RIP Peter Thomas Ratajczyk

"This entire opus is respectfully dedicated to all those who have loved unconditionally only to have their hearts unanaesthetically ripped out: Base not your joy on the deeds of others, for what is given can be taken away. No hope = No fear."

Kuten jo joku otsikosta ja kustomoidusta muistoliekkilogosta varmasti arvaakin, käsittelee tämä kirjoitus suuren innoittajani poismenoa. Uutinen oli minulle lievä shokki, erityisesti koska sen totuudellisuudesta ei ollut mitään varmaa tietoa - olihan orkesteri joskus aikaisemminkin vetänyt höplästä uskollisia fanejaan (tämä tarkoituksellinen urbaani legenda tosin loi lisää vastaavia, kun luin eräältä keskustelupalstalta, erään keskustelijan kertomuksen eräästäkin pikkusiskostaan joka yritti tappaa itseään tuon pilan johdosta - en tiedä, kiitos). Mutta sitten kyselyjen ja nuuhkimisten jälkeen selvisi että totta tuo sittenkin taisi olla, tuo uutinen jota en olisi osannut odottaa. Peter Steele oli osin Islantilainen ja sukunimeä myöten Puolasta (en osannut aavistaakaan sitä hänen sanaleikistään joka esiintyi Xero Tolerance:n mukaan nimetyssä Home Studion jaksossa: "I'm a bollock/polack too.." - tästä lisää kirjoituksen loppupäässä) ja juuri ennen hänen kuolemaansa kuoli Puolan valtionjohto, ja samoin tätäkin kirjoittaessani on noin 6 km korkeudessa Islantilainen tuhkapilvi. "If I wasn't bound to Brooklyn, due to my own personal reasons like taking care of my mother and the fact that this is where the band is based, I would probably move to Iceland." - Peter Steele

Ehdin Luojan kiitos nähdä kuitenkin tämän pitkäaikaisen suosikkiorkesterini livenä ja vielä kotikaupungissani!
Bändin joka aikoinaan mullisti koko musiikkimakuni (tiedän että tämä on homosti sanottu, mutta se oli rakkautta melkein ensisilmäyksellä!) kun vannoutuneesta deathmetalhemmosta tulikin doomsteri. Tämä muutos tapahtui muutaman vaihteen kautta, ensin tuli Six Feet Under jonka rokkaavat sävyt EP:llä Dead and Alive saivat minut hetkeksi hengähtämään ja kaivamaan Soundgardenin Superunknown albumin esiin, mutta samalla ulos oli tullut paljon puhuttu Paradise Lostin One Second levy jonka sanottiin olevan uuden ja hyvin kiistanalaisen suunnan tuotos. En pitänyt deathmetalaikoina ylipäänsä mistään muusta musiikista, sillä arvostelin musiikin vain death-genren mukaisilla kriteereillä, mutta miten kävi olikin että aluksi levy jota kuuntelin uteliaisuudesta, olikin saanut minut koukkuun - jopa niin pahasti että ostin sen! Sitten rupesin hankkimaan orkesterin muitakin levyjä. Mutta mielessäni kuumotti muistikuva bändistä jonka soundiin olin jo aiemmin tutustunut jollain kokoelmakasetilla joita vaihteilimme vielä aikana kun emme päässeet nauttimaan internetseistä. Tällä kasetilla oli Type O Negativen coveri Black Sabbathin Black Sabbathista..nuorelle, ujolle ja uskovaiselle miehelle tuo kuulosti mustalta messulta, mutta hän löysi siitä musikaalisia elementtejä jotka olivat ällistyttävän viehättäviä! Sittemmin hän näki lasten musiikkiohjelma Jyrkissä sattumalta tämän saman orkesterin, vaikka ne olivat aikoja jolloin tuota ohjelmaa odotettiin puhtaasti siksi että siellä oli uusi Cannibal Corpsen musiikkivideo. Siispä, nyt kun uusi sivu oli kääntynyt musiikkien kirjassa, muistin että Raimolla (joka silloin pukeutui kalliisiin hiphopparivaatteisiin, soitti kitaraa nuoteista ja omisti ihmeen nimeltä tietokone ja internet, vieläpä asui Tampereella kun me muut soitimme lehmänkelloa Sontalahden korvessa ja itkimme onnettomuuttamme pilottitakit päällä - sittemmin Raimosta tuli melkeinpä TON-trokaaja minulle, kun tilasin hänen kauttaan heidän viimeisimmän levynsä oikein Brittein saarilta saakka!) oli levy jonka kannessa oli neljä ruusunvartta, sen levyn nimi oli October Rust. Minun oli saatava kuulla sitä. Minä kuulin sitä ja lyhyesti sanottuna olin myyty. Mietin että eihän jumalauta näin nerokasta musikaalista lahjakuutta voi olla kun kuulin tätä synkeän tyylikästä mutta samalla erinäisiä tyylejä risteyttävää musiikkia (12 kieliset akustiset jo levyllä olivat sellaiset että mietin miten on mahdollista, kuinka noin upean kuulaan hauraita soundeja kukaan ei ole muka vielä keksinyt!) esim. Burnt Flowers Fallen oli nuoren lemmenkipeän mutta äärimmäisen pessimistisen sydämeni ensimmäisiä mustalla huumorilla höystettyjä lohtulauluja, joka tietysti oli jotain niin nerokasta; antikliimaksi + rakkauslaulu = "Yeah I know she's falling Out of love.all of the flowers all of the flowers I gave her, she burned them burned them."
Kuten Paradise Lostin kohdalla, joka oli jo tuolloin uusi lempibändini, olin jo niin mukana että aloin metsästämään levyjä. Silloin se piti tehdä levykauppoja ja alan lehtiä kyntämällä, kaikki eivät löytyneet napin painalluksella. Siinä missä toinen löytö ja ostos Paradise Lostilta oli Gothic, oli se tällä kertaa Type O Negativelta jompi kumpi alkupään levyistä (joiden sisältö oli suht sama) tällöin Origin of The Feces- levyn kansitaiteilut sisällysluettelon muotoon kirjoitetusta biisilistasta alkaen saivat minut entistä innostuneemmaksi - mikä audiovisuaalinen kokemus! Ehkäpä tässä kaikessa huipentuman sitten toi Bloody Kisses albumi, joka luonnollisesti räjäytti koko potin. Jo pikkumiehenä kuuntelin Beatleasia, ja nyt kuulin musiikkityylin jossa oli jotain hyvin uutta ja tuttua. Tälle levylle löysin tieni I Know What You Did Last Summer-elokuvan soundtrackin kautta. En muista näinkö ensin elokuvaa, vaiko hankinko levyn sen musiikkien vuoksi, mutta Summer Breeze oli joka tapauksessa se biisi joka iski suoraan hermoon, ja sitten kun kyseisen albumin lopulta sain, olin hämmästynyt miten joku bändi voi onnistua tekemään albumin missä täytebiiseiltäkin vaikuttavat biisit ovat parempia kuin monien muiden artistien hittibiisit. Black No 1 ja Too Late: Frozen hyvinä esimerkkeinä puolestaan hittibiiseistä jotka puolestaa rokkasivat maailmaa, niin että se se tärisee edelleenkin niiden vaikutuksesta. Muistelen miten eräs kaveri sanoi, juodessamme kaljoita, että hän viimein ymmärsi miksi kuuntelen Black No 1 kappaletta niin hartaasti, ja viittasi lauseeseen "loving you was like loving a death" - oli selvää että että olimme jo tuolloin tapailleet varsin vittumaisia daameja, joten tuohon lauselmaan oli hyvin helppo meidän yhtyä "when I called her evil, she just laughed".  Musikaalinen hurmos jo itsessään toi nosteen, mutta se myöskin tuli silloin mukaan kun sen tuoma lohtu teki miehestä bluesmiehen, joka tunsi olonsa paremmaksi mitä pahemmalta tuntui: "Too late for apologies - 1 - 2- FUCK YOU!"

Sittemmin Drab Four onnistui valloittaa myöskin muiden samanhenkisten sydämet. Muistan kuinka Ternipsi kuuli (olimme juuri tutustuneet) minut kuuntelemassa bändiä kirjaston koneella, ja kysyi että mitä tuo kama oikein on jota kuuntelet - Doorsia? Vastasin että Type O Negative. Tästä seurasi se, että hän lainasi minulle kaikki lempibändinsä Depeche Moden levyt ja minä hänelle arvokkaimman omaisuuteni eli Type O Negativen albumit - eipä aikaakaan kun hän soitti kirjastoon, ei kännykkään vaan henkilökunnan luuriin, päissään ja taustalla soi täysillä Suspended In Dusk (levy jonka tilasin yhden biisin vuoksi Ameriikkojen Yhdysvalloista!) ja hän sai uuden lempibändin. Vaikutus oli tyrmäävä heihin joihin se iski!

Minä audiovisuaalisesta puolesta innostuneena tietysti aloin hankkimaan alan paitoja. Niitä oli yhteensä neljä ja yksi lippalakki. Näistä on vielä olemassa vain huppari joka on kutistunut ja sitten haalistunut pitkähihainen tpaita. Voin vakuuttaa että näitä vaatteita käytin aina, jopa siihen pisteeseen että Legion Of Doom- t-paita kirjaimellisesti hajosi päältäni (siinä oli erikoisuutena selässä painetut bändin jätkien nimmarit - wow) ja sitten todellinen lempipaitani, Vinlandian vapautuskampanjan paita jossa grindhammerkypäräinen sotilas Vinlandin lipun edessä on heittämässä kranaattia, selässä puolestaan oli kartta "valloitetuista alueista" militaristisella tyylillä (maat joissa bändi oli kampanjoinut, eli keikkaillut) - tämä paita hajosi melkein kanssa päältä, siitä taisi pudota ja mureta loputkin kuvat. Olin äärimmäisen ihastunut, ja olen vieläkin, visuaaliselle ja tyylilliselle kekseliäisyydelle jota bändi noudatti - ja joka oli Peter Steelen ideoimaa. Se oli minulle suuri vaikutin. Voisi sanoa, että siinä missä Juice Leskisen kuolema oli ehkä suurin elämäni aikana sattunut vaikuttajana ja innoittajan ja fanitettavan poismeno (hänetkin onnistuin näkemään viimeisen kerran livenä) siinä missä hän tuli mukaan jo lapsuudesta, on Peter Steele ehdottomasti mukana samassa kuolleiden suurmiesten, artistien galleriassa! - Kun minä rakastan jotain, teen sen palavasti ja kun minä inhoan jotain, teen sen jäätävästi.  "I want to be the only fucking man in this world. I want an army of my sons and then find a planet to attack." - Peter Steele

Sitten tämä huipentuma, eli keikka, josta jo mainitsinkin. Olisin katunut tällä hetkellä niin ettei veri kiertäisi päässä, jos en olisi mennyt tuolle keikalle joka oli kaiken kaikkiaan mitä upeinta aikaa! Seuraava kuva onkin minun ottamani, ja ikävä kyllä niitä harvoja hyvälaatuisia, sillä silloinen kamerapuhelimeni oli perinteisen mallin kamerapuhelin, eli onnistumisprosentti oli sama kuin pokkareissa.

Olen onnistunut näkemään lempibändejäni aina Cannibal Corpsesta Paradise Lostiin, ja tämä ehdottomasti oli spektaakkelin omaisin tapahtuma. Elämä kohteli minua tuolloin lempeillä silkkihansikkailla. Muistan miten kaikki meni omalla painollaan, yksi tyttö oli kaupungilla tuolloin ja vihjaili jatkopaikasta luonaan tuona yönä, mutta hänet piti jättää tämän johdosta väliin, mutta sitten jo sisäänpääsyllä huomattavan hyvännäköinen nainen etsi minulta pulloja ja muita kohoumia, jolloin sanoin että teet tämän varmaan oikein mielelläsi jolloin hän hymyili ja teki sitä niin paljon rohkeammin, että vallan punastui kun tajusi miten hän oli unohtanut kaikki estonsa kerralla.
Päälläni oli jo haalistunut pitkähihainen bändin paita, mutta se ei haitannut menoa sillä se oli kyseisen paidan tähtihetki joka tapauksessa! Sisällä olikin sitten mielenkiintoinen tunnelma, perinteinen suomalainen juhlayleisöhän oli kuin suoraan Aleksis Kiven kuvauksesta eli ahnetta, kateellista ja äärimmäisen itsetärkeää - vain hyvätahtoisuus puuttui sillä tätä tilaisuutta olivat ilmeisesti tulleet katsomaan myöskin muut persaukiset jotka tiesivät ettei heillä olisi ollut varaa matkustaa maailmaa ympäri näkemään suosikkiaan, joten tätä tilaisuutta ei saanut missata. Minä olin vieläpä selvinpäin siellä! Joskus missasin esim. CMX:n keikan juopottelun auttamana niin että näin 2-3 biisiä, ja se nakersi minua ja opetti tekemään uhrauksia vaikka alkoholi onkin hyvää. I'm a big fan of the effects of alcohol. - Peter Steele.
Mutta oli siinä sitten muutakin kivaa, kun orkesteri aloitteli soittamaan oli edessäni kaksi gootityttöstä jotka olivat tietysti pukeutuneet niin, että jos bändäreitä haetaan, heihin osuu silmä ja ei siitä hevillä pois tahdo. Minä siinä sitten sateenkastelemana miehenä päätin alkaa lämmittelemään heidän kanssaan, heidän kustannuksellaan ehkä joku voisi sanoa, mutta asia ei ole niin yksinkertainen lainkaan. "People think, "Oh, Pete's sexist because he takes advantage of women." No, we take advantage of each other." - Peter Steele. Olimme hyvää pataa, ja minä ehdotin että jompi kumpi heistä nostaisi minut harteilleen, ja nämä saappaisiin ja tissit mehevästi esiinpuristaviin korsetteihin, sekä verkkosukkahousuihin puketuneet tyttöset, tummat ja vaaleat innostuivat ja toinen heistä meni eteeni kyykkyyn ja sanoi että tule. Eihän siitä mitään tullut, mutta menoa se ei haitannut.
Tilanne että näkee kovasti pidetyn ja odottamansa bändin livenä, muutaman metrin päästä on kuitenkin tilanne ettei tule sitä keskimääräistä keikkariehumisen tunnelmaa missä musiikia ei niinkään tarkkailla, vaan ikään kuin tanssitaan se osaksi heimotanssia, nyt otin rauhallisemmin ja aina kun en muhinoinut tyttösten kanssa, katsoin suu auki lavalle ja mietin mielessäni että tässä se nyt sitten on. Ilahduin kuinka yleisö kohahti Steelen tehdessä natsitervehdyksen.- "I think anyone who has an opinion, and voices it, will offend someone." [Saksalaiselle yleisölle:] "Hello, children of the Nazis!" - Peter Steele.

Eikä myöskään sellainen harvinaisuus jäänyt näkemättä..

Kun Steele soitti koskettimia

ja Josh Silver lauloi.

Nautin siitä kaikesta suuresti! Kiitos.

- Kun saavuin kotiin keikalta, päivän hyvät yllätykset jatkuivat, varsin viehättävä nuori nainen oli saanut käsiinsä kutsut erääseen hienoon ravintolaan ja nyt kutsui minua kanssaan ulos, ja todellakin me menimme sinne jo seuraavana päivänä, ja meille tarjoiltiin ilmaiseksi ruokaa ja juomaa, ah eikö se ole onnea?
Some people say I'm a pussy. I say, you are what you eat. - Peter Steele  [Jos välillä sinusta on Mr XeimA tuntunut siltä että sinulta on viety kaikki, niin etkö ole saanut myös monin verroin takaisin?]

Niin, se Xero Tolerance ja Home Studio. Miehen muistoa kunnioittaen laitan jälleen kuultavaksi tuon kyseisen Home Studion kolmannen jakson (siitä on jo 10 jaksoa, wow!), vähintään viikonlopun ajaksi. Siinä myöskin on symbolinen osoitus elämän ja kuoleman kiertokulusta ("Asian loppu on parempi kuin sen alku, ja pitkämielinen on parempi kuin korkeamielinen." - Saarnaaja), sillä jos huhut pitävät paikkaansa on juuri tässä jaksossa, Home Studion underground-nettiradiossa soinut artisti eli GENIjezz päässyt esiintymään biisillään oikein valtakunnan verkkoon - mikä siis meinaa uutta alkua! Joten siinä missä nyt tämä blogi, Home Studio ja Deathtime antavat muiston osoituksen Peter Steelelle, antavat ne myöskin onnittelut GENIjezzille

Minä puolestani nauttinen näissä merkeissä pari lasillista viikonlopun aikana punkkua ja postittelen naamakirjaani ainoastaan Type O Negativen biisejä. "So, I simply switched over to wine because it was not carbonated." - Peter Steele


Eli, mainos josta oli puhe olisi tässä ja itse lähetys tässä. Ni.

- Stay negative! 

PS. Kuitenkin lopuksi pitää lainata lainausta Steelen viimeisistä haastatteluista, seuraava löytyy Decibel-lehdestä - syy miksi sillä on minuun rauhoittava vaikutus, on siinä että uskon nyt miehen joka kirjoitti "Sielunmessun Sieluttomalle Miehelle" saaneen lopulta rauhan niin tässä, kuin tulevassakin maailmassa - Non, Si Male Nunc, Et Olim Sic Erit :

"Sanotaan, että taistelupoteroissa ei ole ateisteja, ja minä olin vuosikausia poteroateisti. Kuitenkin käytyäni läpi keski-iän kriisin, ja monen asian muututtua hyvin nopeasti, ymmärsin kuolevaisuuteni. Sitä kun alkaa ajatella kuolemaa, alkaa miettiä mitä sen jälkeen on. Sitä alkaa toivoa, että Jumala on olemassa. Minusta ajatus, että ihminen ei menisi minnekään, on pelottava. En voi myöskään uskoa, että ihmiset kuten Stalin ja Hitler menevät samaan paikkaan kuin Äiti Teresa.”