Skeemanäyttely

Einari “Jazz” K on jälleen käynyt ikkunalaudallani, kun olen nukkunut ikkunaluukku auki hän on käynyt aamulla tervehtimässä minua. Minä jätin yhden sarvimakaronin, ja Einari oli käynyt noutamassa sen – eikö muka? Jätin kevätsipulin vartta, mutta se ei ollut maistunut. Pitäydyn makaronissa, se on täyttävää muonaa josta saa energiaa mikä on hyväksi tulevan talven varalla.

Kaupungissa koin tilastollisen alajakauman viihteellä. Se näkyy niin että mitään mainittavaa ja hienoa ei tapahdu. Paitsi kun tapasin Dollyn ja tämän motoristipoikakaveria (1%), minulle tuli hänen kanssaan tanssiessani tunne kuin olisin ollut Vincent Vega Marcellus Vallacen vaimon esiliinana – joskus aikaa sitten Dolly oli ehdottanut tuota meidän vappuasuksemme, tuossa paikassa, menee se näinkin? Motoristipoikakaveri sanoi meidän kätellessä että on kuullut minusta paljon, tämä on ties miten mones kerta kun kuulen tälläistä vastaavassa tilanteessa ja sen on kai tarkoitus kuulostaa juuri niin epämääräiseltä väittämältä, kuin mitä se onkin. "Maybe, just once, someone will call me ‘Sir’ without adding, ‘You’re making a scene.’" Muutoin tuossa paikassa ei ollut juurikaan jännittäviä asioita, minun olisi pitänyt käydä jossain muualla tuo oli tilastollinen “mitta täyteen”-kerta ja minulla näemmä on joka toinen viikonloppu myöskin varsin irrallinen olo muutenkin. Minun piti käydä muualla, tai olla menemättä lainkaan baariin – vain elokuvia ja lähetyksen viimeistelyä, mutta päätin ottaa jälkimmäisen viskioptiolla; se oli silloin hyvä idea. Tapasin siellä pari emäntää jotka ovat kirjaimellisesti aika emäntiä, vaalea ja tumma joista toinen on suoraan Pekka Puupäästä se joka on Justiina, myös käytökseltään. Uloslähtiessä he piinasivat minua ynnäämällä asioita joita tietävät minusta, Justiina sanoi että miksi pidän paitaa auki kun minulla ei ole rintakarvoja, se väite ei ole muuten totta ja se varmasti oli tarkoituskin, vastasin että siksei minulla ole niitä koska sinä tulisit kateelliseksi. Minne minä menen seuraavaksi? On sellainen olo että nyt pitäisi keksiä jotain. Joukot ovat hajotetut. "Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi."

Minun pitäisi alkaa seuraavaksi puuhailemaan blogin ja Home Studion uutuusprojekteissa joista jo läheisimmät henkilöt tietävätkin yhtä ja toista. Luokittelen ne merkittäviksi ja tärkeiksi projekteiksi kaiken kaikkiaan ja uskon että niitä kannattaa lukijoiden ja kuulijoiden odottaa, kunnes voin ilmaista ne paremmin.

Siipikarjatiistai pitäisi kyllä nyt viettää. Joko yhdessä tai erikseen. En ole käynyt syömässä puoleentoista kuukauteen tuota turhamaista, mutta suussa palaen sulavaa ruokaa. No, enkä sitten syönyt sitä kuitenkaan. Kun olin lähdössä tiistai-iltana, salin jälkeen kohti siipien maailmaa, huomasin että autostani oli palanut MOLEMMAT ajovalot. Jos olisin lähtenyt, olisin ollut se seuraavan päivän lehdessä mainittu hullu joka ajeli hullunlailla ilman valoja, Tampereen liikenteessä hullunlailla ajaminen sinänsä on tavallinen ilmiö joten siitä ei oltaisi mainittu muuten. Tiistaina muutenkin minua varjosti 5 tunnin yöunet jotka eivät koskaan ole tarpeeksi, uni ei viihdy päässäni, ja kirjoittajanblokki on taas iskenyt. Tällöin kun Yin on saavuttanut, annan loput energiani Jangille, yleensä seuraava päivä tuo tasapainon. Ellei unen suhteen kyseessä ollut äkillinen pimeneminen ulkona, valon vaihtelut vaikuttavat sisäiseen maailmaani tuolla tavalla. Luultavasti jälleen askeettinen

No, unohdin kuitenkin jo seuraavana päivänä ajovalokysymyksen. Ja niinpä hirmuinen pimeys laskeutui harmaan päivän päätteeksi minun ja autoni ympärille kun tulin salilta harjoittamasta kehoani. Olin jo ostanut uudet valot, ne, joissa on 30% enemmän tehoa. Prellun ajovalojen vaihto on puuhaa jossa pitää autosta purkaa noin 1/3 tahi ainakin omata pienet ja näppärät sormet. Minulla oli, on edelleenkin, pitkät ja näppärät sormet joiden avulla väänsin ja käänsin uudet lyhdyt mobiiliini. Ajoin kuitenkin kaiken uhalla lämmitettyyn ja valaistuun marketin parkkihalliin tekemään sen, sitä en katunut hetkeäkään tuohon lämpimään sijaintiin suuntautumista sillä vettä tuli kuin jossain noir-elokuvassa. Kävin myös marketissa ja ostin lihaa jotta saan asianmukaiset gladitaattorimiehen eväät, edessäni jonossa oli alivaltiosihteerin näköinen mies joka tarttui oudolla, tukevalla mutta silti niin kevyennäköisellä otteella elintarvikkeisiin. Kun elintarvike oli otteessa hän katsoi niitä kuten katsotaan naista jota pian suudellaan. Jonossa oli äärimmäisen häiritsevät fibat.

Tampereella tunnetusti liikenne ei ole "sulavan" määritelmällä kuvailtavissa, vaan pikemminkin "jännittävä". Kuva Iltalehdestä.


"Tampereella ruuhkaan ei tarvita kuin kaksi autoa ja kapea tie."