reissumme alun tapahtumat saivat Juhannoksen miettimään mihin hän vielä kanssani joutuu.

Siivet menivät mukavasti. Tajusin olla ottamatta nyt extrahotteja viimeisellä kierroksella joten vatsa selvisi hyvin. Maitoa minun piti myös ottaa, mutta koska Suvinatrix oli ollut etelänlämmössä lomilla, ei hän ollut töissä ja vain tuore hänen rinnoistaan saatava täysrasvainen maito voi suojella herkkiä vatsakalvoja. Luulin että hän oli käynyt yksin virkistäytymässä, mutta Juhannos kertoi että oli dominamme olllut porukalla liikenteessä. Arvuuttelimme mahtoiko hänellä tiukat paikat kaikkien tummien sulhasten kanssa, jolloin seuraavan kerran kun pyydämme maitoa se onkin kaakaota. Nauroimme kuin hullut ja sitten hiljennyimme syömään siipiä. Juhannos kysyi mikä kasvi tämä on, ja piti kädessään selleriä, kerroin mikä se oli. Annoin mielikuvitukselle tilan pohtimalla että voisimme pistää pystyyn animaatiosarjan jossa seikkailee Celery Arms, olento joka ei puhu sanoilla vain ynisee ja örisee ja tämän kädet ovat kaksi selleriä, käsivarret ovat sellerinvarret. Piirretyn jaksot ovat aika staattisia sillä sankari ei voi oikein tehdä mitään sellereillään, eikä hänen puhettaankaan ymmärretä. Paikassa oli intialaisen näköistä henkilökuntaa, joka kuitenkin puhui saksaa. Kerroin tästä kotiinpäästyäni Tinalle joka kysyi mistä minä sen tiedän, että he ovat saksalaisia. Kerroin etteivät he olleetkaan perinteisen näköisiä saksalaisia, mutta kuulin heidän puhuvan. Hän kysyi puhuinko heille saksaa, johon sanoin että jätin sen tekemättä sillä olisin voinut joutua keksimään sanoja, ihan kuten äitini joka sanavaraintojen loputtua hyödyntää kieltä joka koostuu suomesta, saksasta, ruotsista ja englannista. Ehdotin Tinalle että hän tulisi joskus mukaan ja sanoisi henkilökunnalle saksaksi: “Anna kaikki ilmaiseksi minulle, tai tapan teidät.” Arvelin sen olevan hauska päivänpiristys, tendenssinomainen vitsi, mutta Tina sanoi ettei se kyllä tule tapahtumaan. Juttu lähti käsistä kun mainitsin miten hänen äänensä kuulostaa erilaiselta kun hän puhuu oli se sitten suomea (tyttömäinen), saksaa (normaali, pehmeä) tai englantia (äänekäs), mitä hän ei kieltänyt, sitten piti ehdottaa että kuvaisimme kun hän sanoo kaikilla näillä kielillä satunnaisilta ihmisiltä tuon “Anna kaikki ilmaiseksi minulle, tai tapan teidät.” Eikä siinä vielä kaikki, vaan se voitaisi laittaa myös Youtubeen, niin että kaikki maailman ihmiset voisivat kuulla tämän. Hän nauroi, mutta kiisti jyrkästi suostuvansa. Minä yritin lahjoa lupaamalla tarjota hänelle hänen herkkujaan, mysliä ja vielä juomaksi lonkeroakin. Hän sivuutti asian sanomalla että söi juuri tänään mysliä ja jugurttia, minä sanoin että voi kun sinä olet aina niin Tina ja hän sanoi että tykkää siitä, enkö minä sitten johon sanoin että tottakai ja että juuri siksi hän on Tina. Ehdotin vielä varmuuden vuoksi että hän seuraavana työpäivänään kokeilee tuota repliikkiä työpaikkansa lapsiin ja vanhempiin, mutta en saanut tahtoani lävitse.

Onnellisen päätöksen Siipikarjatiistaille teki lopulta se, etten saanut rojahdus-syndroomaa seuraavana päivänä ja saatoin parista polttelusta piittaamatta jatkaa onnellisena elämääni. Päivän kirjoitusurakan jälkeen lähdin käymään Ideaparkissa. Päätin palkita itseni shoppailulla. Ajattelin että voisin samalla vielä tehdä kantakahvilassani muistiinpanoja, nauttien samalla sitä yllättävän herkullista kahvia kupin ellen toistakin (santsi sisältyy hintaan). Paikassa oli alennuspäivät, joten sain huokeaan hintaan kartutettua käyttötarpeita sekä kirjallisuutta. Päivä oli siedettävyydeltään erinomainen. Kunnes alkoi paukkua.

Tiputin ihmettelemäni “kivideodorantin” melkein suoraan myyjän silmien alla, niin että tuo miniatyyrisuolapatsas meni sen tuhannen pillun päreiksi. Nostin katseeni myyjään, tympääntyneen ja väsyneen, myyjä oli erittäin myötätuntoisen oloinen, aivan kuin hän itse olisi hajottanut tuon myyntiartikkelin, samalla kun paikalla olleet asiakkaat olivat täynnä myötähäpeää kuten suomalaisen kuuluukin tuollaisessa tilanteessa olla. Minä kokoilin palasiksi menneen dödön ja löntystelin, säilyttäen arvokuuteni!, tiskille odottamaan mikä minua odottaa. Minun on pitänyt joskus ostaa tuota luonnondödöä, kun nyt pudotin sen voi sen tulkita olleen freudilainen virheteko; alitajuisesti laitoin deodorantin huolimattomasti pöydälle, jolloin se putosi heti alas, joten kyseessä oli motivoitunut virheteko, jonka tein siksi että pohjimmiltani halusin kyseisen tuotteen vaikka tietoisessa mielessäni olinkin jo siirtymässä eteenpäin. Myyjä kysyi kun asiakkaat hupenivat, ja tuli minun vuoroni tehdä tili kohmoiluistani, että menikö se rikki. Vastasin: “Kyllä. Kolmeen osaan.” Myyjä kuiskasi että saan sen vitosella, kerrottuaan että sitä on kyllä mahdollista käyttää vaikkakin hieman epätasaisia kulmia onkin päässyt siihen syntymään. Tuo kivideodorantti ei ole suoranaisesti kiveä, se on eräänlaista suolaa. Sen hinta olisi ollut normaalisti 15 €, ja nytkin tarjous oli 8€ joten oikeastaan kaikesta huolimatta se oli ihan hyvä kauppa, vielä jos se on toimiva vaihtoehto antiperspiranteille jotka perustuvat ihohuokosia tukkiviin alumiininmurusiin – joku voisi sanoa että nyt minä freudilaisittain rationalisoin eli järkeistän koko tapahtumaa niin että voin elää sovussa itseni kanssa, mutta minä vastaan siihen elokuvalainauksella: “Itte ootte kusipäitä!” Myyjää nauratti kun sanoin että jätän asioinnin nyt tähän ja poistun, ennen kun tuo laiva tulee tuolta alas (osoitin tummanvihreää, hienoa ja KALLISTA jadesta tehtyä koristelaivaa).

Kivideodoranttiepisodin jälkeen kävin vielä muutamassa kaupassa. Kirjakaupat tuossa markkinahallissa ovat erinomaisia, sillä ne perustavat pääosin myyntinsä alennuskirjoihin, joten kirjoja saa ulosheittohintaan. Tämä perustunee siihen että kustantaja painaa kirjoja tietyn määrän, ja jos kyseinen painos ei mene kaupaksi kyllin hyvin, voidaan se jopa tuhota, joten näitä kirjoja nämä myymälät saavat sitten hyvin huokeaan hintaan eteenpäin myytäviksi. Hyvät kirjakaupat (Tervoa ja Kenneth E. Baileyta) lohduttivat minua, ja kahvihammastakin kolotti. Kahvilassa oli myyjätär suoraan menstruaatiolandian pääkaupungista, hänellä oli hämmästyttävä taito melkein saada asiakas tekemään hänen hommansa, sillä hän sai sen näyttämään niin vastenmieliseltä ja vetelältä, kuka tahansa myötätuntoinen ihminen olisi halunnut päästää hänet tavalla tai toisella tuskistaan. Menin paikalle jonka löysin, nautin pähkinäiseltä maistuneelta kahvini (haluaisin ajatella että se on joku hienostunut makuvivahde, eikä tulosta kroonisesti vittuuntuneen myyjättären haluttomuudesta pestä kahvinvalmistusvehkeitä). Hakiessani santsikuppia kysyi myyjältä eräs äiti että saisiko lapselleen yhden ilmapallon, myyjätär sanoi ettei hän kyllä ala niitä tuolta katonrajasta ronkkimaan mutta nainen voisi itse poimia pallonsa tuosta läheisestä pylväästä, kun ne ovat kaiken lisäksi vielä naapurifirmankin omaisuutta. Paikan seinässä oli lappu jonka mukaan he etsivät viikonlopputyöläistä, se lappu oli luultavimmin tuon neidin laittama jolla hän haluaa ulkoistaa työnsä. Tulevana viikonloppuna hänen mummonsa keittelee kahvia asiakkaille, ja tarjoilee pullaa, neiti itse tulee illemmalla sitten töihin kun on toipunut pahimmasta krapulastaan. Sytytettyään sätkän, virkistääkseen hermojaan viikonlopun riennoista samalla kun kaataa tiskin takana kahvia, hän aprikoi: "Voisin vaikka myydä mummoni yhdestä krapulasidukast, siis niinkö aikuisten oikeesti.."

Tiet (Katharsis Nihil)

Soitin sunnuntaiaamuna kanuunoissani Huuhtadorfenille. Sanoin möreästi ja käheällä äänellä: “Ruumiit älkää itkekö. Ruumiit älkää kuolko.”

Viikonloppu oli vähintään mielenkiintoinen, tyhjentävä, jossa oli kaksi segmenttiä jotka erosivat toisistaan huomattavasti. Tuona lauantaina sain huomata miten kaikilla valinnoilla on oma määränpää, ja näitä valintoja on elämämme, jokainen hetki täynnä. Myös maailman, tai ainakin tämän kaupungin pienuus tuli selväksi kun samana iltana näin tuttuja ja tuntemattomia tuttuja melkoisen määrän.

Istuin myös kahvilla hänen kanssaan tällä viikolla, puhuimme asioista muttemme tästä nimenomaisesta asiasta. Mies oli varsin kuluneen näköinen vittuuntuneella tavalla, epäonnistuneella ja rasittuneella. Puhuimme kuulumisista ja siitä kuinka asiat kuuluu hoitaa, ja siitä kuinka aina asioiden pilallenussiminen sujuu paljon luontevammin kuin niiden tyylitelty ja harkittu hoitaminen. On sellainen perisuomalainen epätoivo, kun istutaan soittamassa Helismaata viululla, tai haitarilla, palavan talonsa edustalla. Pessimismi petti meidätkin. Ennen kahville menoa sovimme niin että käyn viemässä loton ja kaupassa, hän sanoi odottavansa kaupalla. Kun tulin kaupasta hän oli räkitti autossa mustien silmänympärystensä kanssa, ja sanoi ettemme kyllä ehtiäkään on vain tunti aikaa. Minä katsoin häntä hitaasti ja sanoin että selvä. Sitten liikennevaloissa hän tokeni ja tuli tolkkuihinsa että kyllä me sittenkin taidamme tunnissa ehtiä käymään kahvilla (kahvipaikkaan ajoi muutaman minuutin), joten niistä valoista hän lähti seuraavaksi hieman ehkä muita autoilijoita yllättäen ajamaan suoraan vaikkei kyseinen kaista ollut sitä varten. Planet Motherfucker on hänen autonsa ja se on kooltaan jotain rekan ja pakettiauton välistä, ja sen ohitti oikealta sininen pakettiauto jolloin hieman arvaamattomalla päällä ollut Huuhtadorfen kysyi viattomasta: “Eikö tästä olisi saanutkaan ajaa?” Vastasin että ei ainakaan virallisten liikennemerkien ja sääntöjen mukaan saa. Sitten hän sanoi että no eivätpähän ainakaan tööttäilleet, minä vastasin että hän voisi harkita kyllä jonkinlaista terroristijärjestön perustamista, siinä ei vain lennellä pilvenpiirtäjiin lentokoneilla vaan suuntaudutaan liikenteen terrorisoimiseen. Ja sitten me naurettiin.

Mutta keskiviikkona, kun oli tullut pimeä, suorittamani Qigong ja Taiji vanhempieni puutarhan liepeillä, raikastakin raikaammassa syysilmassa ja liljojen tuoksussa oli kruunajaisjuhla. Aivan kuten erittäin hyvin mennyt viime viikkokin. Karannut kesä korvaantuu näin?

Samalla reissulla vein Prellun jatkokorjauksiin, tällä kertaa Korjaajat Helvetistä olivat vain katkaisseet ABS:n johdon ja unohtaneet kiristää iskunvaimentajan erään pultin, joka vain piti tuota kompleksia kasassa. Ei sen pahempaa tällä kertaa. Sen piti olla takuukorjaus.

Viikonloppua oli edeltänyt Tinan lupaus että hänen toinen saksalainen kaverinsa, Jenn, tulisi myös kaupunkiin ja kun niin käy niin meitä kutsuisi jalalla koreasti laittaminen. Ja niin kävi, hän oli laittanut minulle viestin asian varmistumisesta lauantaina, kun vielä pyörittelin mielessäni että mitä sitä oikein tekisi. Tämä oli ensimmäinen valinta, ja näiden valintojen mielenkiintoiset seuraukset sävyttäisivät koko tulevaa iltaa. Jos tuo reissu olisi peruuntunut, tuskin minäkään olisin jaksanut lähteä mihinkään, ehkä käynyt elokuvissa kun siellä pyörii nyt niin hyviä (Tarantinon viimeisin) pätkiä, ja olisin saattanut puuhastella hyvin alkaneiden, systeemaattisten projektieni kirjoittamisten parissa. En tiedä mikä on vialla, mutta tuntuu että kokonaan ohitselentänyt kesä on vienyt viihdemehut, ja pitää hetken syventyä johonkin muuhun ennen kun jaksaa taas lähteä.

Bussissa oli insidenssi, piraatti-insidenssi. Siellä oli pariskunta johon kuului hyvännäköinen tumma nainen, mukanaan sen näköinen mies joka näytti vittumaiselta, sen lisäksi että hänellä oli aknearpia ja häntä ei olisi osannut yhdistää tuon näköisen naisen seuraan. Eräässä vaiheessa tumma nainen nousi hänen vierestään ja lähestyi minua, piraatti katsoi naisen perään mutta jäi puhumaan kahdelle naiselle, ehkä heidän kavereilleen jotka istuivat viereisillä penkeillä. Tumma piraattinaaras kulki aivan minun eteeni, niin että hän oli aivan allani, ja painoi perseensä lasiin, ja minä olisin ylttänyt hänen mustiin kihoiroihinsa. Piraatille iski tässä vaiheessa paniikki, sillä nyt nainen oli lähtenyt hivuttautumaan tuota lasia pitkin niin että kohta hän nousisi tasanteelle jossa minä olin. Minä mietin mihin tämä vielä kärjistyy jos tämä todella on menossa siihen mihin tämä nyt näyttää olevan menossa. Piraatti tuli paikalle kreivin aikaan, ja he alkoivat sanailemaan, ja nainen painoi pysäytysnappia. Ihmiset jotka olivat nähneet heidät seurasivat jännittyneinä mihin tuo kaikki nenäni alla tapahtuva draama johtaa. Seuraava siirto oli siinä kun auto pysähtyi, päässäni alkoi soimaan Pussywhipped samalla kun mies ryntäsi pakokauhuiseni ulosastuneen naisen perään. Pussywhipped olisi voinut alkaa soimaan tuossa autossa, mutta se ei ole valmis koska taitelija Huuhtadorfen ei ole vielä suvainnut tehdä kappaleeseen kitararaitoja, vaikka minä olen lähettänyt pohjat äänitiedostona hänelle. - Vai tapahtuiko tämä edellisenä viikonloppuna? Ei se meinaa mitään.

Ennen lähtöä olin ollut yhteydessä saksattariin. Tina oli ollut rapujuhlissa, ja soitteli minulle sen verran iloisena että ainakin vodkaa siellä oli saatu rapujen kanssa, kun mainitsin asiasta hän vahvisti sen. Jenn oli Tinan valmistautuessa taas syönyt hänen ruokansa samalla kun kirjoitteli minun kanssani messengerissä, muttei tuo järvien punaisia saksiniekkoja vedellyt simaluppasuu olisi välittömän apeksen tarpeessa ollutkaan. Kun hetki läheni heissä pääsi esille saksalainen tehokuus ja toisesta päästä tuli pariinkiin otteeseen käskyä että herran on parempi olla sitten ajoissa paikalla, muuten tulee tupenrapinat.

Kaupungissa sovimme suoraan tapaamispaikaksi Bop-pillsin. Tina kehui aluspaitaani, näytti siltä että minun mustapunavalkoinen aluspaitani ja muuten musta puku, sointui hyvin Tinan vastaavissa väreissä olleisiin vaatteisiin (hänellä punainen oli se päällimmäinen väri). Alku ei kuitenkaan näyttänyt kovinkaan lupaavalta koska DJ:n mielestä tämä oli hyvä päivä soittaa tuutin täydeltä paskaa, ja me taas kaipasimme klassikoita ja biisejä jotka pistävät puntin vipattamaan . Kyllähän niitä sitten alkoikin tulemaan, juopottelimme varovaisesti ja toivoimme. Näin tanssilattialla miehen tästä tutusta tanssiporukasta jonka nimityksen olin unohtanut, ja en näköjään muista sitä vieläkään, pitää kaivella arkistoja. Mies kehui että on hyvännäköisiä kavereita sinulla, ja minä olin samaa mieltä, ja jatkoinkin pian tästä heidän kanssaan sheikkaamista ja twistaamista. Huomasin että saimme aika hyvin tilaa ja huomiota, kun tunnelmassa päästiin kyllin korkealle katosivat muut statistikoiksi taustalle. Naiset olivat jokaisessa tilanteessa mukana kuten kuuluikin olla. Ehkä eräs oudoimmista tapahtumista taisi olla sen yhteydessä kun menimme toivomaan biisejä. Minä en ole koskaan aikaisemmin toivonut tuossa paikassa musiikkia, ja en varmaan oikein muissakaan paikoissa - joskus Juhannoksen kanssa toivoimme yhdessä karaokepaikassa että voisimme laulaa Princea ja Motörheadia, muttemme saaneet. Paikan omistaja oli DJ:nä, en tiedä mistä johtui muttei hän oikein tuntunut olevan innoissaan nähdessään minua, hänellä oli naama yhtä mykkyrällä kuin Sylvester Stallonessa. Jokainen meistä toivoi biisejä, ja minun toivomaani bändiä sentään soitettiin mutta biisi oli väärä. Toisella kerralla menin Tinan kanssa, hän päätti käyttää biisitoiveissamme naisellisia avujaan, mutta varsin kohtalokkain seurauksin. Hän piirsi sydämen biisitoiveen loppuun, ja vielä pussasi punatuinhuulin paperiin, niin että siihen jäi hänen täyteläisten huuliensa jälki. Seurauksena oli se että kiihottunut DJ otti paperin, ja pisti sen housuihinsa ja hymyili voitonriemuisesti. Minä nauroin ja Tina järkyttyi, olimme löytäneet kirjaimellisesti vanhan likaisen miehen; hän oli soittamassa lasisessa kopissa meille levyjä. Kuka tietää, ehkä paperi on siellä edelleenkin? Välillä sitten kävimme aina ulkona tupakkapaikalla. Siellä tytöt puhuivat välillä saksaa, he puhuivat sitä naiselliseen tapaan, mikä on mukavaa vaihtelua kun viimeksi kuulemani saksan kieli oli Periakato-elokuvan väkevissä näyttelijäsuorituksissa, sitä ei siis tarvinnutkaan puhua huutamalla? Herrasmies joka kuuli kun puhuimme saksaa ja englantia, tuli esittelemään myös saksan taitojaan, mutta tälläiset yritykset olivat tuhoontuomittuja koska minun kanssani ei voida kilpailla, sen tekee mahdottomaksi naisen hyvä maku ja minun läsnäolo - se etten minäkään kilpaile kenenkään kanssa. Kun ilta lähestyi jo loppuaan ja olimme viimeisillä vierailuilla tupakkapaikalla, ilahtuakseni näin vanhan tutun jonka olen tuntenut jo vuosia. Se oli Suzy Lee kaverineen, hän tuli elämääni silloin jo kun olin nousemassa ajasta jolloin tunsin olevani hylätty lapsi omassa karsinassaan, missä on leluina ruumiiden osia, pääkalloja ja tummat silmänaluset. Sieltä kiipeämiseksi piti nostaa katse ylös, sinne missä on valo, ja kiivetä sitä kohti. Tuolloin kun olin jo pääsemässä ylös minä huomasin kirkuvat hiukset ja ne olivat Suzy Leen hiukset. Me syleilimme iloisen tapaamisemme johdosta ja puhuimme small talkia koska enempään meillä ei ollut aikaa, sillä eihän minunlainen seuramies voisi kuitenkaan unohtaa seuraa jonka mukana tuli paikalle, vaan hän sanoo: “Oi malttakaa tyttölapset, vaikka olemme käyttäneet kaiken aikamme jo etukäteen, me teemme sitä jostain lisää, sillä minusta kyllä riittää jokaiselle.” Hän kysyi että onko minulla oikein naisia mukanani, ja minä sanoin että ainahan niitä on, ja hän kysyi ovatko he suomalaisia ja minä kerroin minkä maalaisia he oikein ovat. Sitten poistuimme omiin suuntiimme ja ilta jatkui entiseen tapaan alá Super Sexy Swinging Sounds!

Yllättävästi paikka valinnalle tuli taas. Saksalaiset olivat väsyneitä ja nälkäisiä, lähtemässä Tinalle missä myös Jenn yöpyisi. Kun poistuimme takaovesta huudahti Suzy Lee ystävättärineen jotain minusta ja naisistani, ja sekös nauratti meitä kaikkia. Mutta mikä oli valinnan kysymys oli että menenkö nyt samoja ratoja takaisin kotio ja tätä tietä, vaiko toista tietä missä oli lisää tuttuja. Valitsin jälkimmäisen, mikä avasi taas täysin uuden episodin. Tämä episodi oli hivenen syvällisempi kuin tuo aikaisempi rapujuhlaepisodi (niin, minullakin oli ollut rapujuhlat, söin jättikatkarapuja Tom Yam nuudelien seassa ja join mitallisen viiniä).

Viimeistään ulkona iskeydyin Suzy Leen ja kumppanien porukkaan. Samalla minuun iski se lamauttava laskuhumala, kun on nälkä, jano ja stoppi. Laskuhumala ja krapula ovat yhä vähenevissä määrin enää minun juttuni, mitä enemmän ikää alkaa tulemaan. Ulkona jossa olimme, lihava tyttö muuttui jättimäiseksi vauvaksi, samalla kuvioihin astui Älämölö jota sanottiin Tipiksi. Tilanteesta tuli hetkessä kaoottinen sillä maassa ulvoi tämä yksi tapaus, samalla kun hyperaktiivinen Älämölö sinkoili ympäriinsä. Oli oikeastaan hyvä että Suzy Leen suorasukainen kaveri lataili Tipille täysilaidallisia, muuten se olisi jäänyt autonalle, jollei muuten, niin minä olisin työntänyt. En olisi tarkoittanut sillä mitään pahaa, se olisi ollut kevyt tönäisy, ja olisin hymyillyt ystävällisesti, sen verran minulla oli laskuhumala ja motivaatio-ongelma. Ei en minä nyt sentään sellaista, minä sitäpaitsi olen varma että olen tavannut hänen isoveljensä. Jälleen yksi ympyrän sulkeutuminen, tai muuten vain merkillinen tapahtuma. Verrattuna isoveljiinsä hän taitaa olla veljesporukasta se joka sai heiltä aina selkäänsä, he olivat toinen hiljainen ja pujopartainen ja toinen sosiaalisempi mutta reilu. Tutustuin heihin kun heräsin rautatieasemalta, olin nukkumassa talviunia, se oli silloin sitä kirjavaa aikaa se. Mutta vielä kirjavampaa se oli kun heräsin. Siellä oli hotellista ulos jäänyt helsinkiläinen pitkä goottimies, lähistöllä käveli omituiset kengät jaloissaan eräs hieman kumara mies joka huusi tapattavansa jokaisen ja omistavansa Tampereen (jollen nyt väärin muista näitä ukaaseja) pari porilaista tyttöä jotka näyttivät dingofaneilta, ja sitten nämä veljekset joista se parraton aina välillä kävi tirvasemassa sitä huutelevaa ukkoa jolla oli omituiset kengät. He olivat löytäneet pullon viinaa, pullo kiersi mutta minä jätin väliin. Osa minusta mietti että minä haluan kotiin nukkumaan, ja toinen osa: “Kiehtovaa. Olen David Lynchin elokuvassa!”

Hampurilaispaikassa näin sen vaalean kassatyttön jonka jo aiemmin olin noteeranut. Syleilimme saman tein koska hän muisti minua, ja oli yhtä ystävällinen kuin työaikanaan. Äkkiä puoleeni on tullut uudenlaisia ihmisiä, ja he jotka ovat olleet aikaisemminkin ovat nyt tulleet pois piiloistaan. Tuona iltana tunsin melkein jokaisen ja olin monessa verkostossa mukana. Mikä parasta melkein kaikki heistä oli tervetulleita.

Tilanne alkoi rauhoittua. Älämölö laantui, eikä päässyt meistä kenellekään yöksi, hävisi pois ja jäljelle jäivät tyttöset jotka söivät rinnallani hampurilaisia ja niiden oheistuotteitta. Minä virkistin ilmapiiriä menemällä heidän sisälleen, etsien sieltä alitajunnan ja tuomalla sen gallerian heidän eteensä niin että opimme hetkessä kaiken toisistamme. Alkoi vallita syvällinen hetki jolloin yhteisymmärrys toi hartaan tunnelman meistä jokaiselle. Suzy Lee meni ajatuksiinsa, ja hänen ystävänsä katse muuttui sellaiseksi että siinä oli lämmin olla. Annettakoon heidän vetäytyä luokseni, sillä syksy on alkanut ja yö muuttuu aamuksi.

Paikalle hiihteli Miihkali. Todellakin, hän oli saanut nimensä juuri sen Pahkasian hahmon mukaan. Me tilasimme taksin, ja se oli taas yksi uusi valinta, minä tein kuten Suzy Lee ehdotti ja hyppäsin kyytiin. Hänen kaverinsa kysyi Miihkalilta onko tämä jonkinlainen hullu, koska mies oli heittänyt kännykkänsä seinään kun siitä oli loppunut puheaika. Siinä meinasi melkein päästä nauru. Välillä kääntelin kummissani päätäni takapenkille, jolloin Suzy Leekin tuntui suhtautuvan asiaan hilpeästi, ainakin kun minä vähäsen irvistelin, samalla kun Miihkali kertoi kuinka oli reippaana poikana asunut 100 vuotta Hollannissa ja opiskellut siellä Venäjän tsaariksi.

Jäimme melkein vauhdeista pois taksista, minä ja Suzy Lee joka astui suoraan korkokengällään mutalammikkoon koska hän on huumorintajuinen nuori nainen, joka tuolla sketsillään esitteli siis tilannekomiikkaa, mikä ajaa näin vahingoniloisen mutta hyvätahtoisen miehen aistit villeiksi aamuyöstä. Hieman kuten Bop-pillsin surrealistinen sisustus jossa katossa leijuu elokuvatähtiä, formula-autoja, palomiehiä ja kylttejä jotka eivät johda mihinkään.

Jatkoimme hyvin alkanutta matkaa kuten aikuiset naiset ja juttelimme syvenevissä määrin. Minä pidin siitä kotimatkasta, hän paljastui hyvin avoimeksi ja lämpimäksi persoonallisuudeksi, joka ymmärsi asioita ja jonka on oltava varuillaan sillä murhaajat ovat edelleenkin vapaana keskuudessamme (he ovat hiljaisia, eivätkä puhu vaan rakastavat tekoja). Hänellä oli pisamia jotka olen aina muutenkin noteeranut ja asiat paremmin - asiat jotka hän oli kokenut omakohtaisesti ja siksi saatoimme puhua kuin samalta planeetalta tänne pudonneet. Kukaan joka kokee sisäistä rauhaa, kun kesäisenä päivänä ajaa autollaan, ja näkee taivaan, auringon ja kaiken mitä on nähtävissä, ymmärtäen mitä se tarkoittaa, ei voi olla väärä henkilö olemaan tuossa tilanteessa. Jäimme pitkäksi aikaa puhumaan, kerroimme lyhytversiot elämäntarinoistamme, samalla kun ymmärtäväiset autot hiljaa lipuivat ohitsemme, lämmin alkusyksyinen aamu sarasti ja olimme kaikesta yllättyneitä. Tämä valinta joka tapahtui noustessa taksiin oli saanut alkunsa jo aikaisemmin illalla, toi minut tyhjentävään kokemukseen. Pilvet olivat laskeutuneet alas, ne olivat läheisellä kesannolla, ja me seisoimme vastakkain sillalla jonka alla oli piparkakkutalo jota ei voinut syödä, ja hiljaista vettä marssi tuon sillan alitse koko sen ajan.
“She eyes me like a pisces when I am weak”

Kohtalotoverissa on se hienoa, että häneen haluat luottaa koska todellakin tiedät pitäväsi hänestä, joten voit aina antaa tuon kaiken tapahtua kuin itsestään. Se ei ole tässä maailmassa itsestäänselvyys että se jonka olet jo tuntenut kauan, onkin joku jonka kanssa voi puhua ja jakaa tuntemuksensa. Lopulta tunnet halua päästä siihen pisteeseen missä yhteys on sellainen, että tietää mitä molemmat ajattelee..

Nyt, haluat tietää mitä tämä ihminen tuntee, ja sinä tunnet sisälläsi hänen tietävän miltä sinusta tuntuu. Se on piste jossa haluat tuon henkilön myös tuntevan samoin kuten sinä itse tunnet nyt.

- Sillä oletko sinä koskaan miettinyt miltä tuntuu kokea aluksi huomaamaton, mutta salaa syvenevä yhteys toiseen? Niin että huomaat kuuntelevasi tarkasti mitä toinen sanoo, ja voit tuoda siihen itse oman osasi, sen saman jonka hän on tavalla, tai toisella kokenut myöskin, samalla kun kaikki katoaa ympäriltä, niin että maailmasta tulee lopulta nämä kasvot joita katsot. Alat kuunnella tarkemmin, jääden roikkumaan jokaiseen sanaan. Se voi tapahtua välittömästi koska tunnistaa keskinäisen ymmärryksen, ominaisuudet ja arvot jotka ovat ainutkertaisia, harvinaisia, haluttuja niin että se kaikki on luonnollista. Kaikessa siinä on jotain tuttua ja kotoisaa jota kohti on luonnollista mennä, vaikka samalla siinä kaikessa on jotain mystistä, vielä vierasta mutta silti kiehtovaa.

“well they've got to kill what we've found
well they've got to hate what we fear
well they've got to make it go away
well they've got to make it disappear”

Internationaali vol. 5. & 6.

Heräsin Siipikarjatiistain jälkeiseen aamuun kun vatsaani poltti. Eikä siinä vielä kaikki, minun päässäni soi jostain syystä Ressu Redfordin Jos Vielä Oot Vapaa. Tuo biisi on todella ahdistava, toivoton ja ylisentimentaalinen, tunsin oloni erityisen tuskaiseksi.

Nyt auto on viimein saatu korjaamolta. Mutta se menee sinne takaisin. Arvioni siitä että ostettaessa salamyhkäisesti kuntoon hoidettu takaiskarikysymys hoidettiin autokauppiaan vilpittömyydellä osui oikeaan. Auton takaiskarikysymys hoidettiin jollain rimpulalla öljyiskarilla, joten ongelma oli uusiutunut vuodessa. Lisäksi korjaamo helvetistä joutui suorittamaan takuukorjauksen. Mutta Luojan kiitos muuten tuo onnettomuus oli onni, auto on nätissä kunnossa tuoreen maalauksen ja peltikorjauksen jälkeen. Toinen korjaamoista kyseenalainen, mutta toinen kiitettävä, tämän järjestelyn ansiosta säästyi puolet vahingonkorvausrahoista jotka tosin menevät kyllä tarpeeseen muuten.

En ollutkaan käynyt siinä marketissa hetkeen, siinä marketissa on tavallista että jokaisella kassalla, siis kassahenkilöllä, on vakiomäärä jonoa hoidettavanaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta se ilmiö on totinen. Kassaneidin muistin hämärästi, hän on ollut sellainen blondiini joka on aina ollut kuin tuntisimme jostain, ehkä hän on vain lämmin ja naisellinen, sosiaalinenkin enemmän kuin muut? Hänen silmänsä kirkastuivat kun minä tulin kohdalle ja me tervehdimme, minä ostin luomutomaatteja jotka olivat herkullisen punaisia, ne olivat koirankakkapussin näköisessä vihreässä 100% biologisesti hajoavassa pussissa, lisäksi ostin yhden mozzarellan ja mustapippurikastiketta. Blondiini kysyi voiko jättää nämä ostokset reunalle, koska molemmat päädyt olivat täynnä, minulle se sopi mutta sanoin että mieleeni juolahti jos olisin vain vaatinut häntä ajamaan pakkaavat asiakkaat pois (heillä oli mittavat ostokset), ja hän nauroi. Sanoin lopulta etten kuitenkaan minä nyt sellaista tekisi, koska olen poika joka lämmittää äitien sydämet, ja niinpä hän nauroi taas minun letkautukselleni ja kertoi että se kyllä pitää paikkansa. Hyvästeltyämme lähdin kävelemään takaisin koiranäyttelypaikalle, siellä ihminen tietää mitä tylsyys on, kun hän seisoo odottamassa monta tuntia teepaidassa viimassa joka vain yltyy. Ne ovat oikeasti todella tylsiä tapahtumia suurimman osan aikaa, ainakin jos sinä et omista koiraa. Eläimestä puheenollen saattaa olla että hankin kissan, eräs melko ruma mutta ylisosiaalinen rotukissa etsii kotia. Kuulin tästä ollessani synttäreillä, serkkulikan.

Synttäreillä muistelimme pöydässä tapahtumasarjoja. Muistelu alkoi siitä kun minä, isäukko ja setäni istuimme rivissä kuin herrasmiehet (setä tähdensi:“Niin ja kravatit rintataskussa.”) ja pöydän päässä oli äityliini. Isä sanoi puheensorinaan ryhtyneelle emoselleni: “Otas nyt kakkua kun on sinun merkkipäiväsikin”, johon äiti sanoi: “Joo voisin ottaakin”. Tätä sitten naurettin serkun 15 vuotis-synttäreillä (kun kerroin Huuhtadorfenille missä olin ollut, hän heti epäili pahinta, mutta oli ymmärtäväinen minua kohtaan, se likainen mies!) ja pian antauduimme muistelemaan muita sukumme kommelluksia, korviamme myöten mansikkakakussa ja kahvissa! Kun mummovainaa vielä eli, ja vietti syntymäpäiväjuhliaan, kiikutti äitini kukkasia tietysti näihin juhliin, mutta antoi ne vahingossa mummon siskolle. Mummon sisko ja itse päivänsankarihan olivat molemmat jo sen verran dementian ihmeellisissä maailmoissa, etteivät he olleet siitä moksiskaan, kun äitini nappasi kasvit niin että suhahti mummon sisaren sylistä, ja vei ne pidemmittä puheitta oikealle omistajalleen. Hetken aikaa olivat mummot ihmetelleet, ja sitten ihmetelleet mitä he olivat ihmettelemässä ja keitä nämä ihmiset oikein täällä ovat? Minuakin muisteltiin, olin vanhempieni entisellä kaupalla kiikuttanut asiakkaiden kärryihin niin voipaketteja kuin pornolehtiäkin, tai hakenut kaupanhyllyiltä jauhoja ja muita tykötarpeita, ja mennyt tuntemieni(?) asiakkaiden koteihin niiden kanssa ja sanonut kaikkia ilahduttavaan sävyyn että nyt voitte leipoa minulle pullia kun kerran toin ainekset. Ehkä he olivat aikaisemmin vedonneet siihen ettei heillä ollut aineita. Setäni taas kertoi vähän ajankohtaisempia juttuja, siitä kuinka hän oli vaimonsa kanssa käynyt sienimetsällä ja he olivat poimineet kaksi muovikassillista sieniä, joista asiantuntija oli löytänyt kaksi syötävää. Meidän suvun kannalta on onni että keräilijämetsästyskulttuuri on mennyt pois muodista.

Tina aina ilmantuessaan on sen sortin naisia että hän tykkää ottaa homman hanskaan. Meillä on jokseenkin yhteinen tausta, joten voimme puhua joko kesäyönä kummitusjuttuja (tosia) niin että molempia hirvittää mennä nukkumaan, tai sitten puhumme kipeistä aiheista lievittävästi. Hänessä on aimo annos määrätietoisuutta, aina uhmakaan suora ryhti ja avoimuus mikä on melkein viatonta. Nyt hän sanoi että menisimme tähän paikkaan jossa on kaupungin mittavimmat imagojonot, tietysti vielä sellaisella sijainnilla ja yleensä läpi vuoden että pakkasaikaan saa aivokalvontulehduksen. Yksi portsari pelasi kanssani samassa joukkueessa jääkiekkoa ja on miellyttävä ihmisenä, vaikken tiedä onko hän enää töissä siinä paikassa, ja ei minulla koskaan heidän kanssaan ole ollutkaan ongelmaa. Mutta nyt sitten Tina pisti viestiä ettemme menekään tähän paikkaan, minä olin juomassa Keskustorilla välikahvia kun viesti tuli. Menin ulos odottamaan teutonitarta, siinä samassa tapasin Sampo Ekmanin jonka kanssa lätisin kuulumisia, kunnes sitten Tina paukahti paikalle. Osapuolet tervehtivät toisiaan ja poistuivat eri suuntiin. En nyt muista mikä herra Ekmanista tulee isona, mutta siitäkin oli puhe että jotain minulle täysin käsittämätöntä hän touhuaa. Tina kertoi että portsari jonka hän tunsi, ja joka oli luvannut ilmaista sisäänpääsyä, oli kysynyt onko neidin mukana tuleva kaveri mies vai naispuolinen, ja kun tuli selväksi että hän on mies, oli portsarilla mennyt herne nenään, eikä enää saanutkaan tulla ilmaiseksi – 'ainakaan se mies'. Tina oli sanonut kiitos hei ja ettei tarvitse auttaa, ja lähtenyt luokseni. Nauroimme tätä kävellessämme ehdottamaani Jack the Wankeriin jossa en ollut vielä käynyt, samalla kun imitoin värisevä-äänistä portsaria joka ahdistuu ja kutistuu pahanpäiväisesti kun kyseessä olikin miespuolinen avec, eikä naispuolinen. Tämä hieman ilkeämielinen, mutta sarkatinen ja makeasti naurattanut tyyli sitten sävyttikin iltaamme kun pääsimme siinä eteenpäin suuressa yhteisymmärryksessä. “In this awesome rage, rejecting compromise (compromise)”.

Jack the Wankerissa oli porukkaa niin ettei sekaan mahtunut; siellä soitti joku cover-bändi. Ovella oli kaksi portsaria jotka kinusivat lippua, minä pysähdyin sijoilleni ja sanoin ettei tule tapahtumaan jolloin Tina joka tomerasti oli menossa edeltä sanoi saman, minkä johdosta pääsimme ilmaiseksi. Joko hän tuntee kaupungin baarien henkilökunnan, tai on varsin suostutteleva olemukseltaan. Sanoin: “M'Oikei!” Mikä huvitti portsaria. Kävimme sisällä joka oli täynnä ihmisiä, sanoin että otetaan juomat ja mennään terasille. Tiskillä joku räkäposkella ollut casanova lässytti jotain suomeksi Tinalle, joka tavalleen uskollisena katsoi tuota miestä lapsekaan epäuskoinen ilme kasvoillaan (joskus hänelle puhui suomea, englantia ja siansaksaa sekaisin myös eräs todella humalainen mies, jolloin nainen katsoi samaan tapaan ensin miestä ja sitten minua “Auta?”. Se pieni mies oli sympaattinen tapaus. Saman porukan jäsen, hänen kaverinsa sanoi huomanneensa miten mukanani ollut neitokainen on vähäsen eksoottisemman näköinen, ja kysyi että mistä olen onnistunut saamaan hänet). Ulkona kuului musiikki selvästi ja ilma oli pimeä että pehmeä. Tina innoistui myös imitoimaan eräitä naisia jotka käyvät paikasta mihin hän sai porttikiellon tapeltuaan vessassa näiden naisten kanssa. Se oli aika hauskaa kuuneltavaa. Hän kertoi että nämä neidit ovat juuri niin kanamaisia bimboja kuin saattoi kuvitella; he ovat kärkkymässä tuossa tuntemattomien rocklupausten, ja ehkä tunnetumpienkin paikassa jotakuta joka voisi heitä joutessaan astua – sillä onpahan siinä sitten meriittiä millä kehuskella, jos tämä meikattu taiteilija joka on myös suuri rakastaja, jonain päivänä tulee kuuluisaksi. Mistähän kaikesta muusta me vielä puhuimme? Parisuhteista, sitä ennen olimme puhuneet mikä on oikea lastenhankintapolitiikka, ja hän ehdotti että meidän pitää jonain yönä kuten tämä, mennä naimisiin, yhdeksi yöksi. Kyllä meillä juteltavaa riitti, minulla vain yltyi samalla vertaansa vailla oleva paskahätä, enkä häveliäänä miehenä raaskinut sanoa sitä hänelle. Jatkoimme vielä aikamme jutustelua ennen kuin menimme suuntiimme. Kaavailimme tulevaa viikonloppua jolloin hänen toinen saksalainen kaverinsa, Jennifer (?) tulee. Saattaisimme piipahtaa laittamassa kolmistaan jalallamme koreasti. Kun lopulta lähdimme eri suuntiin, hänellä oli punainen nahkatakki, farkut ja musta neule vedetty perseen ylitse, punttisali oli tehnyt hänelle sen mikä oli minun silmilleni hyvä – tämän uppoutumisen minulta esti ihan erilainen pakotus; mr kakkahätää ei kiinnostanut tuollaiset asiat.

Kuljeskelin pitkin poikin kirjaimellisesti hädissäni. Löysin lopulta erään entisen työväenlinnan uumenista maksullisen vessan, sitä ei oltu varmaankaan koskaan käytetty, mikä takasi minulle leppoisat mutta helpottavat oltavat. Tuntui kuin olisin päässyt jostain kauhuelokuvan painajaismaisesta maailmasta, takaa-ajokohtauksesta, takaisin leppoisaan humalaiseen lauantai-iltaan. Vyötin kupeeni, ja nousin kohti yötä. Lähdin suuntaamaan kohti Bop-pillsia, minne eräs vastaantuleva tuttunikin sanoi menevänsä.

Tuttuani en nähnyt kyseisessä paikassa, paikka oli avoin ja siellä oli muutamia ihmisiä. Silmälasipäinen mies oli niin pöllyissään että hänen naisensa harmitteli kun ei ottanut mukaan kameraa meidän tanssiessamme hänen koreografioimaansa “Soidintanssia”. Jos kukaan tietää miltä tuntuu nähdä joku tuttu hilpeissä pieruissa, etenkin kun tätä tuttua tapaa pääasiassa vain kepeissä kenttäkänneissä, niin hän tietää silloin mitä minä näin. Oikein muuta erikoista ei tuona kertana sitten tapahtunutkaan.

Perjantai oli siivouspäivä. Siivosin, luuttusin lattioita, päässäni soi “pensseli-setä” ja vaihtoehtoisesti “meisseli-setä” ne oli soineeet päässäni jo torstaiyönä. Melodraamat vaihtuivat kuitenkin jossain vaiheessa Apuvamiehen tunnariksi. Hyräilin tunnaria kuuliaiseen sävyyn samalla kun suoritin siivoustyötä. On tärkeää tehdä työtä, muuten lapset kuolevat Afrikassa nälkään.