Ja kotona kuulet kun vessassa laulaa kaakaoautomaatti

Heti alkuun on todettava, että pelko siitä että tämä blogi olisi mennyt vallan kansainväliseksi on turha – muutama International-episodi tuli putkeen, mutta voitte ottaa rennosti sillä otan aikani tämän maan valloittamisessa, ennen kun on muun maailman vuoro – eli prosenttuaalinen osuus kotimaisesta materiaalista näillä näkymin, verrattuna ulkomaalaisiin on 90/10 tai 80/20 %. Kiitos.

Alkuviikon pääsiäisaterian jälkeinen vatsaflunssa on nyt selätetty. Krapuloissani käyttämäni noin puoli pullollista habanerotabascoa antoi mukavan lisän tuon taudin toimittamiselle, tuntui kuin olisin ollut kaakaoautomaatti jokaiselle niistä lukuisista käynneistä. Sitä ei lentänyt kaaressa, vaan sitä tuli kuin niagaran kuraisesta putouksesta. (Sitä edelsi runsas pääsiäisateria, oli ryynimakkaroita joita ostin Yrmylle, eli Rymy-Eedamille, eli porukoiden koiralle sillä äidin mukaan ne ovat sen lempiruokaa ja minä lounastin tämän kanssa. Sen lisäksi että söin valkosipuliperunoita joista ei puuttunut AITOA valkosipulia, ja kermaa, sitten lammasta, lohta joka oltiin kylmäsavustettu, unohtamatta kaalipataa, vihanneshöystettä, sekä jälkiruokaa eli mämmiä ja itsetehtyä pashaa - kun tämä latinki tulee alas myöhemmin illalla vatsaflunssan muodossa puhutaan kokemuksesta josta Anathema on tehnyt laulun.) Nyt kuitenkin asiat ovat hyvin, voimat ovat palanneet, ja kävin ostamassa itselleni herkullista pekonia. Sitä myytiin alle eurolla, ja minä innoissani otin väärää merkkiä. Kassalla se piti käydä vaihtamassa, nätti ja hyvin söpö kassa hymyili mielissään kun sanoin takaisintullessani, että minun piti lähestulkoon taklata eräs mummo joka uhkasi alennuspekoneita.

Hektinen aika on tosiasia. Operation Death Metal Hero Session on kaikkine oheistoimintoineen ollut huomattava ajanviejä, miellyttävä, hämmästyttävä ja luova kaiken kaikkiaan mutta aika on niin kovin suhteellinen käsite. Jos voisin kääntää ajan suhteellisuuden tämän projektin suhteen, verrattuna johonkin vaikkapa paskatyöhön mitä olen tehnyt, työhön mikä ei palkinnut ja josta käteenjäävä raha oli illuusio suuresta palkasta, sillä kyseistä hommaa tehtiin lukemattomia tunteja päivässä (12,5 h työvuoro saa miettimään mitä todella haluaa elämältään) – olisi projektini ja valmis, kuin myöskin muut projektit!

Sain idean yhdistää voimat kaikkinaisessa voitto-voitto-mentaliteetissa J:n kanssa. Mies on erinomainen valokuvaaja ja on vastuussa useista mestarillisista ja pidetyistä otoksista, joten idea kypsyi pian käytännöksi kun kysyin mieheltä mitä mieltä hän olisi tälläisestä järjestelystä, ja hän vastasi suurella innolla. Seuraavana liikkeenä oli se kun etsin sopivia kuvauspaikkoja, se tapahtui niin että palautin mieleeni monia erinäisiä paikkoja jotka muistan pitäneeni kiehtovina. Tässä projektissa ideana oli että kuvamateriaali olisi talvista, urbaania ja hieman kolkkoa. Unohtamatta kepeää työväen tunnelmaa ja 90-lukua, sillä onhan death metal hardcorepunkin jälkeläisiä – myöhemmin tuli mieleen että oli todella hyvä etten diggaile black metalia, sillä silloin asusteinani olisi ollut mustat nahkabikinit, pahvimiekka ja screamnaamarimeikki (nyt minulla oli hyvin huolellisesti valittu asu: mustapunavalkoinen flanellipaita, mustat farkut, maiharit ja toppaliivi). Niinpä pidin silmäni auki ja kaivelin muistilokerikkoja, kunnes saatoin sanoa J:lle: “Minulla on paikka tiedossa, mutta meidän täytyy pitää kiirettä sen kanssa, sillä siellä on kameravalvonta”. J naurahti, ja siitä se idea sitten lähti.

Kuvauspäiväksi sovittiin viikosta harmain päivä, harmautta vihaan eniten, jopa pimeys on parempi, mutta tässä tapauksessa se toimi kuin ensitreffeillä riisuminen, raiskaus ja kuristaminen.(Eikä välttämättä edes tuossa järjestyksessä, sillä nyt kyse on nimenomaan death metallisista viitekehyksistä, tunnelmoinneista voisin jopa sanoa!)

Ensimmäisenä menimme valvontakamerapaikalle kuvaamaan. En vieläkään tiedä mikä kyseinen kiinteistö on, mutta se on lähellä Naistenlahtea, ja kuvauspaikan ohitse kulkee 4 kaistaa autoja. Kun aloitimme ottamaan kuvia, luultavasti muutama kymmenen ellei sata autoilijaa nähnyt kun poseerasin polleana keskisormi pystyssä (pakollinen pose). Kik ja Emmi epäilivät että pian olisi tullut lehtijuttuja miten joku hullu seisoo tien ääressä, irvistelee ja näyttelee keskisormea voitonriemuisena ohimeneville virkamiehille autoissaan. Huomasimme että jos kuvat tulevat olemaan niin hyviä kuin ne olivat tämän ensimmäisen etapin jälkeen, ne tulisivat olemaan menestys – ja emme erehtyneet.

Vaihtaessamme paikkaa luulimme että joku tööttää meille, vaikka valo on vielä punaisena. Aloimme pohtimaan että jos se olisi todella töötännyt, olisimme kahtena isona miehenä nousseet välittömästi ja menneet tööttääjän auton luokse, avanneet sen ovet ja repineet ihmiset ulos, ja heitelleet ne kuin tynnyrit eri puolille lähimaastoa.

Seuraavaksi suuntasimmekin sitten eräälle hautaustoimistella, jossa myöskin oli “Nyt Karkuun”-hälytysoptio, sillä jouduin jättämään autoni todelliselle sakkopaikalle – olkoot se kostoni parkkipirkoille joita vihaan uutterasti. Saimme tästä paikasta erinomaisia kuvia, mukaanlukien myöskin erään blooperkuvan josta J:n piti sanoa: “Okei, otetaan nyt uusiksi, mutta ILMAN pyöräilijää”.

Ennen siirtymistä viimeiseen paikkaan, menimme paikalle missä on minua jo kauan kiehtonut puu- ja metalliaita, ratapiha ja aitojen päällä piikkilankaa. Mitä parhain sijainti. J:n kanssa järkeilimme että alueen vieressä ollut asuinalue on kaupungin erityistä pedofiiliseutua, ja me emme saisi parkkeerata talon parkkialueelle ellei meillä ole alaikäistä mukana.

Sitten etenimme mielenkiintoiselle paikalle. En tiedä siitäkään mikä se on, mutta se on Hervannan valtaväylälle näkyvä outo holvi, tai ikään kuin luola jonka ovessa on kalterit. Minä kutsuin sitä Blairwitchin noidan asunnoksi, ja oli vain ajan kysymys milloin jompikumpi ellei molemmat meistä olisi naamat nurkkia vasten jostain selittämättömästä syystä. J kutsui sitä Helvetin porteiksi. Ikävä kyllä kalterit oli hitsattu oveen, ja muutenkin alue hankalasti aidattu joten meidän piti käyttää luovuutta, eli ei muuta kuin taas keskisormea – sormia! Näyttelemään. Tästä kuvasta on tullut esikatselijoiden, etenkin naisten parissa suosituin: “se on NIIIIIIIIIIN SULOINEN!!!<3” , “VOII IIIIIHANA RÖLLIPEIKKO!!!!!!!!!!!”, “IHANA!!!!!!!!!”, “OIVOOIIIII<3”, “Tässä kuvassa on ainakin asennetta”.
Tällä kertaa en vain näytellyt sormea, vaan itse asiasssa jopa huusin kyseisessä kuvassa suoraa kurkkua tunnelman saavuttamiseksi.

Viimeinen etappi oli kirjameillisesti sillan alla. Tämän samaisen valtaväylän siltojen alla avautui kiehtova ja karu maailma, kuin jokin prototyyppi aiemmin mainitsemastani Crow-Barista; betonia ja metalliputkia! Kuvat olivat erittäin onnistuneita tuossakin sijainnissa.

Kun kuvat oltiin otettu meinasi alkaa jännittämään. Heitin J:n poikakouluun sessioiden päätteeksi, ja ajoin jostain todella salakavalasta kuopasta joka oli täynnänsä vettä. Toistaiseksi ripustukset eivät ole irronneet eikä öljypohja tullut alas. En valita.

Välissä sitten viimeistelin Deathtimen materiaaleja. Tällä hetkellä on lähes valmiina niin single, kuin EP:kin. Niistä puuttuu pääasiassa loppuhiomiset, kuin myöskin vokaalit. Jälkimmäisten kanssa meinasi tulla ongelma, kun alkoi vaikuttamaan että softa ei soita musiikkia samalla kun äänittää vokaaleja, mutta kyseinen toiminto oli tehtykin vain hieman haasteelliseksi. Luultavasti ensi viikolla palaan jälleen sen pariin, viime ajat ovat olleet sen verran hetkisiä kyseisen projektin kanssa että päätin pitää noin viikon paussin ja sitten jatkaa raikkaana, ja kyntää loppuun saakka. Asiaan palataan erinäisin päivityksin. Ai niin, ja onpahan eräs salainen coverikin näillä näkymin tulossa tuolle EP:lle. Musiikit alkavat olla jo valmiit siihenkin.

Täytti J tässä samassa hötäkässä 30 vuotta. Se tiesi juopottelemista. Edellisenä viikonloppuna ilta sai Benny Hillmaisia tunnelmia. Kellot oltiin siirretty, myöhästyin paristakin bussista ja kun lopulta pääsin takaisin, piti tämä kirottu linja tunnin tauon ja en edes päässyt tuona aikana baariin. Taivaalta putosi märkiä vaippoja ja bootsini kastuivat mystisellä tavalla, ilma oli niin kosteaa että se varmaankin imeyti läpi. Nälkäisenä harhailtuani menin pysäkille jossa päätin rentoutua odottamaan bussia horrosmaisessa tilassa, oli kylmä ja nälkä, ja pian joku kaupungin arikoivunen alkoi laulaa kailottamaan niin että minä mietin eikö se todellakaan löydä tämän kokoisesta kaupungista todellakaan toista pysäkkiä missä tehdä se, ja samalla eräs blondi kääntyi katsomaan häpeissään pois. Nousin ja vaihdoin paikkaa, kokonaan ja lähdin puolen tunnin odottelemisen sijasta kävelylle aamuöiseen sateeseen. 

J oli sanonut ollessamme ensimmäisellä kuvauspaikalla, että tuntisi olonsa hieman tamperelaisemmaksi jos asuisi niillä seuduilla. Olin samaa mieltä, me asumme äärialueilla, ja kun matkasin kohti J:n juhlia ajatus iskeytyi mieleeni. Mukanani oli kuohuviiniä juhlanmerkiksi ja kevään merkiksi roseeviiniä. Ensin mainittua oli myös J:llä, ja jälkimmäistä emme meinanneet saada millään auki – miten halvassa roseessa voi olla aito korkki? Juhlien eräs henkilöhahmo oli jo tulossa vasaran kanssa kun yritimme sitä eri keinoin auki, mutta ehdin viime hetkellä pelastaa pullon Haroldilta. Juhlissa oli mitä erinomaisin piirre se, että siellä oli kirjoittamattomana lakina “Ei Rumia Naisia Tänne!”. Mistä nautin suunnattomasti, ja he minusta, sillä ennen tuloani he olivat nähneet kuviani sessioista ja kuulemma katsoa ihastelleet niitä suut auki. J filosofoi puolestaan jättimäinen kuoharipullo kädessään että nämä juhlat ovat tyyppiesimerkki hedonismin paradoksista – ilmiö, jonka hän löysi ja jota käsittelimme Torstaikerhoissa.